Looping-teoksen metodeista

Olen koreografin työssä käyttänyt useita erilaisia liikkeen tuottamisen metodeja ja huomannut, kuinka työprosessin aikainen ajatuskulttuuri vaikuttaa niin tanssijoihin kuin tulevaan koreografiaan. On tärkeää ymmärtää, mitä valitut metodit tuottavat, kuten Riitta Pasanen-Willberg painottaa:

”Ajatuskulttuuri, jossa puhutaan avoimuudesta, kuuntelusta, kohtaamisesta ja ymmärtämisestä, ei riitä, jos toimitaan päinvastaisesti. Sen vuoksi tulisikin ymmärtää metodien suhde ajatteluun, ymmärtää, mitä mikin metodi tuottaa: tuottaako se jotakin samalla kadottaen jotakin. Tulisi jatkuvasti kysyä, millä ehdoilla ihmisiä tuotetaan, kehitetään paremmiksi yksilöiksi. Kehittyminen on jatkumo, jossa vanha ja uusi integroituvat ja ruokkivat toinen toisiaan: vanha saa uusia ulottuvuuksia, uusi hyödyntää kokemuksia jo olleesta, menneestä, historiasta. Tällöin laajuus ei ole vain uuden tanssin*8 ilmiö: laajuus tulisi nähdä heijastelupintana, jonka suhteen erikoistuminen tapahtuu. Laajuus ja historia, erikoistuminen ja nyt.” (Pasanen-Willberg 2000, 217.)

Pystyäkseni lähestymään Mrkusin Defragmentation-teoksen ideaa sopivilla liikkeen tuottamisen metodeilla oli minun ymmärrettävä hänen teostaan paremmin. Teoksen idea oli tehdä näkyväksi prosessi, jota käytetään tietokoneen sisältämän datan eheyttämiseksi. Sana defragmentation tarkoittaa suomeksi eheyttämistä. Tässä eheyttämisprosessissa tietokoneen kiintolevyllä oleva tieto inventoidaan ja järjestellään uudelleen siten, että tietokone toimisi nopeammin ja paremmin. Videoteoksessa erilliset datan fragmentit muodostavat pikseleitä, kuvioita, keskittymiä, palkkeja ja jonoja, jotka aina yhä uudelleen ryhmittyvät eri muotoihin liikkuvaksi videokuvaksi ja saavat taiteellisen ilmiasunsa.

Ihminen saa visuaalisen tietonsa näköaistin välityksellä ja aivojen tulkitsemana. Katseen suuntaaminen tiettyyn kohteeseen tapahtuu silmänliikuttajalihasten yhteistoiminnan avulla. Kun jokin näistä lihaksista ei jaksa toimia tavalliseen tapaan, voi nähdä myös kaksoiskuvia, sillä verkkokalvolle muodostuvat kuvat tulevat tällöin vasemmassa ja oikeassa silmässä toisiaan vastaamattomille kohdille. (Nienstedt, Hänninen & Arstila 1971, 281)*9 Ihminen näkee silmillään päätä kääntämättä noin 180 astetta.*10 Tähän kuvakulmaan mahtuu paljon informaatiota, josta silmät keskittyvät tarkasti vain pieneen osaan. Tämän jälkeen ihminen valitsee vain muutamia asioita kaikesta näkökentässä olevasta. Ihminen siis käsittelee vain joitakin osia näkemästään. Silti hän aistii näkemänsä kokonaisuutena: liimaa eri fragmentit toistensa yhteyteen mielekkääksi jatkumoksi. Tätä voisi kutsua datan jatkuvaksi defragmentoinniksi.

Ensimmäiseksi liikkeen tuottamisen metodiksi nousi näköaistin avulla havainnoidun muuttaminen reaaliaikaisesti suoraan liikkeeksi havainnoinnin aikana. Tarkastelimme tanssistudion tilallisia elementtejä, niiden muotoja ja tekstuureja. Teimme saman kaikille tilassa oleville esineille ja kaikelle, minkä pystyimme havainnoimaan ulkoa ikkunoiden läpi. Muutimme havainnot samalla liikkeeksi. Ohjatessani tanssijaa pidin mielessäni koko ajan Mrkusin teokset. Parviainen vahvistaa luottamustani edellä kuvattuun liikkeen tuottamisen metodiin toteamalla, että

”lapsella on jo syntymästään lähtien valmiudet siirtyä aistimusmodaliteetista toiseen ilman uutta oppimisen vaihetta. Tarvitsemme amodaalista havaitsemista, siirtymistä näkemisestä kinestesiaan, jotta kykenemme tunnistamaan liikkeen luonteen.” (Parviainen 2006, 129‒130.)

Amodaalisen havaitsemisen kautta, tässä tapauksessa näkemisestä suoraan kinestesiaksi, syntyi aluksi lyhyitä liikefragmentteja ympäröivästä maailmasta. Opettelimme muistamaan nämä liikefragmentit, liitimme niitä yhteen toimiviksi kokonaisuuksiksi, liikejatkumoiksi, joille syntyi omia merkityksiä. Muokkasimme liikelaatuja ja liikkeiden ajoitusta. Tällä metodilla loimme ison osan koreografasta. Metodi tuotti yksityiskohtaisia, pienimuotoisia ja käsiliikkeisiin keskittyviä liikkeitä. Se tuotti myös tilassa tarkasti liikkuvia liikesarjoja. Luomamme liikesarjat tulivat osaksi koreografiaa ja näyttämöesitystä.

Tanssin tekemisen edellä kuvatulla tavalla voisi lyhyesti ilmaista seuraavalla sanojen jatkumolla:

• Katsoa
• Nähdä
• Tarkkailla
• Ajatella
• Liikkua
• Koreografioida
• Tanssia

Todellisuudessa tapahtumat eivät kuitenkaan kulje vain yhdessä, alenevassa järjestyksessä. Tapahtumat antavat toisilleen vastetta, käyvät samanaikaisesti vuoropuhelua, ja montakin tapahtumaa voi olla aktivoituneena yhtä aikaa. Esimerkiksi ajattelu vaikuttaa tietoiseen liikkumiseen ja liikkuminen pitää yllä ajattelua. Liikkuminen vaikuttaa tarkkailua aktivoivasti, ja tarkkaileminen puolestaan auttaa liikkumista. Koreografioiminen auttaa tanssimista ja tanssiminen tuottaa koreografiaa. Katsomatta ei voi nähdä. Nähdäkseen on katsottava.

Toiseksi metodiksi nousi kuvavirran mukaisesti etenevän liikkeen ja toisaalta vastaliikkeen luominen videoprojisoinnin geometriseen ala-yläsuuntaiseen liikkeeseen ja vasemmalta oikealle tapahtuvaan jatkuvaan liikkeeseen. Kuva ei koskaan liikkunut oikealta vasemmalle. Työskentelimme kehon linjojen ja tilaan kolmiulotteisesti avautuvan kehoavaruuden suhteessa videoprojisoinnin suunnallisiin ja muodollisiin jännitteisiin. Tämä intentio tuotti ulospäin suuntautuvaa, linjakasta, terävää ja aksentoitua liikettä. Liikkeessä näkyi voimavirtojen tuleminen kehon keskustasta, sieltä, mistä liike saa alkuvoimansa ja suuntansa. Juhani Pallasmaa ilmaisee saman asian pohtiessaan arkkitehtuuria kehollisesta näkökulmasta: ”Kokemuksellinen maailma tulee organisoiduksi ja artikuloiduksi kehon keskustan ympärille.” (Pallasmaa 2012, 69.) Seuraavat Wassily Kandinskyn piirtämät kuvat vuodelta 1926 havainnollistavat selkeästi tapaani ajatella kehon liikkeiden suuntia ja voimaa:

 

Kuva: Kandinsky, Tanssikuvioita Paluccan tansseihin, 1962 Das Kunstblatt X, Cosmopress (Valkonen 1985, 28).

Tämän jälkeen käsittelimme liikemateriaalia siten, että sillä kykenisi liikkumaan yli 20 metriä pitkän videoprojisointiseinän edessä, sekä siten, että sillä pystyi pysymään korkeintaan kolmen metrin päässä seinästä, jotta tanssija näkyisi projektoreista tulevassa valossa. Tällainen tila on hyvin erikoinen tanssiteoksen näyttämötilana. Oli opeteltava täysin poikkeavan tanssitilan hyödyntäminen. Sen lisäksi oli onnistuttava ajoittamaan liikkeet tarkasti projisointiin nähden. Kokonaiskompositio ja koreografia eivät muutoin toteutuisi valitulla tavalla. Halusin tanssin ja kuvataiteen muodostavan tarkan yhteisrakenteen ja sitä kautta saavuttavan tietynlaisen ilmaisun.

Mrkusin Next Planet -teoksen suhteen toimimme hieman toisin. Halusin tanssijan käyttävän suoraan itse videokuvasta tulevan vuoristomaiseman muotoja ja tunnelmaa niin, että hänen tanssinsa pohjautuu kuitenkin samanaikaiseen havainnointiin ja liikkumiseen. Siinä mielessä perusmetodi oli sama kuin toisen videon kanssa työskennellessämme. Annoin tanssijalle kuitenkin myös sanallisia mielikuvia, joita hän lähti liikkeellisesti tavoittelemaan. Toivoin tietynlaista liikelaatua ja dynamiikkaa. Etsin maahan juurtunutta, rauhallista, pysähtymätöntä ja aksentoimatonta liikettä. Halusin tanssijan asettuvan mielessään maisemaan, katselevan sitä ja muuttuvan osaksi maiseman muotokieltä ja tunnelmaa. Kyseessä oli rakenteellinen improvisaatio, jossa hain läheistä yhteis- ja rinnakkaiseloa videokuvan kanssa. Tällä metodilla syntyi Looping-teoksen alkukohtaus.

Teoksen lopussa tanssija palaa alkukohtauksen harmoniseen ja rauhalliseen tunnelmaan mutta jää istualtaan katselemaan maisemaa, johon on ilmestynyt yllättäviä säröjä. Teoksen rakenteeksi muodostui A1 + (B x 3) + A2. Kokonaisuudesta tuli luuppi, joka muistutti elämän kehämäisyydestä. Aurinko nousee ja laskee. Vuodenajat seuraavat toisiaan. Maapallo pyörii itsensä ympäri ja kiertää aurinkoa. Kasvit kasvavat ja lakastuvat. Ihminen syntyy ja kuolee. Materia kiertää. Ihminen joutuu pysähtymään, hän ei ole kone. Hänen fyysinen suorituksensa ei ole toistossa sama. Jokainen toistokerta on uusi kokemus, edellä opitun muokkaamista ja työstämistä, kerroksellisuutta, jollaista kone ei vielä ymmärrä eikä osaa tuottaa. Tekniikka ja tekniset kojeet ovat välineitä jonkin inhimillisen tavoittamiseksi. Ihminen itse tuottaa kulttuurinsa kerrokset.

Anamorphic Variations -teoksen metodeista

Käytin Looping-teoksen ensimmäistä liikkeen tuottamisen metodia myös Anamorphic Variations -teoksen tekemiseen: näköaistin avulla havainnoidun muuttamista reaaliaikaisesti suoraan liikkeeksi havainnoinnin aikana. Yhden tanssijan sijaan minun oli nyt tarkkailtava ja ohjattava neljää tanssijaa, mikä oli huomattavasti haasteellisempaa ja monimutkaisempaa. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä neljän tanssijan liikkuvan omalla persoonallisella tavallaan, vaikka koreografiassa jaettiinkin samoista lähtökohdista tehtyä ja myös tanssijoiden toisilleen opettamaa liikettä. Välillä kaikki tekivät samaa liikemotiivia silti persoonallisen tapansa säilyttäen. Samaa liikettä ei kuitenkaan todellisuudessa ole, sillä liike ei voi olla sama toisen esittämänä. Liike ei myöskään koskaan toistu täysin samanlaisena samankaan ihmisen tekemänä, joten on filosofisesti väärin sanoa, että kaikki tekivät samaa liikettä. Jokainen elämämme aikana ottamamme askelkin on erilainen.

Ohjasin tanssijoita etsimään yhteistä suuntaa, energiaa, dynamiikkaa ja liikkeen ajoitusta. Ohjasin heitä löytämään muotokieltä, joka tuntuisi katsojasta sellaiselta, että tanssijoiden tarkoitus muodon suhteen on samansuuntainen. Annoin tanssijoille erilaisia mielikuvia ohjaamaan liikkeitä. Toivoin esimerkiksi, että he olisivat itsestä ulospäin tilaan suuntaavia, tilaa haltuun ottavia, eivät sisäänpäin kääntyneitä. Halusin heidän selkeästi katselevan taideteosten fragmentteja ja olevan avoimia sekä läsnä olevia katsojien kanssa. Ohjasin tanssijoita pyrkimään sekä tilallisesti että kehollisesti liikkeen kirkkauteen, tarkkuuteen ja selkeyteen. Tekemään jatkuvaa vuoropuhelua keskenään ja olemaan tietoisia intentioistaan. Halusin heidän olevan yhteen hioutunut ryhmä yksilöitä, jotka kuuntelevat toisiaan ja antavat toisilleen tilaa. Heidän oli myös kyettävä välillä vain rauhallisesti tarkkailemaan toisten tekemistä paikallaan seisoen, yleisön katseiden kohteena.

Loppujen lopuksi yleisö itse täydentää samuuden ja yhdennäköisyyden liikkeeseen. Katsojat täydentävät näkemänsä visuaalisen informaation. Tästä kumpuaa ajatus siitä, että kun koreografina pyydän tanssijoita tekemään samaa liikettä, pyydän siis periaatteellisesti mahdottomia. Riitta Pasanen-Willberg tarkastelee mielestäni osuvasti tanssijoiden esityksessä esittämän konkretian suhdetta koreografin työhön:

”Mikä tanssiteos on? Se on aluksi koreografin abstraktio, näkymätön muille, mutta tavallaan olemassa. Lopuksi se on tanssijoiden ilmentämää konkretiaa, mutta ohikiitävissä hetkissä elettyä muuttuen jälleen abstraktioksi. Mutta kokemus siitä on jäänyt. Teos on kokemus.” (Pasanen-Willberg 2000, 218.)

Tuntui luonnolliselta täydentää Varinin abstraktia taidetta monimuotoisella ihmisen liikkeellä. Se muuttui tanssin osaksi ja päinvastoin. Kuvataide ja tanssi sulautuivat hetkellisesti toisiinsa. Löysin rennon maalarin asenteen ja maalasin koreografiaani intuitiopohjalta antaen oman tunteeni johdatella vapaasti koreografisia valintoja. Minulla on pitkä kokemus liikkeestä ja tanssista. Oma kehollinen kokemukseni maailmasta ja tanssin siihen antama valtava informaatiomäärä on tuonut minuun hiljaista tietoa, jota voin käyttää sanallistamatta tai sen kummemmin tietoisesti ajattelematta. Kun sanon, että tein koreografiaa tunteella ja intuitiolla maalaillen, tarkoitan sillä juuri kuvaamaani tapaa hallita liikkeellistä, tilallista ja ajallista tekemistä. Tapaa luoda tanssijoiden välille liikkeellisiä suhteita ja liikkeiden suhteita toisiin liikkeisiin. Taitoa nähdä mahdollisuuksien kirjoa ja uskallusta tarttua oikeaan hetkeen. Uskallusta tehdä kokeiluja ja epäonnistua. Uskallusta todeta, että jokin ei toimi. Taitoa jättää jotakin sikseen ja kykyä löytää uusia ratkaisuja. Kun antaa asioiden tapahtua luontevasti, antaa myös sattumalle sijaa. Ihmisten kohtaaminen on usein sattumaa. Liikkeiden kohtaaminen, uusien tanssillisten kuvioitten tai liikeratojen kohtaamisten löytyminen voi tulla sattuman kautta. Tanssija aistii, kun sattuma pudottaa ratkaisun hänen ylleen. Minä näen ja tunnen sen katsellessani tanssijoiden työskentelyä.