Suoraan sisältöön
Krista-Julia Arppo

Kirjoittamisesta ja kehon harjoittamisesta (2018)

Alkusanat

Aloitan opinnäytetyöni runolla nimeltä Aamu. Runollinen kieli on merkittävässä osassa kirjoittamistani ja tapaani ajatella. Kirjallinen työni sisältää kuusi kirjoittamaani runoa, joita hyödynnän työssäni. Olen merkinnyt runot päivämäärillä.

Runo: Aamu

Haluan kertoa teille jotain. Aamuisin minä tanssin ja kirjoitan. Tanssin kaduilla, nostan käteni vartaloni,
lihaisan ruumiini ympärille,
ylös saakka ja liikutan käsiäni.
Mielikuvittelen.
Kosketan taivasta käsilläni, niin helppoa se on.
Mielikuvittelen.
Kuvittelen,
kuvittelen että,
olen vettä,
annan selkärankani aaltoilla, annan käsieni vaikuttua siitä.
Tämä on minun yksi lukemattomista tansseistani.
Olen vapaa. Tai niin minä ainakin kuvittelen.
Mielikuvituksissani olen vapaa ja tällä kadulla tanssiminen tuo minut yhden (tanssi)askeleen lähemmäksi mielikuvitustani, mielikuvitukseni paikkaa. Tämä askel tuo minut lähemmäksi vapautta.
Näin minä kuvittelen tanssivani.
(Oma runo 13.10.2017.)

Kirjallinen opinnäytetyöni on kirjoitus kirjoittamisesta, sen liikeestä, ruumiinrunoudesta, ajatusten tanssista sekä erilaisista ruumiillisuuksista, että paikoista käsin, (jaloin, silmin, korvin ja sormin) maailman hahmottamisesta.

Haluan kirjoittaa itseni vapaaksi ajatuksista, jotka kieltävät minua kirjoittamasta sekä ymmärtää asioita, jotka estävät minua. Kirjoitan minusta, sinusta, hänestä. Kirjoitan totuuksia ja taruja. Mielikuvittelen ja paljastan, piilotan sekä paljastun ja peittelen.

Kirjoittaessani keskustelen omien kokemuksieni kanssa, elettyjen ja koettujen. Minä kirjoitan.
Löydän aiheita, jotka kiinnostavat minua. Puran ne sanojen maailmaan ja esittelen niitä eri tavoin, vaikkapa runouden keinoin. Kirjoittamisen luovassa prosessissa minulla on keskiössä ymmärtää omaa kieltä(ni). Haluan ymmärtää mikä on tämä lihas suussani, joka kuolaa, kuivuu, maistaa, neuvottelee, rentoutuu ja jännittyy,

lipaisee
ennen kuin tipahtaa.

Kirjoitan tanssijan ruumiin vaikutuksista käsin – jaloin, silmin, korvin ja sormin. Kuinka nuo spiraalit, ponnistukset ja suunnat ovat vaikuttaneet siihen, miten kieltäni nyt käytän,
(mille puolueelle sen nyt myös näytän).

Enkä halua kenenkään kieltävän vapautta kieleeni, ruumiiseeni ja ruumiinkieleeni.

Aion nauttia sanoista, joita joudun ajattelemaan, leikkiä ja leikitellään sanoilla, joita valitsen käyttää.

Leikki vapauttaa minut nauttimaan, nautinto luottamaan ja luottamus luomaan. On kirjoitettava. Kirjoitettava itseni vapauteen, vapautettava itseni, kieleni, ruumiini tähän sanojen leikkiin, tanssiin, valssiin, noustava varhain lausumaan ääneen sanoja, käytävä levolle viimeisten tavujen tahtiin, uneksien unista joissa ei ole sanoja tai hahmoja, jotta voin aamulla taas herätä tähän todellisuuteen, tietoisuuteen. Tätä on minun kieleni.

Johdanto

Opinnäytetyöni on kirjoitus tunne- ja kokemusmaailmastani. Tanssitaiteilijuus ja henkilökohtainen minä nivoutuvat niin tiiviisti yhteen, että niitä on mahdotonta erottaa ajattelussani. Kirjoituksissani paljastan kodin merkitystä minulle. Avaan ajatuksiani luovasta kirjoittamisesta ja sen suhteesta tanssijuuteeni. Kirjoituksillani saatan näkyväksi sen, miten tanssijuus on vaikuttanut kielellisyyteeni. Tarkastelen työssäni ruumiissani asuvaa häpeää ja sitä, miten se minussa ilmenee. Kirjoitan vapaudesta, hengittämisestä ja kehon harjoittamisesta. Johdattelen runoilla lukijaa kotiini ja siellä asuviin ajatuksiin. Kerron kivusta ja itkun merkityksestä tanssijantyössä. Aiheet joita kirjoituksissani pohdin, ulottuvat kotoani tanssistudion kautta aina näyttämölle saakka. Olen pohtinut kirjoittamiani teemoja työskennellessäni tanssijana sekä henkilökohtaisessa arjessani. Nämä ajatukset ovat osa taiteilijuuttani tänä päivänä.

Tekstin tuottamisen menetelmänä olen käyttänyt runojen ohella tajunnanvirtatekniikkaa. Tajunnanvirran kaltainen ajattelu näkyy teksteissäni polveilevana ja assosioivana tapana kirjoittaa. Kielitoimiston sanakirja (2018) kuvailee sen näin: ”Tajunnanvirta; havaintojen, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten jatkuva virta tajunnassa.”

Olen kirjoittanut runsaasti tekstiä käsin kynällä paperille, jolloin etenevän ja liikkuvan ajatuksen lisäksi ruumiini liikkuu tilassa, kuljettaen kynää paperilla eteenpäin jättäen jäljen ajatuksistani. Tajunnanvirtatekniikan avulla olen kirjoittanut ajatuksiani sensuroimatta itseäni. Osa teksteistä on syntynyt yli vuosi sitten, osa vasta tänä keväänä tai tämän kirjoitusprosessin myötä. Käsin kirjoittamistani runollisista teksteistä olen valinnut kuusi, joita käytän opinnäytetyössäni. Olen muokannut niitä ja jatkanut kirjoittamista teksteistä vaikuttuneena. Ne ovat rajanneet ajatuksiani tiettyihin teemoihin kuten koti, häpeä, kipu ja suru. Runot toimivat ajatuksieni esiintulopaikkana. Opinnäytetyössäni yritän hahmottaa, minkä tyylistä tekstiä ja ajattelua tuotan.

Käsitteitä

Seuraavaksi esittelen opinnäytetyöni merkittävimmät käsitteet:

Ruumis: Opinnäytetyössäni käytän sanaa ruumis, sillä nautin sanan soinnista. Nautin sen painavuudesta, lihallisuudesta sekä todellisuudesta. Ruumis on luonnollisella tavalla rujo ja raju sana. Sanassa ruumis minulle näyttäytyy se häpeä ja piilottelu mikä naiseen, naisen seksuaalisuuteen ja fyysisyyteen on kohdistunut ja kohdistuu. Ruumis tuo mieleeni poimut ja rypyt, eritteet sekä karvat. Ruumis voi kuulostaa brutaalilta, sillä sen voi yhdistää kuolleeseen, sielun hyvästelemään ruumiiseen. Minun ruumiini on runollisesti ajatteleva, lihaisa ja tiedostava, elossa.

Keho: Keho on kaunis sana, sävyltään hennompi, ilmavampi ja kevyempi. Se liitelee ja on herkkä. Keho on yhtä todellinen kuin ruumis, mutta sisälläni hengitän niitä eri tavalla. Henkilökohtaisissa kirjoituksissani kirjoitan useasti ”ruumis, keho”, käyttäen kumpaakin sävyä, hengityksen laatua. Ne tuottavat minua miellyttävää rytmiä ja toistoa, kuitenkin eri sanoilla. Lainatessani Timo Klemolaa käytän sanaa keho, hänen valintaansa kunnioittaen. Klemola (2004, 77) puhuu eletystä tai koetusta kehosta. Se on keho, joka on läsnä sisäisessä kokemuksessamme, jota emme koe objektina. Eletty keho on elämämme kiintopiste, paikka jossa koemme kaikki tunteemme ja ajatuksemme. Tunnistamme hengityksemme ja havaitsemme sillä maailmaa ja siellä oloa.

Somaattiset liikemenetelmät: Somaattisilla liikemenetelmillä tarkoitan joogaa, Alexander-tekniikkaa sekä Feldenkrais-menetelmää. Kirjoituksissani keskityn juuri näihin opiskelemiini menetelmiin. Somaattisissa menetelmissä keskitytään kehon tutkimiseen subjektiivisesta näkökulmasta. Liikkeen harjoittelua tarkastellaan subjektin kokemuksen kautta. Nämä menetelmät kasvattavat kehotietoisuutta ja mahdollistavat uudenlaiselle kehon käytön tavalle. Liikeharjoittelulla pyritään yhdistämään keho ja mieli niin, että ihminen kykenisi hahmottamaan itseänsä kokonaisuutena.

Kirjoittamisesta ja tanssimisesta

Tanssitan kynää paperilla

Ruumiini on ollut levoton ja liikkeessä. Lapsesta saakka minun on ollut helpompaa ymmärtää ja oppia liikkeen ja tekemisen eli kinesteettisyyden kautta. Minulle oli vaikeaa istua paikoillaan ja opiskella hiljaa luokkahuoneessa 25:n oppilaan kanssa. Halusin leikkiä, kysellä, puhella, heilua ja hypistellä. Lukiossa minulla todettiin luki- ja kirjoitushäiriö, jonka vuoksi koin monta vuotta olevani huono kirjoittaja. En kyennyt haaveilemaankaan luovasta kirjoittamisesta. Lukihäiriö vaikutti negatiivisesti minäkäsitykseeni. Taideopinnot ovat muokanneet ymmärrystäni, ja avanneet uuden maiseman tarkasteltavaksi suhteessa kirjoittamiseen.

Tanssinopintojeni aikana päätin ryhtyä kirjoittamaan. Syntyi tarve tutustua omaan ääneen ja äidinkieleen. Opintojen edetessä perustimme ystäväni kanssa kirjoitusklubin. Luimme tekstejä ääneen toisillemme. Hyväksyntä jota jaoimme toisillemme niin kuuntelijoina kuin kirjoittajina, rohkaisi minua kirjoittamaan lisää. Siitä lähtien olen aktiivisesti harjoittanut luovaa kirjoittamista.

Seuraavassa katkelma Virginia Woolfin (1980 [1928], 100–101) teoksesta Oma huone:

He kirjoittivat niin kuin naiset kirjoittavat, ei niin kuin miehet kirjoittavat. Kaikista tuhansista romaaneja kirjoittavista naisista ainoastaan he silloin pystyivät kokonaan olemaan ottamatta huomioon ikuisen opettajahahmon jatkuvat kehotukset – kirjoita näin, ajattele noin. Ainoastaan he olivat kuuroja tuolle jatkuvasti kuultavalle äänelle, milloin valittelevalle, milloin holhoavalle, milloin pahoittelevalle, milloin kauhistuneelle, milloin vihaiselle, milloin setämäiselle, tuolle äänelle, joka ei voi jättää naisia rauhaan, vaan jonka on oltava heidän luonaan, niin kuin jonkin liian tunnollisen kotiopettajan, vaatien heitä …

Woolf kirjoittaa siitä, kuinka romaanikirjailijat lakkasivat kuuntelemasta ääniä, jotka vaimensivat heidän omaa ääntään tai pyrkivät hiljentämään sen. Tämän ansioista kirjailijat olivat saaneet kirjoitettua teoksen, jossa ”he kirjoittivat niin kuin naiset kirjoittavat, ei niin kuin miehet” – he olivat uskaltaneet tehdä niin kuin halusivat. He olivat uskaltaneet tarttua kynään omalla kädellään.

Huomaan kantavani kouluhistoriani taakkaa siitä, ovatko kirjoitukseni riittävän hyviä. Kirjoittaminen on itsensä paljastamista, oman maailman ja ajattelun raottamista toiselle. Omalle äänelle rohkeana ja uskollisena pysyminen ei ole helppoa. Opinnäytetyötä kirjoittaessani yritän ymmärtää ja hahmottaa tapaani kirjoittaa. Pyrin ymmärtämään mikä on minulle ehdottoman tärkeää kirjoittaessani. Kuinka uskaltaisin päästää kirjoituksissa kuuluviin sen naisen äänen, joka on asuttanut tätä ruumista koko elämänsä? En vielä tiedä.

Tanssijanopinnot ovat muuttaneet minua ja ajatteluani. Ruumiin harjoittaminen on opettanut minulle uuden kielen. Tanssitunneilla käytetty kieli on runollista, se on mielikuvittelua ja uneksintaa. Opettajat puhuivat spiraaleista, kehon suuntaamisesta, ylä- ja alasuuntien ajattelemisesta, keskustasta. He ehdottivat kuvittelemaan hiekkaa jalkojen alle, tunnustelemaan kehon sisäistä tilaa, aistimaan kaikkea olevaa kaikella olevalla. He antoivat paradoksaalisia ohjeita haastaen jatkuvasti tapojani ratkaista tai ajatella ruumiillisuuttani heidän tuottaman kielellisyyden kautta. He kehottivat kuvittelemaan mitä oudoimpia asioita. Eivätkä vain opettajat vaan myös koreografit. Heidän ehdottamansa kielellisyys on vaikuttanut minun ruumiillisuuteeni, jolla olen vastannut heidän kielellisiin ehdotuksiinsa.

Tanssijuus ja elämä ovat synnyttäneet tarpeen purkaa ruumiin kokemusmaailmaa sanoiksi. Kokemusmaailmani on rikastunut liikkeestä, ja minusta on tuntunut tärkeältä hahmottaa sitä sanoin. Ruumiillinen kokemusmaailmani, sekä paikat joissa ruumiillani ja ruumiissani olen vieraillut, ovat vaikuttaneet siihen, miten hahmotan ja käytän kieltäni.

Tanssijuus on vaikuttanut tilalliseen ajatteluuni ja tilallinen ajattelu kielellisyyteeni, sen runollisuuteen. Runollisen ajattelun kehittyminen minussa on vaikuttanut liikkeen kokemiseen – tunnen, kuinka ruumiini ajattelee. Esimerkiksi kontakti-improvisaatiota tehdessäni olen kokenut käyneeni pitkän ja syvällisen keskustelun partnerini kanssa, vaikka emme olisi vaihtaneet sanaakaan koko tanssin aikana.

Hélène Cixous kirjoittaa naiskirjoituksesta. Hän ehdottaa kirjoittamista työkaluksi oman äänensä kuuluville saattamiseksi.

Aion puhua naiskirjoituksesta (…). Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan – samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä teksiin – yhtä lailla maailmaan ja historiaan – omalla liikkeellään. (Cixous 2013 [1975], 35.)

Käsitteellä ”nainen” Cixous ei viittaa yksiselitteisesti naiseen tai naisen kirjoittamaan tekstiin. Naiskirjoitusta voi harjoittaa mitä sukupuolta tahansa edustava olento. Minulle kirjoittajana, sekä naisruumista asuttavana olentona, Cixousin teksti sanallistaa ajatuksiani. Kyse ei kuitenkaan ole vain naisesta, jota yhteiskuntarakenteet sortavat ja rajoittavat. Itse pyrin nyt aktiivisesti harjoittamaan kirjoittamista, joka ei määrity muiden toiveiden kautta, ja tämän kautta taistelemaan yhteiskunnan naisodotuksia vastaan.

Cixous (2013 [1975]) ja Woolf (1980 [1926]) kirjoittavat siitä, kuinka kirjoittamisella itsellänsä on arvo. Se että (nainen) kirjoittaa, jo muuttaa maailmaa. Kirjoittamalla voi oppia ymmärtämään itseään sekä muita. Opinnäytetyötäni kirjoittaessani olen ajatellut kirjoittamisen aktin, juuri sen tapahtuman, olevan merkittävää.

Olen aikaisemmin yrittänyt vastata kirjoituksillani asetettuihin odotuksiin. Koulujärjestelmämme on vaatinut minua ajattelemaan ja oppimaan jollakin tietyllä tavalla. Minua on kielletty olemasta äänekäs ja vauhdikas. Ruumiini tarpeesta liikkua ja olla, on muodostunut ajatus huonosti käyttäytyvästä lapsesta. Minulle tämä on ruumiistani karkottamista. Kirjoittaminen tekee ajatukset todeksi. Sanotan nyt itseäni uudelleen, ja haen ruumiilleni muotoa, antaen sen olla jatkuvassa muutoksessa.

Tanssi-improvisaatiossa ja tajunnanvirtakirjoituksessa on samankaltaisuutta. Aluksi ”ei ole mitään”, emmekä tiedä mitä tulee olemaan. Puolessa tunnissa olen voinut matkustaa ruumiissani, ruumiillani, sisätiloissa ja tilassa. Olen vaihtanut aikaa ja paikkaa, tapaani olla ja ajatella. Voin syventyä ajatteluuni, antaen sen muovaantua joksikin; sanoiksi tai ruumiillistumiksi. Tanssiessa ja kirjoittaessa olen havaintojen ”jatkuvassa virrassa”. Puolen tunnin kirjoittamisen tai improvisaation jälkeen on syntynyt uusi kokemus maailmasta ja siellä olosta.

Tanssimisessa ja kirjoittamisessa on myös eroja. Kirjoittaessani matkustan eri tavalla mielikuvituksessani. Kirjoittaessa ajattelen sanoin. Sanat muodostavat rytmejä ajattelulleni, kun taas tanssiessa liike luo rytmit. Vauhti, jolla sanat muodostuvat paperille, on hitaampaa kuin tanssiessa tapahtuva ruumiin ajattelu. Ruumiin havainnointi ei ole keskiössä silloin kun kirjoitan. Kirjoittaessani liikutan itseäni, ja annan selkärankani aaltoilla, pääni nyökkäillessä kirjoittamista rytmittäen. Tanssiessa tietoisuus kehosta on erilainen. Silloin havaitsen sen painon, tietoisuuteni vaeltelee kehossani, ja se näyttäytyy rytmeinä ja liikkeinä. Tanssiessa havaintoni on kohdistunut sekä kehon sisäisiin, että ulkoisiin tiloihin. Tunnen ilmavirrat, vaihdan painopistettä ja paikkaa tilassa. Olen enemmän läsnä fyysisissä tuntemuksissa. Kehoni on täynnä nyansseja, pieniä hienovaraisia liikkeitä ja aistimuksia. Tanssiessani kokemukseni ei saavuta sanoja täysin.

Seuraavassa luvussa pohdin häpeää, joka asuu ruumiissani.

Ruumista ja häpeästä

Ruumis-sana tulee kantaskandinaavin sanasta skruma tai varhaisen uusruotsin sanasta skram tai skrum. Tämä merkitsee tilaa vievää rakennusta tai rauniota, tyhjää tilaa. Nykyruotsi tunnistaa sanan skrymma, mikä merkitsee ”viedä paljon tilaa” (…) Ruumis, raunio rapistuu ja haperoituu. Se muuntuu ajassa ja tuntemuksissa. Se maatuu, se häviää.

Väitöskirjassaan Kirsi Heimonen (2009, 52) määrittelee ruumis sanan historiaa. Olisiko ruumiini erilainen, jos ajattelisin siitä näin? Haluaisin antaa ruumiini viedä (ottaa) enemmän tilaa. Luottaa itseeni enemmän, sillä loppujen lopuksi minunkin ruumiini rapistuu ja haperoituu.

Seuraavassa tekstissä olen purkanut sanoiksi sitä, kuinka olen sekä pienentänyt itseäni, ruumistani että pelännyt ottaa tilaa ja näyttää tunteitani harjoitustilanteessa. Tuolloin en uskaltanut nojata omaan olemassaolooni, ruumiiseeni ja sen tunteisiin. En uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin olen. Kirjoitin tekstin hetkellä jolloin olin äärimmäisen turhautunut teosprosessissa. Tekstissä kuvailen tilannetta, jossa kolme ohjaajaa antavat minulle erilaisia ohjeita työstäessämme minulle sooloa. Työskentely tuntui vaikealta. Olen kirjoittanut tekstin kolmannessa persoonassa, etäännyttäen tekstiä itsestäni. Tuntui luontevammalta etäännyttää häpeää minusta. Häpeän sekä riittämättömyyden synnyttämä tunne on voimakas. On vaikea myöntää, että koin riittämättömyyden tunnetta tilanteessa, sillä se hävetti minua. Häpeä sai minut vaikenemaan.

Runo: Kohti häpeää

Hän ajattelee ruumiillisuuttaan ja aikaa, jolla ei ole rajoja paitsi kolme määrittelyyn rajoitettua minuuttia, kolme minuuttia aikaa pirskahdella tai olla nopea, kolme minuuttia aikaa olla sähikäinen tai heittäytyä, heittäytyä minne? Hänellä on kolme minuuttia aikaa olla jotakin ja jotakin hän onkin. Täytyy olla jotain muuta, he sanovat, mutta janoavat silti jotakin ja sitä jotakin hän onkin.

Kolme minuuttia ja kolme ääntä.
Kolme minuuttia ja kolme ääntä.
Kolme minuuttia ja kolme ääntä.

Kolme eriltä kuulostavaa ääntä, mutta samaa ääntä kaikki. Kolmesta eri suunnasta tulee samoja, eri sanoja. Hänellä on jano ja kyynel silmäkulmassa. Hän tuntee. Tuntee kyyneleen silmäkulmassaan. He sanovat, että kuhan vain nauttii ja nauttii ja nauttii, mutta ei se riitä. Hän on avun tarpeessa, hänen luovuutensa on kadonnut, yhteys luovuuteen on katkennut samalla tavalla, kuin pään ja muun vartalon yhteys katoaa, katkeaa, kun niska on jännittynyt. Vapauta niska, suu, kieli, kieli, kieli, niska, purulihat, niska saa olla vapaa, sinä saat olla vapaa.Näitä sanoja hän toistelee itsellensä.

Studio ei tunnu omalta huoneelta, kodilta nyt.
Oma ruumis ei tunnu kodilta nyt.
Hänen kehonsa on jännittynyt,
tunne pidättynyt,

ja jäänyt rintakehän kohdille.

Hän ei voi itkeä tanssivia surun ja turhautumisen puroja nyt, nyt, nyt. Niin hän ajattelee. Missä kohtaan kehoaan, ruumistaan hän ajattelee?

Koko ruumis on jännittynyt tästä tunteesta, ruumis, jolla on ajatus ja kyky toimia tuntemuksen vallassa – tai olla toimimatta.

Aikaa on kulunut kolme minuuttia ja vaikka ajalla ei ole tajua, tällä tunteella on. Tämä tunne tajuaa minua ja minä tajuan tätä tunnetta. Hän ajattelee. He ovat yhdessä jähmettyneet aloilleen, kumpikaan ei suostu hievahtamaankaan. Hengitys on pysäytetty hetkeksi ja hampaat ovat painautuneet tiukasti toisiaan vasten. Kasvot, rintakehä ja koko keho, ruumis on suunnattu takaseinää kohti. Hän on siirtynyt lattialle horisontaaliseen maailmaan, tapaan olla, jotta ei näyttäisi siltä, että hän kääntää selkänsä kolmelle henkilölle, joilla kolme kertaa kolme eri mielipidettä ja toivetta, haavetta ja fantasiaa.

Nyt hän makaa lattialla horisontaalisesti, niin kuin lattialla makoillaan. Hän kieriskelee kyljeltä toiselle, kieriskelee kyljeltä toiselle. Silmäkulmaan muodostuu jälleen pieni suru. Kyynel, tunne-elämän symboli{37}.

Hän heilahtelee lattialla ja pyyhkäisee hihaansa, salaa ja nopeasti,
silmäkulmaansa muodostuneet pienet kyyneleet. Hän pyyhkäisee hihaansa,

salaa ja nopeasti,
nuo hänen tunne-elämänsä pienet symbolit.
Hän pyyhkäisee silmäkulmaansa,
salaa ja nopeasti,
sillä häneltä on pyydetty kolme kertaa kolme (3 x 3) erilaista versiota olla nopea, pirskahteleva, nopea, heittäytyjä, nopea, sähikäinen.
(Oma runo 15.9.2017.)

Edellä oleva kirjoittamani teksti on avannut minulle maiseman, jonka myötä olen pohtinut kokemaani tilannetta. Olen pohtinut mitä kaikkea se toi näkyväksi minulle tanssijan työstä, ihmisten kohtaamisesta sekä itsestäni. Työskennellessä yritin ymmärtää kolmea eri tavalla ohjeistavaa ohjaajaa. Minulla oli kolme minuuttia aikaa tanssia. Ajan puitteissa yritin ymmärtää ja toteuttaa heidän ohjeitaan. Toiveena oli, että olisin nopea, sähikäinen ja kasvattaisin liikkeen vauhtia ja dynamiikkaa.

En minä osaa, ajattelin.

Tuntui etten ymmärrä mitä minulta haetaan, tai vaikka ymmärtäisin, en osaa sitä toteuttaa ja vaikka osaisin, en halua. Koska en ymmärtänyt miksi. Miksi minä tein mitä tein? Ja miksi minulta pyydettiin mitä pyydettiin? Miksi ohjaajilla on eriävät mielipiteet?

Tilanne toi näkyväksi tarpeeni toisenlaiselle ohjaukselle. Kykenin kyllä ymmärtämään mitä olisi nopea, sähikäismäinen ja vauhdikas liike. En ymmärtänyt mitä se merkitsisi minun ruumiillisuudessani. Tuntui vaikealta kehittää ruumiillinen asia tapahtuvaksi, muuttuvaksi ja kasvavaksi hyvin lyhyessä ajassa. Koin luovan ajattelun ruumiissani lukkiutuneen.

Näitä ajatuksia en osannut sanoa siinä hetkessä. En osannut asettua itseeni, kuin kotiini. En löytänyt sanoja ruumiistani. Olin hiljaa ja ärtynyt. Pyyhkäisin nopeasti silmäkulmiini muodostuneet kyyneleet, ja katsoin poispäin ihmisistä. Kotona minä kirjoitin ajatuksistani ja kerroin kokemuksestani läheisilleni. En osannut purkaa ajatuksiani enkä kokemuksiani, kun tilanne tapahtui. En kehdannut. En kehdannut nuorimpana ilmaista turhautumistani, jonka tilanne minussa aiheutti. Olin äärimmäisen ärsyyntynyt valta-asetelmasta ja alisteisuuden kokemuksesta. Minua hävetti herkkyyteni.

Kaikki nämä ajatukset vein kotiini.
Tämä kokemus ja nämä ajatukset asuttavat nyt ruumistani.

Pidän arvokkaana kykyä käydä tunteita läpi yksin, mutta vielä enemmän arvostaisin sitä, että voisin näyttää ne tilanteissa. On taito kyetä työskentelemään henkilökohtaisten prosessien kanssa, saati tunnistaa kun omat tunteet nousevat projisoituina muista henkilöistä, historiasta tai tapahtumista. On taito sanoa suoraan, että tämä ei tunnu hyvältä, tämä ei ole reilun tuntuista. Tanssijuus on vaikuttanut tapaani toimia tämän kaltaisissa tilanteissa. Ajatus siitä, että on oltava vahva ja kykenevä toimimaan, aiheuttaa sen, että on vaikeata kertoa, jos ohjaaja tai koreografi astuu rajojeni yli. Työstän paljon sitä, että kykenisin kertomaan tunteistani sekä kokemuksistani rehellisesti.

Cixous (2013 [1975], 44–45) kuvailee kauniisti ja lihallisen tuntuisesti vaikenemista:

Jokainen nainen on kokenut puhumaan ryhtymisen piinan: sydän hakkaa haljetakseen, toisinaan ilmaisusta menettää otteen tai siihen hukkuu, kieli ja maa jalkojen alla horjuvat, niin suuressa määrin puhuminen julkisesti, jo pelkkä suunsa avaaminen, on naiselta uhkarohkea teko, transgressio. Tunnistan ruumiistani Cixousin kuvaileman puhumaan ryhtymisen piinan. Tunnistan epävarmuutta ja tarvetta suojella itseäni. Yritän kannatella itseäni sekä muita. Huomaan tämän jostakin kiinni pitämisen asettuvan myös kirjoittamiseni ja puhumiseni esteeksi. On haastavampaa paljastaa itsensä sanoin, kuin asettua näyttämölle ruumiinsa kanssa tanssien. Minulle on vaikeampaa kertoa epävarmuudestani, väsymyksestäni tai häpeästäni, kuin asettua näyttämölle tanssien. Ihanteellista olisi, jos työryhmän jäsenten kanssa voisi kokea olonsa niin turvalliseksi, että uskaltaisi tulla nähdyksi. Vielä ihanteellisempaa olisi, että löytäisin rohkeuden itsestäni. Haluan luopua hiljaisuudesta, avata suuni ja kertoa mitä ajattelen ja tunnen.

Kieli auttaa jäsentämään tunteitani. Useasti kykenen sanallistamaan tunteeni vasta jälkeenpäin. Ruumiini kuitenkin puhuu vaikka en löydä sanoja; se nostattaa kyyneleet silmäkulmiini ja piilottaa katseeni. Ruumis viestii tunteista. Miksi kehoni, ruumiini viestimä kieli ei riittänyt kommunikaation välineeksi ohjaajille? Miksi piilotin kyyneleeni? Eikö kulttuurimme vieläkään salli meitä näyttämään tunteitamme?

Viitteet

(37) ”Kyynel tunne-elämän symbolina” on lainaus taiteellisen lopputyöni Kosto I–IX (ensi-ilta 19.1.2017, Teatterikorkeakoulu) resitaalista. Teoksessa oli yhdeksän esiintyjää. Teosprosessin aikana koreografimme Elina Pirinen ohjasi meille, yhdessä Niko Hallikaisen kanssa, luovan kirjoittamisen harjoitteita. Tekstien pohjalta koreografi loi kokonaisuuden koston fantasiasta, jonka esiintyjät resitoivat eli puhelauloivat. Teosprosessin aikana Pirinen kehotti meitä vaikuttumaan toisistamme niin liikkeellisesti, kuin kielellisestikin. ”Kyynel tunne-elämän symbolina” on esimerkki siitä, kuinka kirjoituksissani olen vaikuttunut muista.

Lähdeluettelo

Arppo, Krista-Julia. 2016–2018. Omat runot ja kirjoitukset.

Cixous, Hélène. 2013 [1975]. Medusan Nauru: Ja muita ironisia kirjoituksia. Suom. Heta Rundgren, Aura Sevon. Paradeigma-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Heimonen, Kirsi. 2009. Sukellus liikkeeseen: liikeimprovisaatio tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä. Acta Scenica 24. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus.

Klemola Timo. 2004. Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Juvenes Print, Tampereen Yliopistopaino Oy.

Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kieltenkeskus. Haettu 8.3.2018. https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/netmot.exe?motportal=80

Woolf, Virginia. 1980 [1928]. Oma huone. Suom. Kirsti Simonsuuri Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Krista-Julia Arppo

Krista-Julia Arppo on valmistunut tanssijantaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoululta 2018. Hän on kiinnostunut kehon runollisuudesta. Luova kirjoittaminen sekä runous ovat osa hänen taiteellista työskentelyä tanssitaiteilijana. Kehon harjoittaminen, kirjoittaminen sekä keskusteleminen ovat hänelle tärkeitä asioita, jotka luovat merkityksellistä elämää.