Viiltävänä satiirikkona tunnettu Lukianos eli 2. vuosisadalla jKr. Rooman valtakunnassa. Hän hankki elantonsa kiertelevänä puhujana eli reetorina (kr. rhētōr). Paljon tätä enemmän Lukianoksen elämästä ei tiedetäkään varmuudella. Tiedot Lukianoksen elämästä perustuvat hänen omiin teksteihinsä. Antiikin kirjallisissa lähteissä Lukianos mainitaan vasta verrattain myöhään Bysantin ajan kirjallisuudessa. Esimerkiksi 900-luvulta peräisin olevassa Suda-ensyklopediassa hakusanan Lukianos Samosateus kohdalla kerrotaan, että Lukianosta kutsuttiin nimittelijäksi, pilkkakirveeksi ja jumalattomaksi mieheksi, koska hän asetti naurunalaiseksi jumalallisia asioita. Sudan mukaan varhaisella urallaan Lukianos toimi lainoppineena Syyrian Antiokiassa, mutta koska ei menestynyt työssään, hän ryhtyi kirjoittamaan elantonsa eteen. Lisäksi kerrottiin, että koirat tappoivat hänet, koska hän kääntyi totuutta ja kristinuskoa vastaan ja pilkkasi itse Kristusta. Ensyklopedian teksti päättyy toteamukseen, kuinka Lukianos tässä elämässä kärsi ansionsa mukaan kurjan kuoleman ja palaa lisäksi ikuisessa tulessa Saatanan seurassa.
Hajanaisten ja epämääräisten lähteidenkin perusteella Lukianoksen elämästä on muodostettu karkea aikajana. Hän syntyi vuoden 120 jKr. tienoilla Samosatassa ja kuoli vuoden 180 jälkeen. Samosata oli Kommagenen pääkaupunki nykyisessä Turkissa, Gaziantepin alueella, Eufratesjoen länsirannalla. Tuohon aikaan Kommagene kuului Rooman valtakunnan Syyrian provinssiin, mutta sillä oli vahvat juuret persialaisessa, armenialaisessa ja kreikkalaisessa kulttuurissa. Jokaisen, joka halusi edetä yhteiskunnassa, oli osattava kreikkaa ja hallittava kreikkalaisen sivistyksen perusta. Lukianos heijastaa tätä taustaa hyvin. Hänen äidinkielensä oli aramea, hän sai kreikkalaisen koulutuksen ja kierteli ympäri Rooman valtakuntaa puhujana ja kirjoittajana. Lukianos oli sarkastinen Syyriasta kotoisin oleva intellektuelli, joka kirjoitti kreikaksi 2. vuosisadan jälkipuolella roomalaiselle yleisölle, kuten eräs antiikintutkija on kiteyttänyt (Goldhill 2002, 66).
Lukianoksen ajalla oppineiston keskeinen viitekehys oli niin sanottu toinen sofistiikka, jossa katseet käännettiin satoja vuosia taaksepäin klassisen ajan kreikkalaiseen kulttuuriin. Kirjallisuudessa tämä tarkoitti puhuttua kreikkaa raskasrakenteisempaa kieltä ja eräänlaisen hyväksytyn kirjallisuuskorpuksen jäljittelyä ja erinomaista hallintaa. Lukianosta pidetään toisen sofistiikan mallioppilaana, vaikka hänen tekstinsä sisältävät purevaa kritiikkiä juuri tätä eliitin oppineisuutta kohtaan. Hänen tuotannossaan heijastuu hänen vaatimattomasta syntyperästään sekä Roomasta ja Kreikasta katsottuna itäisestä taustastaan kumpuava ulkopuolisuus. Lukianos raivasi tiensä oppineiston pariin perinpohjaisella kreikkalaisella kouluttautumisella. Tämä teema näkyy myös Tanssista-teoksessa, jossa väylä kreikkalaisuuteen ja sivistykseen tarjoutuu pantomiimitanssin avulla.
Kyyninen filosofia oli sekin Lukianoksen aikaan varsin suosittua. Nimen taustalla saattoi olla Ateenan Kynosarges-niminen paikka, jossa kyynisen filosofian perustajaksi nimetty Antisthenes opetti, tai nimi juontuu kreikan sanasta kyōn (gen. kynos), koira. Koira oli joka tapauksessa kyynikkojen tunnus, mihin Lukianos Tanssista-teoksessaankin viittaa: ”Ohhoh, Kraton, kuinka terävähampaisen koiran laskitkaan kimppuuni!”, hänen alter egonsa Lykinos toteaa teoksen alussa (Tanssista 4). Kyyninen filosofia oli eettinen katsomus pikemminkin kuin selkeärakenteinen koulukunta. Hyveenä pidettiin elämistä luonnon kanssa sopusoinnussa. Luonnon ymmärtäminen, järki, vapaus ja riippumattomuus tarjoavat tarvittavat eväät hyvään elämään, ja yhteiskunnan sovinnaiset säännöt ja rakenteet jäävät tällöin tarpeettomiksi. Esimerkiksi Diogenes Sinopelaisen kerrotaan tehneen julkisesti kaikkea sellaista, mitä yleensä ihmiset tekivät neljän seinän sisällä. Hän joi, söi ja masturboi torilla – kaikki asioita, jotka tuon ajan Ateenassa kuuluivat yksityisyyteen. Kyynikot olivat häpeämättömiä, viiltävän suorapuheisia eivätkä perustaneet valtaapitävien liehittelystä. Kyynisen filosofian jälkivaikutus näkyy selvästi stoalaisuudessa, ja se on vaikuttanut myös kristinuskoon.
Vaikka hyvin toteutettua jäljittelyä arvostettiin toisessa sofistiikassa, tavoite ei ollut jämähtää menneeseen vaan käyttää mielikuvitusta taitavasti ja tuoda esiin uusia asioita. Lukianoksen taito näkyy hänen pistävässä huumorissaan. Se on saanut vaikutteita kyynisen filosofian edustajan, Menippos Gadaralaisen tuotannosta. Menippoksen ”haukunta on hirmuinen ja purema sitäkin hirveämpi… Hän nauraa iskiessään hampaansa”, kuvailee Lukianos esikuvaansa toisaalla (Dis katēgorūmenos, 33). Vaikka meille ei ole säilynyt Menippoksen tuotantoa, hänen nimensä elää menippolaisena satiirina. Ja tämän tyylilajin edustaja Lukianos on mitä suurimmissa määrin. Lukianosta voi lyhyesti kuvata teräväksi ja älykkääksi viihdyttäjäksi. Hän etsii suosiota niiden parista, joiden kanssa hän jakaa saman sivistyksen ja jotka osaavat sen takia arvostaa Lukianosta hänen ansaitsemallaan tavalla. Lukianos on spūdogeloios, vakava narri.