Lukianoksen Tanssista on kirjoitettu huolitellulla ja oppineella kreikalla. Lukianoksen noin 80 teosta sisältävässä kokonaistuotannossa teosta ei ole pidetty kovin suuressa arvossa, ja toisinaan sitä on pidetty jonkun muun kuin Lukianoksen tekstinä. Teksti on kuitenkin kulkenut Lukianoksen teosten ja käsikirjoitusten joukossa, eivätkä nykytutkijat aseta sen kirjoittajan identifiointia kyseenalaiseksi. Teoksen kontekstiksi on esitetty Antiokiaa vuosien 162 ja 165 välisenä aikana, jolloin pantomiimin suuri ystävä keisari Verus vieraili kaupungissa. Lukianos olisi siten kirjoittanut teoksen keisarin ja kaupungin ylistykseksi. Tätä tulkintaa tukee Lukianoksen esittämä Antiokian ylistys tanssia rakastavana kaupunkina, sopivana tanssin pääkaupungiksi (Tanssista 76).
Tanssista rakentuu dialogin kehykseen. Dialogin osapuolina ovat tanssia kiihkeästi puolustava Lykinos ja yhtä kiihkeästi vastustava kyynikkofilosofi Kraton. Lykinos on Kratonin tavoin oppinut, tuntee filosofian ja kreikkalaisen kulttuurin läpikotaisin. Lykinoksen hahmo esiintyy muutamassa muussakin Lukianoksen teoksessa, ja se on nähty Lukianoksen alter egona. Tässä esseessä Lykinos voidaan nähdä myös Lukianoksen puolustajana, eräänlaisena kreikkalaisena Lukianoksena, sillä Lukianos oli oppineisuudestaan huolimatta muukalainen tai koki itsensä sellaisena. Tanssiin kohdistuva kritiikki, joka suuntautui eritoten miestanssijoiden arveluttavaan moraaliin, tanssin pintapuolisuuteen, lajin naismaisuuteen ja yliampuvaan ilmaisuun, veivät kaikki pois kreikkalaisesta sivistyksestä, mutta Lykinoksen hahmon kautta Lukianos häivyttää itäisen taustansa ja esittää läpikotaisin kreikkalaisen miehen roolia, aivan kuten Lykinoksen puolustamat tanssijat esittävät kuka mitäkin mytologian tai historian hahmoa. Lykinoksen valinta tanssin puolustajaksi on herkullinen, kun sitä tarkastellaan rooliesitykseen liittyvän keskustelun kehyksessä. Tässä voidaan nähdä Lukianoksen itseironinen ote. Lukianos kuvailee eräässä toisessa teoksessaan, kuinka ihminen ottaa eri rooleja aivan kuin näyttelijä teatterin lavalla, eikä muita ihmisiä tai teatterin yleisöä kiinnosta, kuka tuo hahmo oikeasti on. Tärkeintä on esittää roolinsa hyvin. (Baumbach & von Möllerdorff 2017, 32–34; Menippos ē Nekyomanteia, 16.) Tanssin puolustaja, kreikkalainen Lykinos, on Lukianoksen roolihahmo, mutta todellinen Lukianos on yhä sama Samosatasta kotoisin oleva arameankielinen mies.
Tanssista alkaa dialogilla, jossa keskustelukumppaneiden asemointi käy selkeästi ja suorapuheisesti ilmi (Tanssista 1–6). Suurin osa tekstistä on Lykinoksen monologia. Hän aloittaa ytimekkäällä tanssin historialla ja etnografisella kuvauksella eri puolilta tuon ajan tunnettua maailmaa (Tanssista 7–22). Tämän jälkeen hän kertaa, ketkä oppineiston syvästi arvostamat kreikkalaiset kirjoittajat ja filosofit ovat pitäneet tanssia arvossa. Lykinos myös muistuttaa, että tanssi kuuluu erottamattomasti tärkeimpiin uskonnollisiin menoihin ja ennen kaikkea perinteiseen kreikkalaiseen draamaan (Tanssista 23–32). Tähän väliin tulee lyhyt kertaus, mitä tanssin muotoa Lykinos erityisesti käsittelee ja millä tavoin hänen teoksensa eroaa aiemmista tanssia koskevista kirjoituksista (Tanssista 33–34).
Lykinos siirtyy kuvaamaan, mitä kaikkea tanssijan on osattava, ja keskittyy eritoten tanssiesitysten mytologisiin teemoihin (Tanssista 35–61). Mytologian osuus tanssiesitysten juonissa oli eittämättä suuri. Lykinoksen rönsyävän runsas lista sisältää useita sellaisia myyttejä, joista antiikissa oli jo pitkät perinteet draaman aiheina ja joista meille on säilynyt vain pieni murto-osa. Jotkin draamat tunnetaan kokonaisina teksteinä, joistain tiedetään vain nimi ja ehkäpä muutama säe (esim. Euripides, Erekhtheus). Lykinoksen listan tarkoitus on korostaa pantomiimitanssin tiivistä suhdetta perinteiseen draamaan sekä painottaa tanssijalta edellytettävää laajaa oppineisuutta ja esiintymiseen liittyvää ammattitaitoa. Tanssijan pitää muistaa keskeiset ja tunnetuimmat myytit ja niiden lisäksi joukko paikallista tarinaperimää. Mytologia selitti maailmaa ja ihmistä. Myyttien kautta käsiteltiin inhimillisen elämän koko kirjoa, joten hyvän tanssijan oli pystyttävä esittämään mitä moninaisimpia hahmoja ja tunnetiloja. Myytit olivat myös erinomainen keino tarkastella politiikkaa ja yhteiskuntaa, mitä kreikkalainen klassinen draama perinteisesti toteutti, mutta pantomiimkin toimi tässä tehtävässä tehokkaasti. Suuria väkijoukkoja keräävät tapahtumat, jollaisiin pantomiimitanssi kuului yhtenä ohjelmanumerona, olivat valtaapitäville houkuttelevia tilaisuuksia omien tarkoitusperien propagointiin, ja paikallishistoria ja -tarinat olivat oiva keino puhutella paikallista yleisöä. Kun muistetaan, että tanssijat kiertelivät tyypillisesti eri puolilla maailmaa, heidän kykynsä omaksua muitakin kuin tavallisimpia ja yleismaailmallisesti ymmärrettäviä myyttejä oli tärkeä taito hyvälle tanssijalle.
Hengästyttävän pantomiimitanssijaa velvoittavan aihelistan jälkeen – joka on Lykinoksen sanojen mukaan vain pieni otos kaikesta siitä, mitä tanssijan on osattava – siirrytään tanssijoihin liittyviin anekdootteihin. Nämä sijoittuvat aikaan, jolloin pantomiimitanssi oli tanssilajina jo äärimmäisen suosittu. Lykinos kertoo esimerkkejä 100 vuotta Lukianosta aiemmista tanssijoista keisari Neron ajalta sekä oletettavasti Lukianoksen oman ajan tanssijoista Antiokiassa (Tanssista 62–67). Teoksen lopussa Lykinos pureutuu tanssijan fyysisiin ja henkisiin ominaisuuksiin ja taitoon ilmaista luonteita ja tarinoita. Sanojensa tueksi hän mainitsee esimerkkejä hyvistä ja huonoista tanssijoista, joita tietysti myös on olemassa (Tanssista 68–84). Lykinoksen viimeinen repliikki kiteyttää tanssin vaikutuksen yleisöön, mihin puolustuskyvyttömäksi jäänyt Kraton ei voi muuta kuin huudahtaa seuraavansa Lykinosta teatteriin heti kun mahdollista (Tanssista 85). Lykinoksen intohimoinen puhe pantomiimin sivistävästä vaikutuksesta, sen kulttuuri- ja kielirajat ylittävästä kommunikaation potentiaalista ja jumalallisesta alkuperästä murtaa lopulta jääräpäisemmänkin kyynikon.
