Alkupiste

Ennen kuin aloitin koreografioiden Looping ja Anamorphic Variations tekemisen, olin jo päättänyt, että seuraava tanssiteokseni tapahtuisi spontaanisti, pienimuotoisesti sekä ilman suurta teknistä ja hallinnollista koneistoa. Olin uupunut ja kyllästynyt pitkiin ja raskaisiin tanssiteosten tuotantoihin teattereiden näyttämöille ja tilausteoksina suurten festivaalien ohjelmistoon. Halusin vaihtelua tekemisen tapoihin. Olin jo aikaisemmin kehitellyt mielessäni ideaa nopean tekemisen metodista, jossa muutaman päivän kuluessa syntyisi lyhyt teos yhdessä tanssijoiden kanssa luoden ja harjoitellen.

Vierailin eteläafrikkalaisen ystäväni kuvataiteilija Georgina Berensin kanssa 8.11.2012 Porin taidemuseossa, jossa oli esillä Pavel Mrkusin näyttely Next Planet. Hullaannuimme museon isossa hallissa olevaan monumentaaliseen teokseen Defragmentation (2011). Hulluttelimme keksien liikkeitä suhteessa tähän visuaalisesti nopealiikkeiseen ja äänimaailmaltaan sykkivään videoinstallaatioon. Sitten halusin improvisoida lyhyen tanssin teoksen edessä vieraani katsoessa vastapäiseltä penkiltä. Minulla oli sisäsyntyinen tarve tanssia, eikä tilassa ollut keitään muita tilannetta häiritsemässä. Estradi oli vapaa, kutsuva ja näyttämötekniikka valmiina.

Georgina sanoi nauttineensa improvisaatioesityksestäni ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun pitäisi tehdä tanssiteos kyseisen teoksen yhteyteen. Päätin välittömästi aloittaa neuvottelut Porin taidemuseon kanssa. Siitä kaikki lähti: elämän virrasta, leikistä, avoimuudesta, kommunikaatiosta, kokeilusta ja innostamisesta.

Lähtökohtana valmiit taideteokset

Alkupisteestä innostuneena aloin miettiä, millaisia tekemisen lähtökohtia minulla olisi. En menisi Porin taidemuseoon tehdäkseni jotakin erityisen poikkeavaa, vaikka tanssin tuomista museoon pidetäänkin edelleen poikkeuksena museon arjesta. En jotakin, jossa olisi vankka poliittinen sanoma. En jotakin, joka saisi ihmiset tolaltaan tai haukkomaan ihastuksesta henkeään. Menisin sinne halusta tehdä koreografiaa ja suuresta mielenkiinnosta sellaisen koreografian tekemiseen, jonka lähtökohtana olisi valmis taideteos. Sellaista en ollut aikaisemmin kokeillut. Pidän uusista haasteista. Ajattelin kahden eri taidemuodon ja visuaalisen kulttuurin ilmentymän voivan päästä vuoropuheluun ja tulevan hetkellisesti yhdeksi jaetuksi kokemukseksi, joka olisi enemmän kuin osatekijöidensä summa.

Minulla oli aavistus siitä, että koreografian kautta taideteokset voisivat saada uusia, koreografian esiin tuomia merkityksiä ja että koreografia syventäisi taideteosten katsomiskokemusta. Pavel Mrkusin ja Felice Varinin taideteoksiin voisi saada tanssin kehollisuuden kautta aiempaa laajempaa ymmärrystä ja luoda läheisempää kontaktia. Olin myös kiinnostunut teoksissa olevasta liikkumattomasta liikkeestä, jonka potentiaalin tanssi voisi tuoda esiin. Jean-Philippe Touissant kirjoittaa liikkumattomuudesta ja onnistuu kuvaamaan omaa suhdettani kuvataiteen liikkumattomuuteen erinomaisella tavalla:

”Liikkumattomuus ei ole liikkeen puutetta, vaan kaikkinaisen liikkeen perspektiivin puutetta, kuolemaa. Maalaus ei yleensä koskaan ole liikkumaton. Kuten shakissa, sen liikkumattomuus on dynamiikkaa. Jokainen nappula, liikkumaton voima, on potentiaalinen liike.” (Touissant 1987, 78–79.)

Halusin tuoda uuden perspektiivin Mrkusin ja Varinin teoksiin, purkaa ne ensin osiinsa ja yhdistää sitten taas uudella tavalla ymmärrettävämmiksi. Halusin dekonstruoida ja purkaa teokset kaksiulotteisen pinnan taiteesta kokonaisvaltaiseksi tilan, liikkeen, yhdessäolon ja yhteisen jaettavan kokemuksen hetkeksi, jossa taide tulee ihmistä lähelle: iholle, moniaistisesti, kehollisen tiedon ja kehollisen kokemuksen jakamisen kautta.

Lähdin tutkimusmatkalle, jossa tutkimuskysymykset olivat hataria mielikuvia liikkeestä ja tanssista sekä niiden suhteesta valmiisiin taideteoksiin ja yleisöön. Minun oli lähdettävä matkalle kohti tuntemattomia ja yllättäviä löydöksiä. Minulla taiteen tekemisen käytäntöön liittyy aina olennaisena osana leikillisyyden lisäksi myös riskin ottaminen ja sattuman osallisuus lopputulokseen, joten voisi sanoa, että taidenäkemykseeni liittyy asioita, joita minun on vain siedettävä tai joista voin saada jännitystä elämään.

Kuvittelun voima ja holistinen näkökulma

Myös kuvitteleminen on tärkeä osa työtäni koreografina. Se mahdollistaa työskentelyn missä ja milloin tahansa. Pystyn kuvittelemaan tilan, ajan, liikkeen ja tanssin, koska minulla on niistä vahvat ja monipuoliset, omakohtaisesti eletyt niin keholliset, tajunnalliset kuin psyykkisetkin jäljet. Kuvittelu voi olla myös mielikuvaharjoittelun tyyppistä toimintaa, jossa tiettyä liikesarjaa, liikeaihiota tai liikettä tehdään pelkän ajattelun avulla. Tämä ajattelu aktivoi kehoa ja antaa vastetta ja palautetta takaisin ajatteluun. Ajatellusta liikkeestä tulee aidosti tehdyn ja koetun liikkeen tuki ja vahvistaja. Ajattelu reitittää ja herkistää kehollista toimintaa.

Koreografinen lähestymistapani on holistinen. Se ottaa huomioon niin tanssijan kuin yleisön eri olemuspuolet. Nämä sielulliset, keholliset ja situationaaliset olemuspuolet muodostavat kokonaisuuden. Ihminen on tajunnallinen kokonaisuus. Lauri Rauhalan erittelyn mukaan on olemassa

1. kehollisuus, joka on elämää toteuttavien ja ylläpitävien orgaanisten prosessien kokonaisuus
2. tajunnallisuus, joka on merkitysten, olemassaolon ja toimivuuden taso ihmisessä
3. situationaalisuus, joka tarkoittaa tajunnallisuuden ja kehollisuuden suhtautuneisuutta situaatioonsa, elämäntilanteeseensa. (Rauhala 1996, 85–87.)

Olen sisäistänyt edellä lueteltujen olemuspuolten tekevän minusta kokonaisuuden, joka pystyy olemaan suhteessa itseensä ja kommunikoimaan toisten ihmisten kanssa niin verbaalisesti kuin kinesteettisestikin. Työni lähtee ajatuksesta, että tarkastelunäkökulmia voi olla useita ja että työ tanssijoiden kanssa perustuu vuorovaikutukseen. Työskentelymme perustuu näin ollen jakamiselle. Jaamme niin puhuen kuin tanssienkin toisillemme kokemuksellisuutta ja suhdettamme ympäröivään maailmaan, myös niitä abstrakteja taidekokemuksia, joissa ei ole mitään käsin kosketeltavaa.

Olen tullut tietoiseksi fyysisen ja sosiaalisen ympäristön vaikutuksista. Tanssiteoksen tekeminen, teoksen esittäminen ja yleisön kanssa jakaminen ovat orgaanisia tapahtumia. Esittäminen on hetkellistä. Se on aikaan, paikkaan ja ihmisiin kytkeytyvä herkkä ja haavoittuva tapahtuma. Niin tanssijoiden kuin katsojienkin omat tarpeet ja toiveet sekä kehollinen ja tajunnallinen hetkisyys vaikuttavat suuresti esiintymis- ja katsomiskokemukseen. Aineellinen ja aineeton kuvittelu kulkevat käsi kädessä.