Käsittelen tässä julkaisussa kahden taideteossidonnaisen koreografian luomiseen liittyvää ajattelua ja käytännön työskentelyä. Koreografiat Looping ja Anamorphic Variations ovat erillisiä ja itsenäisiä, mutta ne ovat työmenetelmiltään ja lähtökohdiltaan kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Kehitin uuden sanallisen ilmaisun paikkasidonnaisen koreografian tilalle, koska se on käsitteenä liian väljä. Taideteossidonnainen koreografia merkitsee tietyssä paikassa sijaitsevan ja tietyn taideteoksen yhteyteen tehtyä koreografiaa. Molemmat tanssiteokset esitettiin Porin taidemuseon isossa näyttelyhallissa olleiden taideteosten yhteydessä. Kokemukseni keskipisteenä oli koreografian tekeminen ja tanssiva ihminen ja näiden suhde kuvataiteeseen.

Työskentelyni koreografina alkoi 80-luvun lopussa opiskellessani London Contemporary Dance Schoolissa. Silloin kävin katsomassa ensimmäistä kertaa tanssiesityksiä, jotka oli tehty taidegallerioihin. Ne olivat kuitenkin enemmän tilasidonnaisia kuin suoraan sidoksissa taideteoksiin. Kuvataide on ollut kiinnostukseni kohde jo lapsuudesta lähtien, ja olen koreografina tehnyt yhteistyötä useiden taiteilijoiden kanssa. Taiteidenvälisyys ja visuaalisuus ovat luonnollinen osa työtäni ja tuovat oman merkityksensä teosten sisältöihin. Galleria- ja taidemuseoviitekehys on kiehtonut useita koreografeja postmodernin ja nykytanssin historiassa niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Tällä vuosikymmenellä koreografit ovat alkaneet myös näyttelyllistää esityksiään ja kuvataiteilijat koreografioida teoksiaan. (Butte et al. 2012.)

Porin taidemuseoon tekemäni ensimmäinen koreografia Looping pohjautui kuvataiteilija Pavel Mrkusin digitaalisesti toteutettuihin, täysin virtuaalisiin videoinstallaatioihin Next Planet ja Defragmentation. Mrkus käyttää töissään hyvin pitkälle vietyä ja erittäin hallittua teknistä osaamista. Hänen teoksensa vetosivat minuun erityisen voimakkaalla visuaalisuudellaan, ja koin niiden sisällön pohtivan ihmisen olemassaolon tärkeitä kysymyksiä suhteessa nykymaailman lähes loputtomaan datan määrään ja tietokoneistumiseen.

Toisen koreografiani Anamorphic Variations tein kuvataiteilija Felice Varinin kahden perspektiivisesti paikannettavan tilateoksen Onze disques pour onze carrés (Yksitoista ympyrää yhdessätoista neliössä) ja Deux cimaises – dix cadres (Kaksi puitetta – kymmenen kehystä) inspiroimana. Varinin teokset olivat monokromaattisuudessaan, abstraktiudessaan ja tilallisuudessaan kiehtovia, mutta samalla hyvin etäännyttäviä. Niissä olevat kuviot olivat kolmiulotteisen geometrisia. Kokonaisuus oli ikään kuin tyhjän tilan ympärillä ja yläpuolella oleva lavastus, joka jätti koko laajan lattiapinnan katsomoksi.

Koreografioiden tekeminen sisälsi tutkimuksellisia elementtejä ja piirteitä – luovia taiteellisia prosesseja ja liike-eksploraatiota. Työprosessit eivät noudattaneet mitään olemassa olevaa kaavaa vaan syntyivät tarpeesta edetä taiteellista visiota kohti. Tehdessäni koreografiaa olen jatkuvasti monien mahdollisuuksien äärellä. Valintaa seuraa toinen. Työskentely ei silti ole kronologista tai lineaarista. Teoksen loppuratkaisun löytyminen voi esimerkiksi vaikuttaa aikaisemmin tehtyihin päätöksiin. Teoksen luomisen edetessä informaatio kasautuu eksponentiaalisesti. Työtavat syntyvät luovalla tavalla, halusta ymmärtää ihmisen erilaisia toimintatapoja ja niiden yhteyttä maailmaan.

Koreografian tekeminen sisältää aina ja väistämättä jonkinlaisen työtavan. Vaikka tekijä ei olisikaan tietoinen käyttämistään työtavoista, on koreografiaa joka tapauksessa työstettävä jollakin tavalla. Omissa koreografisissa töissäni nämä tavat voivat vaihdella ja olla sidoksissa kulloisenkin teoksen ajateltuun ideaan tai sisältöön. Pyrin työskentelyssäni myös ottamaan huomioon omat ja tanssijoiden erilaiset fyysiset ja henkiset lähtökohdat, mutta samalla näen myös mahdollisuuden niiden laajentamiseen. Kehollisen kapasiteetin ja vapautuvan potentiaalin on mielestäni löydettävä fyysinen ilmiasunsa ympäröivässä todellisuudessa myös konkreettisesti. Työtapa ei ole kiveen hakattu vaan vain yksi muuttuja muiden joukossa. Kun jotakin saa työstettyä eteenpäin, huomaa, että monta muutakin asiaa on samalla saatava kehitettyä. Innostuksen ja uurastuksen lisäksi tarvitaan suunnatonta kärsivällisyyttä.

Jollakin tapaa on edettävä alkuideasta tai visiosta kohti loppupäätelmää eli yleisön kanssa jaettavaa kinesteettistä ja kehollista esitystä. Jaana Parviaisen mukaan juuri kinesteettinen eläytyminen tekee mahdolliseksi toisen kehon liikkeen ymmärtämisen oman kehon kinesteettisen kartan avulla. Tämä kartta on ikään kuin kehon topografiaa, jota asumme ja elämme. (Parviainen 2006, 103.) Tanssin visuaalisuus on samaa maata kuin kuvataiteessa, mutta sen erilainen materiaalisuus, reaaliaikainen kehollisuus ja hetkellisyys tekevät siitä katsojalle jännittävän ja aina ainutkertaisen tapahtuman. Koreografinen ajattelu näkyy lihallisessa muodossa.

Tarkastelen taiteen tekemisen ja visuaalisen kulttuurin kerroksellisuutta koreografian luomisprosessin avulla. Koreografian tekemisessä käytin ekfrasista ja kinekfrasista käytännön työkaluina ohjatessani tanssijoita suusanallisesti, muuttamalla kokemukseni kuvataiteesta ensin sanaksi. Ekfrasiksella tarkoitetaan staattisen kuvan verbaalista representaatiota, kun taas kinekfrasiksella tarkoitetaan liikkuvan kuvan verbaalista representaatiota. Tämän jälkeen saatoin kaksi eri taidemuotoa, kuvataiteen ja tanssitaiteen, yhdeksi kokonaisvaltaiseksi tapahtumaksi, vaikka niiden yhteismitattomuus onkin ilmeinen. Niissä on tietysti nähtävissä vastaavuuksia ja mahdollisuuksia käännettävyyteen sekä muunnosten luomiseen. En kuitenkaan tavoitellut työssäni kuvataiteen tanssillista adaptaatiota tai sen representaatiota koreografian muodossa.

En myöskään hakenut alkuperäiselle teokselle uskollista tanssillista toisintaa, vaan intermediaalisuuden kautta taidemuotojen yhdistämistä kokemukselliseksi, olemassa olevista ja uusista aineksista muodostuvaksi tapahtumaksi. Kahden tai useamman median välistä vuorovaikutussuhdetta kutsutaan intermediaalisuudeksi. Medioina voidaan pitää erilaisia viestintäkanavia tai viestin välittäjiä.

Ajattelu ei suinkaan asu vain kielessä. Ajatus voi olla myös tunteessa ja liikkumisessa. Ajattele ajatuksen liikettä, liikkeen artikulointia ajattelussa, jota kehollistava ympäristö rajoittaa ja mahdollistaa. Ajattelu näin ymmärrettynä on valittu polku, jonka kautta avautuva kokemus alkaa ilmaista itseään. (Manning 2013, 166.)

Koreografina olen kiinnostunut luomaan hetkellisiä, ennen tapahtumattomia ihmisten ja ideoiden kohtaamisia tilan, liikkeen ja ajan mahdollisuuksia hyödyntämällä. Tavoittelen Bernard Tschumin sanoin yhteyttä merkityksen ja olemisen, liikkeen ja tilan, ihmisen ja objektin välillä (Tschumi 1994, 7.)*1 koreografisessa työskentelyssä. Näiden elementtien yhteentörmäyksestä, kuvataiteen ja tanssitaiteen yhdistämisestä, loin uuden tulkinnan Porin taidemuseon isossa hallissa olleista taideteoksista. Kuitenkin on huomioitava, että tila, liike ja tapahtumat ovat samaan aikaan itsenäisiä. Ne saavat toisiinsa uusia suhteita ja muokkaavat taideteosten kokemuksellisuutta suhteessa katsojaan ja hänen liikkeisiinsä.

Erittelen myös tanssiteosteni visuaalisia ja auditiivisia tekijöitä. Kerron ajatuksiani muodosta yleensä ja sen jälkeen yksityiskohtaisemmin tanssiteoksen visuaaliseen ulkomuotoon vaikuttavista pääasiallisista osatekijöistä: puvustuksesta, valosuunnittelusta ja lavastuksesta. Selvitän myös musiikin ja äänen sekä toisaalta hiljaisuuden vaikutusta teoksiini. Selitän, kuinka koreografiani dokumentoitiin valokuvaamalla ja tekemällä niistä videodokumentaatiot ja mikä on suhteeni niistä saatuihin lopputuloksiin.

Tanssitaide ei ole milloinkaan toistettavissa täysin samanlaisena, sillä esittäjänä on elävä ihminen. Silloin siitä tulee ainutkertainen kokemus niille, jotka ovat sitä reaaliaikaisesti paikan päällä todistamassa. Minulle koreografia on kommunikaation väylä ja maailmassa olemisen muoto.

Kieli voi olla sekä se, joka fasilitoi radikaalin erilaisuuden ymmärtämisen, että se, joka vaarallisesti estää tämän saman erilaisuuden tulemisen arvostetuksi sellaisenaan. Kieli voi myös vähentää suhteiden rikkautta, joka perustuu aitoon kokemukseen. (Manning 2013, 164.) Tämän tekstin kirjoittamisen avulla yritän kuitenkin tavoittaa joitakin jälkiä ja kokemuksia, joista on löydettävissä yleisesti jaettavaa. Ajattelen kirjoittamisen olevan voimaannuttavaa ajatusten liikkeiden koreografiointia.