Lykinos
27
Tarkastellaanpa ensin tragedian ulkoista olemusta. Miten vastenmielinen ja pelottava näky voi ollakaan sellainen, joka luonnottoman pitkänä koikkaroi korkeilla kengillä, naamio pään yläpuolelle nostettuna. Naamion suuaukkokin on venytetty apposen ammolleen, aivan kuin se olisi valmis hotkaisemaan katsojat. Tuskin viitsin edes mainita rinta- ja mahatoppauksia, joiden avulla näyttelijän leveyttä keinotekoisesti kasvatetaan, jotta hänen pituutensa ei näyttäisi niin luonnottomalta suhteessa hoikkaan vartaloon. Tämän varustelun sisällä huutaen ja ruumistaan edestakaisin heijaten tyyppi toisinaan laulaa itse jambisäkeitä ja – mikä häpeällisintä – käy melodisesti läpi juonenkäänteet ja on vastuussa vain omasta äänestään; muista asioista huolehtivat edesmenneet runoilijat. Tämä on vielä siedettävää jonkun Andromakhen tai Hekaben roolissa. Mutta kun tragedianäyttelijä astuu itsensä unohtaen Herakleen rooliin ja alkaa laulaa eikä tajua hävetä leijonantaljaa tai kantamaansa ryhmysauvaa, niin joku järjissään oleva voisi sanoa homman näyttävän räikeältä tyylivirheeltä.
28
Kun tanssin kohdalla kritisoit sitä, että mies esittää naista, sama rikos koskee siinä tapauksessa myös tragediaa ja komediaa. Noissa draamalajeissa naisrooleja on vieläpä miesrooleja enemmän.
29
Komediassa naamiot ovat esityksen naurettavin osa, esimerkkinä vaikkapa Daos- tai Tibeios-orjien tai kokkien naamiot.
Minun ei tarvinne edes mainita, että tanssijan ulkomuoto sen sijaan on siveä ja kunnioitusta herättävä. Tämä on selvää kaikille, jotka eivät ole sokeita. Naamio on mitä kaunein ja sopii aina esitettävään tarinaan. Toisin kuin tragediassa ja komediassa, sen suuaukko ei ole levällään vaan kiinni. Tanssijalla on nimittäin tukenaan muita esiintyjiä, jotka huutavat hänen puolestaan.
30
Aikoinaan samat esiintyjät sekä lauloivat että tanssivat. Mutta kun tanssin aiheuttama hengästyminen teki laulusta katkonaista, osoittautui paremmaksi, että toiset esiintyjät säestivät tanssijoita laulullaan.