Minua innostaa ajatella taiteen syntyä ja sen kerroksellisuutta, kun se siirtyy ihmiseltä toiselle ja seuraaville sukupolville. Kun lähden tekemään uutta koreografiaa, minulla on takana kymmenien koreografisten prosessien kokemus ja kolmen vuosikymmenen ajanjakso, jolloin olen aktiivisesti joko tanssinut, opettanut tanssia tai tehnyt koreografioita. Olen saanut oppia useilta tanssitaiteilijoilta ensin tanssinopiskelijana ja sitten käydessäni kursseilla jo ammatissa ollessani. Olen saanut vaikutteita suoraan liikkeellisinä ja kehollisina esimerkkeinä työskennellessäni tanssijana lukuisten koreografien teoksissa. Olen kuullut eri tekemisen lähtökohdista ja metodeista suullisesti ja kokeillut niistä useita käytännössä. En ole tyhjä taulu, johon ideat pulpahtavat itsekseen. Olen oppinut ja sisäistänyt kulttuurisia konventioita ja tanssijana ja koreografina toimimisen malleja.

Työprosessin aikana tilalliset fragmentit, taideteosten fragmentit ja tanssijoiden tekemät liikefragmentit muuntuivat vähitellen kokonaisuudeksi. Museon tila, taideteokset ja koreografiat sulautuivat moniaistisiksi ja monitaiteisiksi elämyksiksi. Koreografia ei toiminut vain täydentävänä ja lisäävänä elementtinä, vaan avasi uudenlaisen syventävän näkymän ja kokemuksen kuvataiteeseen ja museon fyysisen tilaan. Koreografia kommentoi ja avasi sanattomasti taideteoksia. Tanssi on luonteeltaan omansa laatuista, hengittävää ja lihallista. Se on tässä yhteydessä inhimillinen kineettinen ja etenkin kinesteettinen taidemuoto.

Tanssin visuaalisuus ja muotosidonnaisuus ovat samaa maata kuin kuvataiteessa, mutta sen erilainen materiaalisuus, reaaliaikainen kehollisuus ja hetkellisyys tekevät siitä katsojalle jännittävän ja aina ainutkertaisen tapahtuman. Taideteokset olivat jo olemassa, kun yleisö saapui esitystilaan, ja jäivät sinne, kun yleisö poistui. Taideteokset pystyi näkemään uudestaan. Tanssi tapahtuu silloin, kun tanssija tanssii. Hänen lopetettuaan sitä ei enää ole materiaalisena ja fyysisenä olomuotona. Koska tanssi tavoittaa katsojan kinesteettisen empatian, se jatkuu tanssin loputtuakin mielikuvina, assosiaatioina, jälkinä liikkeen graafisista piirroista ja tuntumana katsojan kehollisuudessa.

Tanssijoiden keskittyminen ja yhdessä tanssiminen luovat tilaan ilmapiirin, jota kuvataideteoksen on vaikea saavuttaa. Ihminen jakaa ihmiselle ilman välikäsiä, kehollisuutensa kautta. Tanssijan ajattelu on nähtävissä lihallisessa muodossa. Tanssijan kehollisen topografian hallinta voi olla niin tarkkaa ja hienovaraista, että se on katsojan mielestä ihmeellistä. Tanssija hallitsee tilan käytön. Hän osaa suunnata energiansa ja sijoittaa liikkeensä tarkasti suhteessa tilaan ja tilassa oleviin katsojiin tai toisin ilmaisten suhteessa kokijoihin tai kanssajakajiin.

Tilallinen kokemuksellisuus kuuluu ihmisen arkipäivään, mutta usein se on tiedostamatonta. Tanssijat tuovat tilan esiin tiedostavalla suhteellaan siihen. Tilan voi saada liikkumaan ja muuntumaan tanssin avulla. Tilaa voi ottaa kehollisesti ja liikkeellisesti haltuun. Tilaa voi myös esimerkiksi jakaa, pilkkoa, energisoida, avata ja sulkea. Tilan voi saada soimaan, resonoimaan ja kaikumaan liikkeen avulla. Tilassa voi korostaa esimerkiksi sen lineaarisuutta, rakenteiden suoria linjoja, tilan läpi kulkevia diagonaaleja, vertikaalisuutta ja horisontaalisuutta. Liike voi tuoda niitä esiin, voimistaa tai häivyttää niitä. Tilaan voi tanssia pyörteitä, kaarteita ja kulmattomia orgaanisia muotoja. Liike voi saattaa katsojan kohdistamaan huomionsa tiettyyn kohtaan taideteoksessa, tilassa tai tanssijan kehossa. Se voi korostaa tunnepitoisesti tiettyä väriä tai pinnan muotoa. Liike voi ilmaista esimerkiksi pinnan tuntua, sileyttä, karheutta, liukkautta tai terävyyttä.

Saman fyysisen suorituksen aikaisen ja sen jälkeisen kehollisen tilan jakaminen on tanssijoita yhdistävä tekijä. Liikkuminen tekee heistä yhteisön, joka ponnistelee tavoittaakseen maailmassa olemisen senhetkistä mahdollisuutta. Vaikka järkiperäistä syytä ei ole, yhteisestä liikkumisesta ryhmässä tulee itsessään myös tarkoitusta antavaa. Liike ja sen suoritus sisältävät itseensä kietoutuneen syyn, joka fyysisessä tekemisessä materialisoituu merkitykselliseksi. Se on tunne jakamisesta, yhdessäolosta ja välittämisestä. Mielen liikkeet ovat aistittavissa tanssijoiden väreilevässä ja suorasukaisessa kehollisuudessa.

Taideteokset eivät puhuneet kuten eivät tanssijatkaan kummassakaan koreografiassani. Kuvataiteen äidinkieli on eri kuin tanssin kieli. Tietysti kielivertaus ontuu, sillä tanssi ei ole ihmisyhteisön luonnollinen verbaalinen viestintäjärjestelmä, joka toteutuu esim. puhumalla, kirjoittamalla ja viittomalla. Kuvataidekaan ei ole sellainen kieli. Kumpikaan ei perustu puhutun kielen hierarkioille, kieliopin tai sanojen merkityksille. Kieltä voidaan pitää ilmaisun mahdollistajana: sen avulla voimme kommunikoida. Mutta kieli myös määrittää ja rajoittaa ilmaisumahdollisuuksia: kaikkia elämyksiä ei yksinkertaisesti voi ”pukea sanoiksi”. (Tieteen termipankki: Kieli 8.2.2017.)

Sen sijaan kuva- ja tanssitaide voivat olla tietyn yhteisön, esimerkiksi kansakunnan tai kansakuntien ryhmän, yhteinen ilmaisuväline, joka erottaa ne muista vastaavista. Kielenä voidaan myös pitää nonverbaalia tai keinotekoisesti luotua symbolijärjestelmää, esim. mehiläisten kieli, matematiikan kieli tai ohjelmointikieli. Koreografiaa voisi ajatella semiotiikan kautta merkkijärjestelmänä, jossa vallitsee joukko sääntöjä, rakenteita ja lainalaisuuksia, joiden mukaan kieltä on käytettävä. (Tieteen termipankki: Kieli 8.2.2017.)

Koreografiaa tehdessäni käytän puhuttua kieltä ohjauksen ja liikkeen tuottamisen metodien ilmaisemiseen, jonkin sanoilla selittämättömän tavoittamiseen. Lukeminen sanojen välistä, ei rivien välistä, on sanojen välimatkan huomiointia, jossa ilmaisun mahdollisuus jatkaa ilmaisun muotoutumista, jossa sanoinkuvaamaton jatkaa merkityksen evoluution hellimistä kielen ja puhtaan kokemuksen paradoksaalisten ekologioiden kartoittamisessa. (Manning 2013, 167.) Sanoilla voi päästä lähemmäs ja ymmärtää tanssillista tapahtumaa, samoin kuin kuvata maalauksen innoittamina toisillemme näkemyksiämme kuvataiteesta. Olisi hieman sama yrittää muuttaa vesi sanoiksi ja sitten sanat tanssiksi. Tai sitten vesi suoraan tanssiksi. Ekfrasis ja kinekfrasis toimivat tanssiteoksia tehdessäni ajattelun välivaiheina kohti älyllistä ymmärtämistä. Mutta kehollinen äly elää ymmärryksen todeksi.

Kun tanssija tanssii, hän on koreografian vaatimassa ja luomassa kehollisessa tilassa ja erityisessä esiintyjän mielentilassa. Tila ei ole vain jotakin, joka on ulkopuolellamme. Tilaa on myös kehomme sisällä. Iho vie ison alueen tilasta ja erottaa meidät muista ihmisistä ja ympäröivästä fyysisestä tilasta. Iho sulkee sisäänsä lähinnä vedestä koostuvan tilan, jossa asumme. Kun liikumme, otamme tilaa haltuun, työnnämme jokaisella liikkeellä ilmaa pois tieltämme. Ilma ei ole tyhjää, vaan se koostuu fyysisistä molekyyleistä. Meidän on joka kerta työnnettävä ne pois tieltämme toisaalle.

Voimme ajatella tilallisesti ja tilaa. Kutsumme erilaisia tuntemuksia myös mielentiloiksi. Mieli vaeltaa tilasta toiseen ja mielentilat muuttuvat kokemustemme ja aistimustemme mukaan. Tanssija voi teoillaan saattaa katsojan tietynlaiseen mielentilaan. Tanssi voi saada ihmisen kuvittelemaan tiloja ja mielentiloja, joissa hän ei ole koskaan aikaisemmin käynyt, tai nostaa pintaan sellaisia asioita, joista on aikaisempia kokemuksia. Tanssi voi myös jakaa kehollista tietoa ja kokemuksia asioista, joita katsoja itse ei ole koskaan kokenut. Kehollinen vaikuttaminen on vaikutusvaltaa, jota voidaan käyttää tietoisesti tai tiedostamattomasti. Kehollisuudessa on sanatonta valtaa ja voimaa.

Käyttämäni metodit tuottivat ideoita ja liikettä, joilla voidaan synnyttää merkityksiä, olla yhteydessä olemassa olevaan – niin taideobjektiin, taiteeseen kuin elävään yleisöönkin. Tanssiteokseni Looping purki Mrkusin Defragmentation-teoksen datan ja sen defragmentoinnin uuteen muotoon. Se teki sen näkyväksi kolmiulotteisen tanssin kautta. Koreografiani avasi videoteoksen rakenteen, paljasti sen kerronnallisen ulottuvuuden. Yhdistin tilassa olevat kaksi videoteosta, tilan arkkitehtuurin ja yleisön kokonaiseksi kokemukseksi. Synnytin teosteni kautta kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Varinin teokset aukesivat yhdestä perspektiivistä ja tilan kohdasta ”vau-elämykseksi”. Sen jälkeen saattoi katsoja kokea tyhjyyttä seinien fragmenttien hajotessa ympärillä. Varinin teosten värit, geometrisuus ja abstraktius toivat jonkinlaisen modernismin paluun mieleeni. Jotta elämys löytyisi, oli sitä haettava ja etsittävä, mikä oli hauskaa ja toi Porin taidemuseon isoon halliin erikoiselta näyttävää kehollista toimintaa. Anamorphic Variations -tanssiteoksen kautta samat asiat muokkautuivat täyteläisemmiksi, elävöityvät ja saivat syvyyttä. Kaksiulotteinen pinta, joka muuttuu hetkellisesti kolmiulotteiseksi, on tanssissa koko ajan avaruudellista, kaikkiin suuntiin säkenöivää. Taideobjekti muuttui eläväksi kokemukseksi, jonka olemassaolo oli monisäikeisempää vuorovaikutuksessa tanssin kanssa.

Purettuani Varinin teosten teoreettista pohjaa löysin sieltä suuntia moniin taidemaailman ilmiöihin. Hänen teoksensa avaavat perspektiivisyyttä, anamorfisuutta ja tilallisuutta, mikä pakottaa katsojan myös liikkeeseen. Teokset aukeavat taidetta vähän kokeneelle yleisölle helposti pintatasolla, mutta ovat fragmentaarisuudessaan mielestäni vaikeasti kohdattavissa. Ne vaativat syventymistä ja pohtimista. Teokset ovat hahmotettavissa teorian ja käytännön yhdistämisellä ja avautuvat, kun niitä esitellään eri näkökulmista tanssin avulla. Kiinnostavinta Varinin teoksissa on yksinkertaisuuden takaa löytyvä monikerroksellisuus ja käsitteellisyys, se, mikä teoksissa on totta.

Teosten herättämiä ajatuksia saattoi hyvin soveltaa koreografiseen työskentelyyn. Ihminen on tilassa katsojana ja kokijana. Hänet on siis otettava huomioon. Katsojalle voidaan tanssien esitellä teoksen eri tasoja, näyttää uusia ja erilaisia näkökulmia. Anamorfisuutta voi esittää koreografisina oivalluksina. Eri katsomiskulmat samaan liikkeeseen tai liikesarjaan tuovat esiin erilaista informaatiota ja erilaisen kinesteettisen kokemuksen.

Taideteossidonnainen koreografia voi avata taideteoksen sisältöä yleisölle kiinnostavalla tavalla. Tanssi on kokonaisvaltaista ja moniaistista. Se tekee taideteoksen maailman elämyksellisemmäksi. Kuvataide herää kehollisemmaksi ja kokemus voi olla syvempi. Se jättää lihaan ja muistiin pysyvän jäljen. Keho ymmärtää kehoa. Visuaalisuus ei ole vain katsomista ja näkemistä, se on myös visuaalisen informaation muuntamista eletyksi kehollisuudeksi.

Käsittelin The Flying Game -videossa aineettomuutta värien, ajallisuuden, kuvallisen rytmin, kuvafrekvenssin sekä sarjallisuuden kautta. Esitin liikkeen fragmentoinnin ja abstrahoinnin keinoin irtaantumista kehollisuuden rajallisuudesta. Palasin käänteisesti työni tavoitteeseen kuvan ja tanssin yhdistämisestä yhdistämällä reaaliaikaisen tanssimisen tanssin kuvataiteelliseen käsittelyyn.

Aloittaessani tätä kolmen teoksen kokonaisuutta ei minulla ollut minkäänlaista kaavaa, oli vain halu tutkia ja löytää vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Koreografinen prosessi on tapahtuma, jossa kaikki ruokkii kaikkea, jokainen ruokkii jokaista. Sillä on vähän tekemistä eksaktien tieteiden tutkimusprosessien käytäntöjen kanssa. Koreografista koetta ei voi koskaan toteuttaa täysin samanlaisena, täysin samanlaisissa olosuhteissa ja täysin samanlaisin lopputuloksin. Silti lopputulema on olemukseltaan aivan eksakti, ainutkertainen vain.

Suunnittelu, ideoiden keksiminen ja harjoittelu tanssijoiden kanssa sisältää paljon odottelua. Odottaminen aiheuttaa minussa kärsimättömyyttä ja ahdistusta. Se panee pohtimaan. Parviainen ilmaisee tämän seuraavasti:

”Pysähdys tekee mahdolliseksi suhtautumisen havaintoon uudella tavalla ja havaittuun vastaamiseen. Filosofisen käytännön ydin on siinä, että kehitämme kykyämme vastata odottamattomaan ja kestää ratkaisematonta.” (Parviainen 2006, 58)

Toiminnan keskeytys on kriittinen teko, joka pitkään jatkuessaan alkaa avautua syvälliseksi ontologiseksi merkitykseksi.

Alun asetelmasta alkaa tekijöiden välinen lähentyminen ja yhteisen ideaalin etsiminen. Tanssijat etsivät pitkälti kehollisuuden antamien aistielämysten ja kehollisuuden tutkimisen kautta. He suorittavat samalla ja väistämättä kehon poliittista uudelleenrajaamista. Kehollisten käytäntöjen ja sanallisen ilmaisun rajojen ylitykset, transgressiot, kulkevat käsi kädessä.

Oli palkitsevaa saada yleisöltä palautetta, jonka mukaan he pitivät esityksiämme erityislaatuisina ja valtavirrasta poikkeavina. Useat olivat mielestään kokeneet jotakin aivan ainutlaatuista. Siihen en ollut erityisesti pyrkinyt. Olin itse lumoutunut kuvataiteesta ja nauttinut liikkeellä leikittelemisestä tanssijoiden kanssa. Mielestäni onnistuin rakentamaan yhteisöllisen, yhteistä tilaa ja tapahtumaa jakavan kokemuksen, jonka pohjana oli kuvataiteen ja tanssitaiteen yhdistäminen, kokemuksen, joka muotoutui eri ihmisten erilaisten kehollisten todellisuuksien mukaan mutta joka on samalla jaettavissa kehollisen yhteytemme ja kehollisen sanattoman tiedonmuodostuksen välityksellä. Voimme kokea yhdessä ja erikseen samaan aikaan. Ilman toisen kokemusta ei olisi minun kokemustani. Samuuden kokemus ja mahdollisuus toisen ymmärtämiseen ovat olemassa.

Tein kaksi koreografiaa ja videoteoksen metodilla, jossa taidetta rakennetaan selkeästi ja avoimesti toisen, jo olemassa olevan taideteoksen lähtökohdista: sen päälle, siihen lisäten, sen pohjalta tai siitä inspiroituen. Suhdetta saattoi tarkastella monesta näkökulmasta. Taiteellinen työni paljastaa konkreettisesti taiteen kerroksellisen laadun, olemuksen ja ajallisuuden. Se näyttää sen toiminnallisen ja psykologisen ulottuvuuden. Se tuo esiin usein piilossa tai nimeämättä olevan taiteen luonnollisen tavan kehittyä ja syntyä.

Minun mielestäni taidetta ei ole ilman taidetta. Taide pohjautuu taiteeseen. Se on kulttuurin kerroksellista ja vähittäistä rakentamista sen päälle, sisälle ja viereen. Se on uuden kohtaamista vanhasta ponnistaen. Se antaa mahdollisuuden moninaisten nykyisyyksien tulla esiin. Se on pyörän keksimistä uudestaan keksimättä pyörää. Se on ihmisten kohtaamisen kautta tapahtuvaa elämyksellisyyttä, kokemuksellisuutta, ajatustenvaihtoa ja itseilmaisua. Se on aina vuorovaikutuksellista, sillä ihminen on aina suhteessa johonkin.