Mīmēsis oli tanssijan ammattitaidon kovaa ydintä. Kreikankielisessä kirjallisuudessa mīmēsis viittaa jäljittelyyn, imitointiin, ilmaisuun, esittämiseen tai tulkintaan. Tässä Lukianoksen teoksessa sen voi suomentaa useimmiten esittämiseksi. Mīmēsis liittyy skhēman tavoin visuaalisuuteen. Se luo illuusion esiintyjän ja roolin sulautumisesta lähes yhdeksi ja samaksi (Schlapbach 2008, 320). Tanssin ja mīmēsiksen suhde tulee esiin Lukianoksen kuvauksessa Proteuksesta (Tanssista 19):
”Proteus oli tanssija, esittävä mies [mīmētikos anthrōpos], joka pystyi kuvaamaan [skhēmatizō] kaikkea ja muuntautumaan miksi tahansa. Notkeilla liikkeillään hän kykeni esittämään [mīmeō] vaikkapa veden nestemäisyyttä, tulen kiivautta, leijonan villiyttä, leopardin raivoa tai puun huojuntaa – sanalla sanoen ihan mitä hän halusi. Myytti tarttui tähän puoleen ja kuvasi Proteuksen olemuksen kummalliseksi [paradoksos], ikään kuin hän olisi todellakin muuttunut siksi, jota esitti [mīmeō].”
Mytologiassa Proteus tunnettiin taikuuden tai noituuden avulla eri muotoihin muuttuvana hahmona, mutta Lukianos kuvaa Proteuksen esittävänä ihmisenä, jonka tanssitaito oli niin korkeatasoinen, että taidossa itsessään oli ainesta myytin luomiseen. Lukianoksen käsittelyssä Proteus on legendaarinen tanssija, pantomiimitanssijan prototyyppi (Schlapbach 2008, 320–7; Peponi 2015, 210). Lukianos selittää Proteuksen kautta pantomiimitanssin olemusta ja merkitystä ja korostaa tällä tavoin tanssijan ammattitaitoa.
Tanssijan henkisiin ominaisuuksiin kuului myös oveluus. Tanssijan oveluutta ja kykyä luikerrella hahmonsa sisään kuvaa Lukianoksen siteeraama Pindaroksen runo (Frag. 43, 173), jonka säilyneessä osassa meren jumaluus Amfiaraos puhuttelee poikaansa Amfilokhosta: ”Poikani, kaupungeissa kierrellessäsi tee sinäkin niin kuin merieläin, joka tarttuu kallioihin.” Kohtaus oli hyvin tunnettu antiikissa. Sen merkitys liittyi ajatukseen, että oveluus voittaa joustamattomuuden. Tätä ajatuskulkua käytettiin yleisesti kuvaamaan puhujien taitavuutta, ja taitavia puhujia verrattiin suoraan mustekalaan (esim. Filodemos, Rhet. II p. 75, 32–34). Lukianoksen aikalaisyleisö on ymmärtänyt nämä viittaussuhteet, jolloin Lukianoksen käyttämä suora rinnastus ovelan mustekalan ja tanssijan ominaisuuksista on varsin tehokas ja onnistunut etenkin, kun tanssijalta edellytettiin notkeutta, sulavuutta, nopeutta ja voimaa liikkeissään. Viittaus mustekalaan liittyy myös suoraan Proteukseen, jota Lukianos vertaa toisaalla (Enalioi dialogoi 4,2. Ks. Schlapbach 2008, 326–7) mustekalaan.
Tanssija ei ollut ainoa ilmaisun ammattilainen, jolta edellytettiin laajaa osaamista ja tietämystä. Tanssijaa yleisesti arvostetumpi ilmaisun ammattilainen oli reetori eli puhuja, mitä ammattikuntaa Lukianos itsekin edusti. Puhujaa ja tanssijaa yhdistivät samankaltaiset vaatimukset ilmaista asioita ja tunteita eleiden avulla. Molemmilta edellytettiin oppineisuutta, järkevyyttä ja oveluutta. Retoriikan ja pantomiimitanssin suhde nousee esiin Lukianoksen tekstissä läpi koko teoksen. Hän esimerkiksi kuvailee epäonnistuneen tanssijan liikkumista sanoilla alogos kīnēsis, turha, merkityksetön liike (Tanssista 63). Hyvä tanssija on sofos, viisas, ja huonot tanssijat tekevät kielioppivirheiksi rinnastettavia virheitä (Tanssista 80). Puhuessaan tanssin vaikutuksesta yleisöön Lukianos käyttää tyypillisesti sanoja, jotka liittyvät sivistykseen ja opettamiseen tai oppimattomuuteen (paideiā, pepaideumenos, amatheiā), jos kyseessä on vaikkapa tanssia ymmärtämätön henkilö. Lukianoksen itsensä kannalta on oiva valinta korostaa retoriikan ja tanssin perustavanlaatuista samankaltaisuutta, sillä ylistäessään tanssijaa hän pystyi samalla nostamaan esiin oman ammattinsa korkeita vaatimuksia.
Tanssijan ammattitaito näkyi hänen kyvyssään vaikuttaa yleisöön. Yksi keskeinen teema Lukianoksen teoksessa kietoutuu tanssijan omaan sukupuolisuuteen sekä tanssin mahdollisuuksiin vaikuttaa yleisön moraaliin, jota voitiin tarkastella ideaalisukupuolten valossa. Naismaisuuden vaaraa viritellään heti tekstin alkupuolella. Aloituspuheenvuorossaan Kraton varoittaa Lykinosta, ettei tämä huomaamattaan ”muutu meidän aiemmin tuntemastamme miehestä joksikin lyydialaiseksi naiseksi tai bakkantiksi. ” (Tanssista 3). Paitsi että tämä varoitus korostaa tanssin vaikuttavuutta ja kykyä muuttaa ihmistä, se kiteyttää sukupuoleen liittyvät ominaisuudet muutamalla sanalla. Sivistyneen, miehisen miehen ideaalin täyttävän henkilön vastakohtana on moraalisesti arveluttava – tekstin lyydialainen – tai villisti ja arvaamattomasti käyttäytyvä nainen – tekstin bakkantti. Lyydia sijaitsi Kreikasta ja Roomasta katsottuna idässä, ja itään liitettiin tyypillisesti monen tasoinen arveluttavuus. Miesten kohdalla se saattoi tarkoittaa naismaisuutta, liiallista pehmeyttä ja seksuaalista passiivisuutta eli naisen roolin hyväksymistä. Bakkantit olivat Dionysoksen kulttiin kuuluvia raivoisasti tanssivia ja musisoivia naisia, jotka ekstaasin tilassa menettivät kontrollin ja jotka monen myytin mukaan raatelivat heitä vakoilleet miehet.
Periaatteessa ei ollut ongelma, että miestanssija esitti naishahmoja näyttämöllä, sillä se kuului kreikkalaisen draaman perinteeseen. Lukianos nostaa Kratonin avulla suurennuslasin alle pantomiimiin kuuluvien naishahmojen moraalin ja teemojen käsittelyn (esim. Tanssista 2). On tärkeä hahmottaa kuva ideaalimiehestä, johon liittyivät tietyt fyysiset ominaisuudet. Ne oli saatu aikaan harjoittamalla kehoa gymnasionissa. Miehen vartalon liike sopi tilanteisiin, joissa oli kyse voimasta, nopeudesta ja kilpailusta (esim. Vesterinen 2003, 43–44). Miehen ideaalivartalo noudatteli Polykleitoksen kaanonia (kr. kanōn) tarkkoine mittasuhteineen, ja Lukianos kuvaakin Lykinoksen kautta tanssijan vartalon Polykleitoksen asettamien vaatimusten mukaiseksi (Tanssista 75). Lukianos jatkaa todeten, että kaikki tanssijat eivät tähän yltäneet – jotkut onnettomat ovat liian lyhyitä, pitkiä, laihoja tai lihavia.
Pitkä, tuuhea parta sekä harmaat hiukset toimivat Lukianoksen tekstissä katsojan moraalin kuvastona. Vahva ja näkyvä karvoitus oli yksi miehisyyden mittareista, ja nuo ominaisuudet viittaavat iän tuomaan viisauteen ja asemaan, vaikka miehinen ideaalivartalo olisi jo menetetty. Karvojaan pois ajavat ja nyppivät miehet rinnastuivat naisiin. Vastakohtana tälle kunniakkaan ja oppineen miehen kuvalle on naismainen ja hurmioitunut yleisö, joka riehaantuu, eläytyy liiallisesti esitykseen, ihailee naismaisia tanssijoita ja vääränlaisia teemoja ja kaiken lopuksi muuttuu itse pantomiimiesitysten naisiksi.
Lukianos ei kiellä tanssin mahdollisia haittavaikutuksia, koskivat ne sitten esiintyjiä itseään tai yleisöä. Hän onnistuu kääntämään tanssin puolustuksen kreikkalaisuuden – eli sivistyksen – ympärille. Tanssi on kreikkalaisuuden esitys. Se koostuu teemoista ja asioista, jotka ovat kreikkalaisen sivistyksen kulmakiviä. Se yhdistää nykyajan kreikkalaiseen uljaaseen menneisyyteen, koska sen sidos vanhaan draamaan, eepoksiin ja runouteen on kiistaton. Tanssi on kuitenkin paljon enemmän, sillä ihanteellisessa tilanteessa se koskettaa myös katsojaa, joka ei vielä ole saanut koulutusta kreikkalaiseen sivistykseen. Tanssi ei ole riippuvainen puhutusta kielestä, jolloin se voi rakentaa siltoja eri ihmisryhmien välille. Hyvä ammattitanssija pystyy yhden ainoan esityksen aikana liikuttamaan katsojan sielun hyvään.