Pantomiimitanssi vaati tanssijalta rautaista fyysistä kuntoa ja taitoa. Tanssiin kuuluivat hypyt, pyörähdykset, loikat, taivutukset, nopeat siirtymät ja pehmeyttä, notkeutta, joustavuutta ja voimaa vaativat liikkeet. Fyysisiä taitoja ja ominaisuuksia harjoitettiin jo nuoresta iästä lähtien. Libanios kuvaa 300-luvun tanssikoulujen opetusta, kuinka nuorten tanssijanalkujen jäseniä toisinaan taivutetaan väkisin ääriasentoihin tai selän kaarta treenataan pakottamalla jalat koskettamaan päälakea (Or. 64, 104). Vartalo on muovailtavissa kuin vaha konsanaan. Tätä samaa kielikuvaa käytettiin muutoinkin kouluttamisen ja opettamisen yhteydessä.
Käsien eleet olivat tärkeät, ja niihin viitattiin sanalla kheironomiā. Lukianoksen mukaan tanssijaa kutsuttiin joskus myös termillä kheirisofos, joka sananmukaisesti tarkoittaa käsistä viisasta (Tanssista 69). Tietomme kheironomiasta eivät ulotu yksityiskohtiin, mutta usein käsien eleisiin liitettiin tiiviisti yhteys kieleen (esim. Jory 2008, 164–5). Lukianos korostaa tanssijan käsien ilmaisun tarkkuutta jopa siinä määrin, että tanssija voisi toimia tulkkina kahden eri kieltä puhuvan ihmisen välillä (Tanssista 64). Eräs toinen Lukianoksen anekdoottina mainitsema henkilö ihastelee taitavan tanssijan ilmaisua todeten: ”Hyvä mies, kuulen mitä teet! En ainoastaan näe, vaan näyttää kuin puhuisit minulle käsilläsi!” (Tanssista 63). Käsien eleet olivat keskeiset myös puhetaidossa, johon palaan jäljempänä.
Kehon hallinnan, fyysisten edellytysten ja teemojen muistamisen lisäksi oli hallittava tanssiin kuuluva muukin liikekieli kuin käsieleet. Antiikin kirjailijat yrittivät kuvata sanallisesti tanssin ilmaisuvoimaan kuuluvia asioita, mutta aivan helppoa tai yksiselitteistä se ei ollut. Pantomiimin yhteydessä puhuttiin kolmesta ilmaisuun ja kerrontaan liittyvästä elementistä, jotka ovat kreikaksi forā, skhēma ja deiksis. Plutarkhoksen Pitopuheita-teoksessa (9, 15, 747 b–e) eräs pitovieraista, Ammonios, avaa pantomiimitanssijan liikeilmaisua seuraavasti. Olen selvyyden vuoksi maininnut kreikankielisen sanan hakasulkeissa.
”Tanssissa on kolme elementtiä, liikefraasi [forā], asento [skhēma] ja osoittaminen [deiksis]. Tanssi koostuu liikkeestä [kīnēsis] ja staattisista elementeistä [skhesis] kuten melodia koostuu äänistä ja niiden väleistä, intervalleista. Tanssissa tauot [monē] muodostavat liikkeen rajat. Liikefraasiksi [forā] kutsutaan liikettä tilassa [kīnēsis], asennoiksi [skhēma] kutsutaan niitä staattisia elementtejä [skhesis] ja aiheita [diathesis], joihin liikkeet [kīnēsis feromenē] päättyvät, esimerkiksi kun Panin tai jonkin bakkantin asennon kehollistaneet tanssijat pysyvät paikoillaan kuin kuvassa. Kolmas elementti, osoittaminen [deiksis], ei ole ilmaiseva [mīmētikos], vaan se selittää [dēlōtikos] suoraan asioita. Aivan kuten runoilijat käyttävät tavallisia sanoja – esimerkiksi Akhilleus, Odysseus, maa ja taivas – kaikkien tuntemassa merkityksessä, mutta kuvauksissa ja tulkinnoissa he käyttävät onomatopoeettisia tai vertauskuvallisia ilmaisuja… ja he sommittelevat usein sanat melodisesti siten, että se palvelee ilmaisua. Tanssissa asento [skhēma] ilmaisee [mīmētikos] muotoa [morfē] ja ideaa [ideā] ja liikefraasi [forā] puolestaan tuo esiin tunteen, teon tai ominaisuuden. Osoittavilla eleillä [deiksis] he osoittavat itse asioihin, maahan, taivaaseen, heihin itseensä tai lähellä oleviin.”
Kreikan sana forā käännetään usein fraasiksi, mutta olennaista sanassa on liike samaa kantaa olevan verbin ferō (kantaa, kuljettaa) mukaisesti. Ajatus on virtaavassa liikkeessä, kuten vaikkapa Libanioksen kuvatessa tanssijan käden liikettä (Or. 64, 57). Korostaakseni fora-sanaan sisältyvää dynaamisuutta tilassa olen tässä päätynyt käyttämään sanaa liikefraasi pelkän fraasin sijaan.
Skhēma luo vahvan sillan tanssin ja visuaalisen ilmaisun, erityisesti kuvanveiston välille ja tähdentää tanssiin liittyvää staattista elementtiä (Schlapbach 2018, 105–13). Skhēma viittaa yleisesti ulkoiseen olemukseen vastakohtana jonkinlaiselle sisäiselle todellisuudelle. Esimerkiksi retoriikassa sillä tarkoitetaan muotoa, sodankäynnissä muodostelmaa ja tanssissa ennen kaikkea asentoja. Skhēmaan sisältyy ajatus säännönmukaisuudesta, luonteenomaisuudesta tai staattisuudesta. Skhēma ikään kuin piirtää esiin asioita, tunteita ja hahmoja. Tässä teoksessa olen suomentanut sen esimerkiksi verbillä kuvata tai muodostaa kuvioita, asentoja tai muotoja. Edellä olevassa tekstiotteessa Ammonios vertaa liikefraasia musiikin temporaaliseen ääneen ja asentoja intervalleihin, staattisiin matemaattisiin suhteisiin.
Deiksis, osoittaminen, on näistä kolmesta elementistä suoraviivaisin muttei välttämättä sen helpompi hahmottaa. Ammonioksen mukaan deiksis ei ole tulkinnallinen vaan jollain tapaa juuri sitä, mitä se osoittaa. Lukianoksen tekstissä esiintyy deiksis-sanan johdannaisia, kuten epideiksis (substantiivi) ja epideiknӯmi (verbi). Nämä olen suomentanut eri kohdissa hieman eri tavoin, esimerkiksi sanoilla osoittaa, esittää tai näyttää. Lukianos käyttää myös adjektiivia deiktikos (Tanssista 36) yhteydessä, jossa Lykinos korostaa tanssin oppineisuutta ja sen avulla saavutettavaa tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Hän vertaa tanssijaa tietäjä Kalkhakseen ja toteaa, että tanssi on ”esittävää ja selittävää tiedettä” (epistēmē mīmētikē kai deiktikē). Filosofisessa ja kieleen liittyvässä kirjallisuudessa deiktikos sisältää ajatuksen syllogismista, päätelmästä, ja kieliopillisena terminä se viittaa selventävään sanaan tai rakenteeseen (demonstratiivinen). Tätä taustaa vasten hahmottuu tanssiin kuuluva deiksis tulkintaa selventäväksi elementiksi, joka on epäilemättä ollut hyvin konkreettinen.