Millaisesta tanssista oli siis kyse? 1990-luvulta alkaen antiikin tanssia on tutkittu erilaisista näkökulmista, joita useimpia yhdistää aiemman tutkimuksen ja ennen kaikkea vallassa olevien yleistävien käsitysten kriittinen tarkastelu. Tanssi on ollut perinteisesti syrjässä antiikin tutkimuksessa, mikä ehkäpä kärjistyneimmin näkyy antiikin draaman kontekstissa. Draamaa on tutkittu hartaasti tekstien, kuva-aiheiden ja rakennetun ympäristön kautta, mutta kuoron tanssi on kaikkeen muuhun draamaan liittyvään tutkimukseen suhteutettuna jäänyt taka-alalle.
Tämä kaikki sanottuna draamallinen tanssi on kuitenkin ollut tutkijoiden mielenkiinnon kohteena läpi vuosikymmenten pitkälti Lukianoksen Tanssista-teoksen takia. Se on lähes ainoa antiikista meille säilynyt kokonainen teksti, jonka aiheena on tanssi – eikä mikä tahansa tanssi tai tanssi yleensä, vaan nimenomaisesti pantomiimitanssi. Tämä ei tarkoita, etteikö tanssista olisi kirjoitettu. Lukianos itse viittaa ”aikaisempiin tanssista kirjoittaneisiin” (Tanssista 33), ja muusta antiikin kirjallisuudesta tiedetään joidenkin teosten nimiä. Antiikista on myös säilynyt kokonaisena toinenkin pantomiimia käsittelevä teksti, Libanioksen puhe Aristeidesta vastaan (Or. 64. Ks. Malloy 1996), joka on kirjoitettu 300-luvulla jKr. eli parisataa vuotta Lukianoksen jälkeen. Libanioksen puhe on sekin tanssin puolustus. Se on vastapuhe Lukianoksen aikalaiselle Aristeideelle, joka syytti tanssia aivan kuten Lukianoksen kyynikkofilosofi Kraton. Aristeides – tai Publius Aelius Aristides, kuten hänen nimensä kuuluu latinaksi – oli Lukianoksen tavoin toisen sofistiikan edustaja. Aristeides on siis kirjoittanut tanssia vastaan samoihin aikoihin, kun Lukianos on kirjoittanut tanssin puolesta.
Lukianos ja Libanios ovat eittämättä vahvasti muovanneet käsitystämme antiikin pantomiimista, mutta muutakin lähdeaineistoa on säilynyt. Siihen on viitattu ja sitä on käsitelty lyhyesti muussa kirjallisuudessa, piirtokirjoituksissa ja joissain hajanaisissa papyruksille kirjoitetuissa asiakirjoissa. Kuva-aiheet ovat kirjallisia niukemmat. Kun antiikin tragediasta ja komediasta on tarjolla esimerkiksi runsaasti vaasimaalauksia, vastaavia ei pantomiimistä ole siitä yksinkertaisesta syystä, että vaaseja ei enää kuvitettu samoin kuin 500–400-luvuilla eKr. Näistä eri lähteistä voidaan kuitenkin hahmotella pantomiimin ääriviivat.
Pantomiimitanssin historia nostaa esiin kaksi nimeä, aleksandrialaisen Bathylloksen ja kilikialaisen Pyladeen. Heidän sanottiin tuoneen pantomiimitanssin Roomaan keisari Augustuksen aikana vuonna 23 tai 22 eKr. (Antiikin kirjallisissa lähteissä esim. Athenaios 1, 20 d–e.) Tanssimuoto ei syntynyt yhdessä hetkessä tyhjästä kahden miehen työn tuloksena, eikä sitä varmasti esitetty ensimmäistä kertaa vasta Augustuksen aikana. Pantomiimitanssin historia ulottuu huomattavasti syvemmälle. Kirjalliset lähteet mainitsevat pantomiimitanssijoita eri puolilla kreikkalais-roomalaista maailmaa jo paljon aiemmin, ja esimerkiksi 300-luvun puolivälistä eKr. peräisin olevassa Ksenofonin Pidoissa (9, 2–7) kuvattu Dionysoksen ja Ariadnen välinen tanssillinen lemmenkohtaus viittaa vahvasti jonkinlaiseen pantomiimiesityksen perinteeseen. Todennäköisesti Pyladeen ja Bathylloksen nostaminen esiin kertoo siitä, että he nousivat selkeästi esiin ammattimaisuudessa ja mahdollisesti joidenkin tanssiesitykseen tuomistaan uutuuksista, jotka sittemmin vakiintuivat. Selvää on kuitenkin, että pantomiimitanssiin liittyi vahva ammattilaisuus ja että laji edellytti pitkää harjoittelua ja opiskelua.
Pantomiimi oli juonellinen tanssiesitys, jossa yksi tanssija tanssi kaikki keskeiset roolit. Soolotanssijan taustalla kuoro kertoi juonenkäänteitä. Säestys oli runsas. Siihen kuului puhallin-, kieli- ja rytmisoittimia, kuten aulos, kithara ja kroupeza. Tanssijalla oli kuhunkin roolihenkilöön sopiva maski, jonka suuaukko oli suljettu, mikä korosti tanssijan mykkyyttä. Ilmaisu keskittyi pääesiintyjän liikkeeseen. Maskilla oli tärkeä osa tanssijan ilmaisussa, mikä käy ilmi Lukianoksen tekstistä. Maskia on käytetty myös antiikin kuvallisissa esityksissä identifioimaan aihe nimenomaisesti pantomiimiin, jolloin suljettiin pois muut läheiset esitysmuodot, kuten miimi. Viitteitä on siihenkin, että tanssija saattoi toisinaan esiintyä myös ilman maskia (Webb 2008b, 48–49). Tanssijan vaatetus oli sekin kullekin roolihahmolle sopiva, mutta roolihahmon saattoi muuttaa vaatteita vaihtamatta, lennosta, kuten tanssija, joka samalla viitalla saattoi ilmaista ”joutsenen pyrstön, Venuksen hiuksen ja Raivottaren piiskan” (Fronto 2. vuosisata jKr., 4). Tämä sitaatti korostaa tanssiin kuulunutta nopeutta ilmaista tunteita, hahmoja ja tapahtumia eri keinoin. Kyse ei ollut vain maskista ja roolivaatteista vaan tanssijan liikeilmaisusta. Katsojaan vaikutettiin samanaikaisesti monin tavoin. (Peponi 2015, 206–9.)