Monni 2004

Ella Koikkalainen (2019) hakee kirjoittaen omaa suhdettaan itselleen merkitykselliseen taiteelliseen praktiikkaan. Hänen työnsä keskiöön nousevat ’kumman’ ja ’empatian’ käsitteet. Antologiaan valitussa osassa Koikkalainen pohtii mieliruumiin limittymistä sekä mielen ja ruumiin muodostumista vuorovaikutussuhteissa erityisesti empatian erilaisten ilmentymien sekä Faunastic tryst teoksessa tehtyjen kuvitteellisten harjoitusten kautta.

Taru Aho (2020) fokusoi kirjallisen työnsä katseen ja ruumiillisuuden ilmiöihin. Tekstissään hän tarkastelee katseessa olemisen erilaisia tapoja ja antaa esimerkkejä omasta työskentelystään ja esiintymisestään teoksessa Voyeur. Aho tunnistaa ja tuo esiin miten katseessa oleminen liikkuu katseen, ruumiin ja tanssin ontologioiden rinnakkaisissa, päällekkäisissä ja risteävissä maastoissa.

Viivi Niinikedon (2015) opinnäyte kysyy suoraan ”Mitä minuna oleminen on, kun esiinnyn?” Erilaisten rajauksien kautta kysymys etenee syväksi ja laajaksi pohdinnaksi olemisesta, minuudesta sekä esiintyjyydestä. Viivin teksti artikuloituu tarkasti ja hienovaraisesti Timo Klemolan ja Kirsi Monnin filosofisten tekstien avaamisen ja omakohtaisten tanssijan työn kokemusten kautta ehdotukseen aina läsnäolevaksi ’aidoksi minäksi’. Siinä esiintyjä on jatkuvasti eri rooleissa ja kaikki nämä roolit ovat osa esiintyjän ’minua’ – eikä ole vain yhtä ’minua’, vaan me kaikki olemme ’minä’ monella tapaa myös esiintyessä.

Mikael Aaltonen (2011) keskittyy opinnäytteensä luvussa ”Merkityksestä tanssissa” avaamaan omaa suhdettaan klassiseen balettiin selvittämällä sen laajoja kulttuurihistoriallisia merkityksiä ja hahmottelemalla baletin pitkää historiallista kehitystä. Lopuksi Mikael päätyy kysymään baletin tämän hetkistä merkitystä ja onko sillä aidosti mahdollisuus päivittyä osaksi nykyesitystaidetta ja -maailmaa.

Anne Pajunen (2011) tarkastelee kirjallisessa lopputyössään sitä, miten esiintyminen on osa tanssijan kehollisuutta, tanssitekniikoiden syntaksia ja tanssijan harjoittelua. Hän kirjoittaa siitä ensin historiallisesta perspektiivistä käsin kertomalla, miten tanssi on avautunut merkityksellisenä ja miten esittämiseen on suhtauduttu länsimaisen taidetanssin historiassa. Omakohtaisten kokemusten ja niiden kuvailun kautta Anne päätyy pohtimaan ja tuomaan esille millaisia laajennuksia voidaan tehdä historian tarjoamille tanssijana esiintymisen ja tulkinnan mahdollisuuksille.