Suoraan sisältöön
Johannes Purovaara

Sanoista tekoihin: Tanssijan pohdintoja kollektiivi­työskentelystä (2017)

Aluksi

Kollektiivisuus ja demokraattisuus työtapoina ovat kiinnostaneet minua aivan tanssijan opintojeni alusta lähtien. Työryhmälähtöisisissä prosesseissa, joissa olen ollut mukana, olen pystynyt kohtaamaan toisia ryhmän jäseniä hyvin henkilökohtaisella tasolla. Niillä on siis ollut minulle voimakas sosiaalinen merkitys, minkä lisäksi ne ovat lisänneet itsenäisyyttäni taiteilijana. Hierarkkinen työskentelyn tapa taas on tuntunut korostavan minussa sellaisia piirteitä kuin häpeää, auktoriteetteihin kohdistuvaa uhmaa – sekä toisaalta riippuvaisuutta auktoriteeteista – ja sisäänpäin kääntymistä. Kiinnostukseni kollektiivisuuteen on siis noussut hyvin henkilökohtaisista motiiveista.

Kollektiivisessa työskentelyssä minulle on ollut tärkeää, että olen kohdannut toiset ihmiset yksilöinä enkä sosiaalisten roolien tai oletusten kautta, ja että päätökset työskentelyn etenemisestä on muodostettu yhdessä, kaikkien näkökantoja kuunnellen. Tällöin jokaisen ryhmän jäsenen sana on ollut yhtä tärkeä kuin toisen. Kaikkien jäsenten äänten kuuluville pääseminen on edellyttänyt, että ihmiset ovat kokeneet olonsa tarpeeksi turvalliseksi ryhmässä. Toisaalta työskentely on vaatinut jäseniltä omistautumista yhteisen ilmapiirin ylläpitämiseen ryhmätyöskentelylle sopivana. Työryhmälähtöiset työskentelytilanteet ovat siksi olleet antoisia ja minua kokonaisvaltaisesti osallistavia, jopa kasvattavia kokemuksia. Niiden kautta olen muun muassa oppinut, kuinka tärkeää on kuunnella muita, ja tulla itse kuulluksi.

Toisaalta olen huomannut, että kollektiivisuuden kokemus ei synny minulle itsestään. Olen esimerkiksi työskennellyt työryhmissä, joissa on puhuttu kollektiivisuudesta, mutta työskentely on ollut vahvan hierarkkista. Eräässä produktiossa työryhmän päätösten teko tapahtui demokraattisuuden kautta, mutta minä en kokenut mahdolliseksi osallistua yhteiseen ajatteluun, koska en tuntenut tarvittavaa yhteenkuuluvuutta muun ryhmän kanssa, tai kokenut olevani työnkuvani vuoksi samalla tasolla muiden kanssa. Muun muassa näiden kokemusten kautta minua on alkanut kiinnostaa, mitkä tekijät vaikuttavat kollektiivisuuden muodostumiseen.

Tässä kirjallisessa opinnäytetyössä pohdin työryhmälähtöisen työskentelyn edellytyksiä ja menetelmiä. Koska olen huomioinut, että kollektiivisuudesta puhuminen ei ole sama asia kuin sen toteuttaminen, pyrin käsittelemään niitä konkreettisia asioita, jotka ovat lisänneet minun kokemustani kollektiivisuudesta taiteellisissa prosesseissa. Ajatuksilleni olen löytänyt tukea tutkija Teija Löytösen artikkelista ”Tanssi-instituutioiden kulttuurisia virtoja” (2002). Siinä hän käsittelee taiteellisen työn ”arjen”, eli päivittäisten tekojen ja tapojen takana piileviä arvoja. Löytösen ajatus on, että työtämme ohjaavat tiedostetut ja tiedostamattomat arvot manifestoituvat päivittäisissä valinnoissa, joita teemme työn tapoja ja esimerkiksi ajankäyttöä koskien.

Minua kiinnostaa miettiä, minkälaisia erityisiä arvoja eri asiat saavat taiteellisissa prosesseissa juuri ajankäytön kannalta. Yksinkertaisesti: ne asiat jotka tuntuvat tärkeältä käsitellä teoksen kannalta, käsitellään harjoituksissa. Ne asiat, jotka eivät tunnu niin tärkeiltä, jäävät joko yksilöiden yksin käsiteltäviksi tai ne ratkaistaan harjoitusten loputtua. Mutta kenen työryhmän jäsenen mielipide vaikuttaa eniten siihen, mitkä asiat koetaan ryhmässä tärkeiksi? Perinteisesti ohjaaja tai koreografi aikatauluttaa harjoitukset ja tekee päätökset siitä, minkä asian parissa aikaa vietetään, olivat ne sitten taiteelliseen työhön liittyviä harjoitteita tai ryhmän sisäisten tuntemusten jakamista. Kollektiivisessa työssä nämä päätökset ainakin periaatteessa tulisi tehdä yhteisesti. En kuitenkaan ole varma, onko edes mahdollista päästä tilanteeseen, jossa kaikki ryhmän jäsenet kokisivat tulleensa tasapuolisesti kuulluksi, ja tehty päätös olisi todellinen kompromissi. Ehkä täysin toimivaa ja saumatonta kollektiivisuutta ei siis ole kaikilta osin mahdollista toteuttaa. Kollektiivisuuden tuntua ihmisten välillä ja työprosesseissa voi kuitenkin lisätä. Siksi haluan tässä työssä kirjoittaa nimenomaan niistä teoista, jotka ovat lisänneet tai voivat lisätä kollektiivisuuden tuntua työryhmäprosesseissa, enkä maalata kuvaa jostain täydellisestä toteutuneesta kollektiivista.

Käsittelen ryhmässä vallitsevia rooleja ja valtasuhteita, sekä ryhmien erilaisia tavoitteita nojaten psykologi Raimo Niemistön kirjaan Ryhmän luovuus ja kehitysehdot (2004). Teorian lomassa avaan ajatuksiani taiteellisissa työryhmissä vallitseviin rooleihin ja tavoitteisiin liittyen. Lisäksi kuvaan ryhmäprosessien vaiheita kahden eri mallin kautta. Mallien kuvaamat vaiheet ovat melko hyvin vastanneet minun käyttäytymiseni muutoksia taiteellisissa prosesseissa, joihin olen osallistunut ja jotka usein ovat olleet ajalliselta pituudeltaan noin kahden kuukauden mittaisia ja siten vertailtavissa. Jaakko Seikkulan ja Tom Erik Arnkilin kirjan Dialoginen verkostotyö (2005) pohjalta tutkin ihmisten välisten suhteiden kommunikoitumista sanattomina ”oikean” työn lomassa.

Yritän lisäksi tuoda esiin ongelmia, jotka ovat liittyneet minun tapaani olla osallisena työryhmälähtöisissä prosesseissa, ja pureutua niiden syihin. Tuon esiin kollektiivisen työskentelyn tapoja ja haasteita tanssijan näkökulmasta, joka on hyvin erilainen esimerkiksi koreografin näkökulman kanssa siinä mielessä, että koreografi usein katsoo esitystä ulkoapäin ja tanssija sisäpuolelta. Kollektiivinen työskentely edellyttää, että molemmat näkökulmat tulevat kuulluiksi samanarvoisina. Minulle on ollut vaikeaa tulla samanarvoiseen suhteeseen koreografien kanssa muun muassa liittyen auktoriteettivaikeuksiini, joiden syy on jossain historiassani. Toisaalta uskon, että vaikeuteni kohdata auktoriteetteja vastavuoroisessa suhteessa on vaikuttunut myös tanssitaiteen opettamiskäytännöistä sekä Teatterikorkeakoulussa että aikaisemmissa tanssinopinnoissani. Tanssin opiskeluun liittynyt ryhmämuotoinen opiskelu on saattanut vaikuttaa taiteilijaidentiteettiini niin, että miellän itseni lähtökohtaisesti taiteellisissa prosesseissa enemmän ”yhtenä tanssijoista” kuin yksilönä ja Johanneksena. Kollektiivinen työskentely on toiminut terveellä tavalla tätä ajattelumalliani vastaan ja edellyttänyt minulta vahvempaa vastuunottoa.

Kokemuksiini demokraattisista työprosesseista on liittynyt aina hyvin vahvoja tunteita, koska olen tullut niissä niin vahvasti esiin henkilönä, ja mielipiteilläni on ollut niissä paljon painoarvoa. Tunteet ovat tuoneet prosesseihin erityistä raskautta, ja niiden käsittely ei aina ole sujunut täysin onnistuneesti tai tarkoituksenmukaisesti minun tai ryhmän kannalta. Joskus taas ryhmän keskustelukulttuuri on muodostunut sellaiseksi, että olen kokenut voivani näkyä ja kuulua kokonaisena ihmisenä, eikä se ole muodostunut työskentelylle ongelmaksi. Koska ajattelen että tunteet kuuluvat prosesseihin, varsinkin jos pyritään kollektiiviseen työskentelyyn, olen etsinyt minulle rakentavia keinoja sanallistaa ja tuoda tunteitani esiin. Keinoja olen löytänyt muun muassa Kirsi Törmin väitöstutkimuksesta Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena (2016) sekä Seikkulan ja Arnkilin (2005) kirjasta. Niiden pohjalta olen koonnut tähän työhön joitain ajatuksia siitä, kuinka mahdollistaa erilaisten kokemusten ja tunteiden tuleminen osaksi taiteellista prosessia. Lisäksi käsittelen kokemustani Autenttisen liikkeen menetelmän harjoittamista, koska siinä on toteutunut kielenkäytön tasolla eri kokemusten tasa-arvoisuus ja niiden mahdollisuus tukea toisiaan.

Työni kolmannessa osassa kuvaan taiteellisen opinnäytetyöni, Flashdancen, työprosessia kollektiivisen työskentelyn näkökulmasta. Työskentelymme oli hyvin demokraattista ja olen kaivellut muistiani ja pukenut sanoiksi jotain tekijöitä, jotka mielestäni vaikuttivat sen muodostumiseen. Keskityn esiintyjäntyöllisen prosessini kuvaamisen sijaan ryhmä- ja prosessikuvaukseen siksi, että esiintyjäntyöni teoksessa oli epätavallinen: minua ei esityksen aikana näkynyt näyttämöllä lainkaan. Tämän toivon helpottavan lopputyöni tarkastajien työtä. Toisaalta ryhmälähtöisyys oli minulle prosessin tärkein anti ja demokraattisuuteen vaikuttaneiden asioiden kuvaaminen tuntuu myös siitä syystä tarkoituksenmukaiselta. Kuvaukseni prosessista on ainoastaan kokemuksellinen, enkä tuo siihen mukaan teoriaviitteitä. Lukija saattaa kuitenkin nähdä kuvauksessa yhteyksiä kirjoitukseni teoriaosaan. Tällaisella kuvauksella hyvin kollektiivisesta prosessista, joka johti esitykseen, jossa esiintyjä ei näkynyt näyttämöllä, toivon tuovani esiin jotain uutta tanssijan työnkuvan muutoksesta nykytanssin saralla. Kysymykseni taiteellisessa ja kirjallisessa työssäni on ollut, mitä uusia taitoja muuttuvat työskentelyn tavat tanssijalta vaativat niin sanotun perinteisen tanssijan ”tekniikan” lisäksi. Kokemukseni mukaan työryhmälähtöinen taiteellinen työskentely vaatii osallistujiltaan sekä taiteellista osaamista että hyviä sosiaalisia taitoja. Toisaalta kollektiivinen työskentely on minusta valtavan ihanaa siksi, että se ei aseta osallistujiaan yksin vastuuseen kollektiivisuuden toteutumisesta, vaan vastuu siitä jakautuu koko ryhmälle joka hetki omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Ryhmätyöskentelyn osatekijöitä

Omat kokemukseni ns. kollektiivisesta tai dialogisesta työskentelystä ovat olleet, että kollektiivisuus on todentunut käytännössä enemmän kuin puheen tasolla. Prosessissa lausutuilla sanoilla on ollut enemmän painoa ja pohjaa, kun ne ovat tuntuneet nojaavan johonkin yhteisesti tekojen kautta jaettuun luottamukseen. Selvä piirre tasa-arvoisuudessa on lisäksi ollut se, että se ei ole muotoutunut ensimmäisenä päivänä, vaan pikkuhiljaa, päivittäisten tekojen kautta, ja olen saattanut tulla tietoiseksi sen tapahtumisesta joskus vasta prosessin päätyttyä. Olen huomannut, että vaikka prosessi, jossa minulla on ollut vahva olo ryhmään kuulumisesta ja kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta, olisi ollut raskas työn puolesta, niin sen vaikutukset jälkeenpäin ovat silti olleet positiivisia.

Prosesseilla, joissa ryhmäytyminen ja tasa-arvoisuus ovat toteutuneet, on ollut aivan erityinen voima lisätä elinvoimaani ja kasvattaa minun ihmisenä. Uskon tämän johtuvan siitä, että ryhmässä tasapuolisesti toimiminen on tuonut minua ihmisten kanssa tasavertaiseen vuorovaikutukseen, ja siten uusien ja yllättävien kokemusten äärelle. Toisaalta kollektiivinen työskentely on myös vaatinut minulta paljon vastuuta yksilönä. Sen lisäksi, että työroolini on ollut esiintyjä tai tanssija, olen tullut osaksi työryhmää myös Johanneksena. Tämä on tuonut minua syvien henkilökohtaisten muutosten äärelle, vaikka en aina olekaan ollut tietoinen niistä, tai pystynyt sanallistamaan sitä, mitä minussa tapahtuu. Näen muutoksen mahdollistuneen, koska olen kokenut olleeni osa ryhmää huolimatta siitä, mikä on niin sanottu oma välinearvoni ryhmälle, siis esimerkiksi kuinka ”hyvä tanssija” olen. Sen vuoksi olen voinut avautua rohkeammin vuorovaikutukselle.

Miksi ryhmälähtöisyys?

Kollektiivisuus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Ihmisillä voi myös olla hyvin erilaisia vaikuttumia suhteessa siihen, miksi he haluavat työskennellä kollektiivisesti. Hyvä kysymys asettaa, kun kollektiivityöskentelyä suunnitellaan, on se, mitä kukin uskoo tai toivoo tai olettaa tietyn työskentelyn tavan mahdollistavan. Esimerkiksi itse uskon ja olen uskonut kollektiivisen työskentelyn mahdollistavan, että tulen nähdyksi ja osaksi ryhmää kokonaisena ihmisenä enkä niin paljon vain tanssijan roolin kautta. Toisaalta kollektiivisuus usein tarkoittaa minulle poispääsyä perinteisestä tanssija-koreografi-suhteesta, jonka huomaan aiheuttavan minulle hankaluuksia sen hierarkkisuuden vuoksi.

Kollektiivinen työskentely on minulle hyvä tapa tehdä töitä, mutta henkilökohtaisten epävarmuuksieni ratkaisemiseksi esimerkiksi juuri koreografi-tanssija-suhteessa joudun tekemään paljon töitä myös itsekseni, työtilanteiden ulkopuolella. Olen nimittäin huomannut, että kysymykset auktoriteettihahmoista sekä rooleista ja ihmisten välisistä suhteista ovat läsnä, vaikka työskentely olisikin kollektiivista. Tässä mielessä ei ole kestävä ratkaisu, että yritän pyrkiä pois minulle vaikean tuntuisista työn tekemisen tavoista. Suhteita ja rooleja kommunikoituu ihmisten välillä koko ajan, ja omat tapani olla vuorovaikutuksessa tulevat koetelluiksi kaikenlaisissa tavoissa tehdä töitä.

Työryhmälähtöisessä työskentelyssä tulee tärkeäksi pitää huolta siitä, että kaikki työryhmän jäsenet ovat ainakin jokseenkin kartalla ja saman mielisiä siitä, millä tavalla vastuu päätöksistä jakautuu. Asioista on hyvä olla läpinäkyvä, koska silloin annetaan mahdollisuus sille, että ihmiset, jotka eivät ole asioista samaa mieltä voivat itse ottaa vastuun siitä, avaavatko he suunsa vai eivät.

Yhteinen keskustelu siitä, mitä kollektiivisuus kullekin ryhmän jäsenelle tarkoittaa, tai mitä siltä tavalta työskennellä toivoo, voi ennaltaehkäistä sitä, että epäselvyydet jäävät käsiteltäviksi hieman hämärinä jälkikäteen. Ihmiset kuitenkin käsittävät rooleja ja ryhmätyöskentelyä eri tavoilla, omista näkökohdistaan ja omista historioistaan käsin. Oma oletukseni siitä, mitä työryhmätyöskentely tulee pitämään sisällään tai mitä sen pitäisi pitää sisällään, voi poiketa hyvinkin vahvasti toisen ihmisen käsityksistä, toiveista ja oletuksista. Keskustelulle on hyvä pitää väylä auki läpi koko harjoitusprosessin, mutta varsinkin alkupalikat työskentelylle kannattaa asettaa rauhassa ja ajan kanssa.

On siis selkeästi nähtävissä, että työskentely ei toteudu tasa-arvoisesti vain sanomalla se. Tasa-arvoisuus tai dialogisuus on asia, joka toteutuu eri ryhmissä eri tavoilla ja aina siihen vaikuttavat konkreettiset asiat ja teot – sekä minun itseni, että muiden ryhmän jäsenten. Vanha sanonta ”teot puhuvat enemmän kuin sanat” on siis hyvä lähtökohta ajatella ja hahmottaa tasa-arvoisuuden periaatteen toteutumista ryhmäprosesseissa. Mitkä ovat niitä tekoja, joiden avulla synnytetään dialogia ja yhteisyyttä ryhmän jäsenten välille?

Arkisuus

Arkisuudelle tilaa antamalla voimme ehkä havaita vilauksia toisten ihmisten sekä meitä ympäröivien rakenteiden pyrkimyksistä ja ajatuksista.

Teija Löytönen (2002,63) avaa arjen merkitystä seuraavasti:

Arjen äärelle pysähdytään arkisessa ajattelussa vain harvoin. Se on päivittäistä elämää, joka koostuu arkisista seikoista: ihmisistä, ilmiöistä, perinteistä, rutiineista sekä esineistä ja asioista, jotka tuottavat elämään järjestyneisyyttä, vakautta ja pysyvyyttä. Arkinen elämä on siis välttämätöntä jokapäiväisyyttä, jolla elämän jatkuvuutta pidetään yllä.

Löytönen (2002,64) kuvaa arjen asettuvan ”tanssitaiteilijoiden väliseen yhteisyyteen ja kommunikaatioon, joka mahdollistuu kielen ja muiden symbolisten rakenteiden avulla” eli ihmisten välisyyteen ja vuorovaikutussuhteisiin, joissa ja joiden kautta arjen tavat ja käytänteet elävät. Ihmisten teoissa elävät tavat ja niiden muodostamat toistuvat rakenteet tekevät elämästä elettävää, mutta ne voivat myös alkaa toimia ihmisten hyvinvointia vastaan. Ne ovat kuitenkin muutettavissa, jos niiden käsittelylle löydetään työkaluja.

Arkisuudessa tärkeän mittarin koen olevan aika. Valitessani, mihin aikaa käytän, teen samalla valinnan sen puolesta, minkä koen juuri siinä hetkessä tärkeäksi. Taiteellisessa prosessissa se, jolla ryhmässä on valta päättää yhteisestä ajankäytöstä, on useimmiten eniten valtaa myös muissa päätöksissä.

Mikäli työskennellään demokraattisesti, ajan käyttöä koskevat mielipiteet voivat olla hyvin moninaisia, ja työryhmän on löydettävä keinoja käsitellä niitä ja tehdä niiden pohjalta valintoja jokseenkin tehokkaasti.

Ajan käyttöä jaksottamalla on myös mahdollista kommunikoida jotain sellaista, joka pelkän puheen tasolla on mahdotonta. Hyvä esimerkki ajankäytön jakautumisesta on lämmittely. Kussakin teosprosessissa toteutettava lämmittely on antanut minulle hyvin kehollista ja kokemuksellista osviittaa siitä, minkälaisen materiaalin ja tanssihistoriallisen maaston äärellä teoksessa ollaan. Eleenä lämmittely suo hyvin konkreettisen katsauksen lämmittelyn vetäjän, usein koreografin, näkemyksiin siitä, minkälaisen kehollisen työskentelyn tämä kokee tärkeäksi. Esittäessään jonkin itse hyväksi kokemansa tavan herättää kehoa ja mieltä, ihminen tulee näkyväksi omassa kehonkuvassaan ja sen historiallisuudessa. Tämä mahdollistaa kehollisen kokemuksen jakamisen lähes huomaamattomalla tavalla. Käsittelen lämmittelyä eleenä esimerkin kautta tämän työn kolmannessa osassa.

Ryhmä

”Ryhmällä” voidaan tarkoittaa monia eri asioita. Tässä työssä käsittelen taiteellisia työryhmiä tavoitteellisina ryhminä, Raimo Niemistön kirjan Ryhmän luovuus ja kehitysehdot (2004) pohjalta. Tässä kappaleessa referoin Niemistön kirjan johdantoa (s. 9–13). Tavoitteellisia ryhmiä ole esimerkiksi sukulaissuhteiden muodostamat ryhmät, kuten perheet tai kaveriporukat. Tavoitteellisilla ryhmillä on jokin sisäinen perustarkoitus, eli pyrkimys tiettyyn lopputulokseen. Ryhmän luovuus ilmenee Niemistön mukaan siinä, ”miten ryhmä selviytyy tehtävässään, millaista toimintaa se kehittää ja mitä persoonallisia puolia se nostaa jäsenissään esiin” (Niemistö 2004, 9). Yleensä ryhmän tarkoitus on selkeästi artikuloitu jo, kun ryhmä kokoontuu ensimmäisen kerran. Tavoitteellisiksi ryhmiksi Niemistö merkitsee mm. terapia-, kuntoutus-, projekti- ja koulutusryhmät. Näitä ryhmiä toisiinsa yhdistää esimerkiksi se, että niille on määritelty alku ja loppu, toisin kuin esimerkiksi sellaisissa työyhteisöissä, joissa työsopimukset ovat vakituisia. Osallistujat sitoutuvat tiettyyn ajanjaksoon, jolloin jokainen osallistuja, sekä ryhmä yhdessä voi luottaa tiettyyn pysyvyyteen. Siten ryhmän jäsenten on mahdollista avautua sellaisella tavalla, joka ei lyhytjänteisemmässä työskentelyssä olisi mahdollista. Kun ihmiset sitoutuvat yhteiseen työskentelyyn, se luo toisaalta luottamusta ja toisaalta vastuuta heidän välilleen.

Perustehtävä, osatavoite ja tunnetavoite

Taiteelliset työryhmät ovat useimmiten projektiorientoituneita ryhmiä, joilla on selkeä tavoite sekä ajallisesti alku ja loppu. Ryhmien pääasiallisia tavoitteita kutsutaan asiatavoitteiksi tai perustehtäviksi. Niiden toteuttamiseksi tehdään ryhmäprosessin aikana tiettyjä konkreettisia tekoja. Asiatavoitteiden mukaisen työskentelyn on hyvä muodostua tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi.

Taiteellisen työryhmän perustehtävän toteutumiseen liittyy se, että ryhmä pystyy kommunikoimaan jotain sisällään synnyttämää kohti ulkomaailmaa esityksen muodossa. Tätä ulospäin avautumista voidaan harjoitella prosessissa samaan aikaan, kun vielä etsitään sitä, mitä teos ylipäätään on. Tällöin koreografi ja taiteelliset suunnittelijat asettuvat katsojan positioon ja pyrkivät saamaan tietoa teoksesta ulkoapäin. Esiintyjät taas keskittyvät tutkimaan teosta sisältä ulospäin. Yhdessä ryhmä pyrkii käsitteellistämään löytöjään. Se voi myös pyrkiä esimerkiksi demojen muodossa avautumaan ulospäin kohti maailmaa jo ennen varsinaista esitystä. Esitys on tästä näkökulmasta katsottuna ryhmän sisäisen tiedon kommunikoitumista kohti ulkomaailmaa. Perinteisesti koreografin on mahdollista tehdä yksin isoja valintoja siitä, mitä prosessista näytetään esityksen muodossa ulospäin.

Kollektiivisessa työskentelyssä ulospäin avautumisen aspektia ja menetelmiä on tärkeää käsitellä, koska kaikki yksilöt työryhmässä ovat sinänsä samanarvoisessa suhteessa työstettävään teokseen. Tiiviissä työryhmässä herkistyminen ryhmän sisäisille suhteille ja tunteille saattaa olla enemmän huomion alla kuin se, kuinka ryhmä kommunikoi ulkomaailmaan. Myös yksilöt ryhmän sisällä saattavat herkistyä enemmän omille sisäisille tuntemuksilleen kuin toisia kohti suuntautumiseen. Jotta ryhmä ei hajoa joukoksi yksilöitä, ryhmän on huolehdittava siitä, että sen sisällä pysyy yllä tarpeeksi sujuva kommunikaatio.

Perustehtävän lisäksi ryhmien asiatavoitteisiin kuuluu osatavoitteita. Esimerkki tällaisesta osatavoitteesta löytyy oman taiteellisen opinnäytteeni työprosessista. Työryhmä kokoontui tekemään teosta, minkä lisäksi sillä oli yhteinen toive työskentelyn jatkamisesta myös tämän tietyn esitysprosessin jälkeen. Pääpaino oli sen hetkisen teosprosessin kysymyksillä, ja toisaalta ryhmän oli kiinnitettävä huomiota myös siihen, minkälaista pohjaa se loi yhteiselle työskentelylle tulevaisuudessa. Osatavoite on siis asia, jota on joillain teoilla pidettävä yllä samaan aikaan, kun työskennellään asiatavoitteen saavuttamiseksi.

Kun taiteellisessa työryhmässä nousee teoksen luomisen lisäksi toive kollektiivisesta työskentelystä, voidaan se nähdä päätavoitteeseen liittyvänä osatavoitteena, joka vaatii tietynlaisien tekojen tekemistä suhteessa työn tapoihin. Kun osatavoitteeksi määritellään kollektiivinen työtapa, on huolehdittava siitä, että se on mahdollista saavuttaa, siis että sen toteutumiseen vaadittavien tekojen tekemiselle varataan tarpeeksi aikaa yhteisestä työskentelyajasta. Tällöin kollektiivisuus voi alkaa toteutua käytännön tasolla.

Teija Löytönen (2002, 73) kirjoittaa artikkelissaan huomioineensa, että taiteelliseen työhön liittyy usein taiteilijoiden toive oppia omasta itsestä ja kasvaa ihmisenä. Niemistön (2004, 35) mukaan tätä voidaan kuvata sanalla tunnetavoite. Ryhmän jäsenille on teoksen valmistumisen lisäksi tärkeää se, että ryhmän yhteinen aika muodostuu merkitykselliseksi ja että muotoutuva ryhmä toimii myös yhteisönä, jossa yksilö voi kasvaa ja toteuttaa itseään. Tunnetavoitteen saavuttaminen ainakin jossain mittakaavassa on edellytys sille, että asiatavoitteen eteen työskennellään mahdollisimman hyvin, koska se lisää yksilöiden motivaatiota työskentelyyn.

Tunnetavoitteen saavuttamisesta kertoo esimerkiksi se, että jokainen ryhmän jäsen tuntee oman työskentelynsä ryhmässä merkitykselliseksi, sekä kokee vastuuta ryhmän yhteisen tunnelman ylläpitämisestä. Tätä merkityksellisyyttä vahvistaa se, että ryhmän jäsenet kokevat, että heillä on tarpeeksi tilaa toteuttaa omia ryhmään liittyviä tarpeitaan, kuten luoda sosiaalisia suhteita ja tuoda esiin työn tekemisen tapaan liittyviä toiveitaan. Tunnetavoitteen kautta taiteellisten työryhmien työskentely voi auttaa sen jäsenien kasvamista samalla, kun ryhmä keskittyy toteuttamaan sitä tavoitetta, jonka saavuttamiseksi se on muodostunut – eli yleensä teoksen valmistamista.

Koska ryhmillä, sekä ryhmän kaikilla jäsenillä, voi olla yhtä aikaa monenlaisia tavoitteita, on tärkeää huolehtia tietylle ryhmälle tärkeiden tavoitteiden yhteisestä tiedostamisesta. Kun yhteinen tavoite on selkeä ja jaettu, myös vastuu sen toteutumisesta jakautuu ryhmän jäsenten kesken.

Ryhmäytyminen

Kollektiivinen työskentelyn tapa tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan, ja se vaatii, että sosiaaliset roolit tulevat ainakin tietyllä tasolla tiputetuiksi tai riisutuiksi. Kirsi Törmi toteaa väitöskirjassaan: ”Dialoginen vuorovaikutus edellyttää asiantuntijan rooliasun riisumista” (Törmi 2016, 50).

Se, että ihmiset tuntevat toisiaan jo työskentelyn alkaessa henkilökohtaisella tasolla, auttaa roolien taakse näkemisessä, mutta mikäli työryhmäläiset ovat uusia toisilleen on hyvin luultavaa, että sosiaalinen kohtaaminen tapahtuu ensin roolien kautta. Se, että ryhmäläiset voivat kokea tulevansa nähdyiksi myös muun, kuin ammattiroolinsa kautta, tai että heidän on mahdollista toimia monissa rooleissa, parantaa kuitenkin ryhmän mahdollisuuksia toimia luovasti ja uusilla tavoilla. Roolien taakse näkemistä ja henkilökohtaisemmalla tasolla lähenemistä voi edistää se, että ryhmässä annetaan tarpeeksi aikaa ja huomiota koko prosessin läpi tapahtuvalle ryhmäytymiselle.

Ryhmäprosessien vaiheet

Esittelen Kasperi Koskisen (2017) opinnäytettä Ryhmäytyminen ja töiden organisointi referoiden kasvatustieteilijä Bruce Tuckmanin kehittämää viisivaiheista mallia ryhmän kehitysvaiheista (1963). Mallissa ryhmäytymisellä tarkoitetaan koko ryhmän kehitysprosessia, työskentelyn alun muodostumisvaiheesta (forming) – jota yleensä puhekielessä nimitetään ryhmäytymiseksi – lopun tehtävän suorittamiseen (performing). Prosessissa voidaan nähdä myös seuraavat vaiheet: kuohunta (storming), normiutuminen (norming) sekä päätösvaihe (adjouring). Tämä on tietysti vain malli, eikä se toteudu suoraviivaisena jokaisessa prosessissa. Kaikki ryhmät ja siten prosessit ovat omanlaisiaan. Tuckmanin malli kuitenkin näyttää, että ryhmän kehitys jatkuu läpi prosessin, ja sitä voi edesauttaa eri tavoilla eri prosessin vaiheissa. Minulle ryhmäprosessimalleihin tutustuminen on tuonut luottamusta, koska olen ymmärtänyt, että joskus hankalat tuntemukset ryhmän sisällä tai minussa voivat liittyä tiettyyn prosessin vaiheeseen, eikä niitä tarvitse pelätä.

Käyn nyt lyhyesti läpi Tuckmanin mallin viisi kohtaa.

  • Muotoutumiseen, eli alkuvaiheeseen kuuluu usein, että ryhmän jäsenet tunnustelevat ryhmän yleistä ilmapiiriä sekä omaa olemistaan siinä. Ryhmä ikään kuin etsii rajojaan. Yksilöt voivat kokea epävarmuutta omasta roolistaan ryhmässä. Tähän vaiheeseen kuuluu, että sosiaalinen vuorovaikutus on muodollista ja ryhmän toiminta on riippuvaista ryhmän johtajasta.
  • Kuohuntavaiheessa ryhmä alkaa olla enemmän selvillä yhteisistä päämääristään. Jäsenet ovat varmempia omasta kuuluvuudestaan ryhmään ja uskaltavat enemmän tuoda esiin henkilökohtaisia toiveitaan ja mielipiteitään. Tässä vaiheessa jäsenet puhuvat itse enemmän kuin kuuntelevat toisiaan. Yksilöt saattavat omata vahvojakin eriäviä mielipiteitä siitä, kuinka parhaiten tulisi työskennellä, mutta vähemmän kiinnostusta ottaa huomioon muiden mielipiteitä ja ajatuksia. Tässä vaiheessa ryhmäläisten väleille saattaa syntyä konflikteja.
  • Normiutuminen alkaa, kun kuohuntavaiheen yli päässeen ryhmän ensisijaiseksi tavoitteeksi alkaa muodostua konsensuksen löytäminen. Eriävät mielipiteet saavat edelleen avoimesti tulla esiin, mutta myös ryhmän jäsenten asenne muuttuu avoimemmaksi ja joustavammaksi. Konflikteja saattaa edelleen syntyä, mutta niiden käsittelemisessä pyritään sovittelevuuteen, ei kärjistymiseen. Ryhmän toimintakulttuuri alkaa asettua ja yhteiset säännöt muotoutua.
  • Tehtävän suoritusvaiheessa ryhmä on löytänyt omat, erityiset toimintatapansa ja jäsenten yhteistyö toimii sujuvasti ja vapautuneesti. Ristiriidat ihmissuhteissa on ratkaistu, ja jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi ja asemansa ryhmässä turvatuksi. Viestintä on ryhmän sisällä avointa, ja koska ihmiset kokevat olonsa turvalliseksi, he voivat myös esittää eriäviä mielipiteitään asioista vailla pelkoa suurista konflikteista. Ryhmän energia voi tässä vaiheessa suuntautua täysin tehtävän suorittamiseen, koska sen jäsenet asettavat ryhmän yhteisen tavoitteen oman etunsa edelle.
  • Päätösvaihe voidaan myös nähdä osana ryhmän kehitysprosessia. Mikäli ryhmä on onnistunut asiatavoitteensa lisäksi saavuttamaan myös tunnetavoitteensa, kuten yhteisöllisyyden tunteen ryhmän sisällä, voi ryhmän toiminnan loppuminen tuntua jäsenistä haikealta ja jopa ahdistavalta. Tämä kuitenkin usein on luonteeltaan positiivista, ja se voi lupailla tulevaa kanssakäymistä ryhmäläisten väleillä.

Näiden eri vaiheiden kestot vaihtelevat tapauskohtaisesti, eikä jokainen ryhmä käy läpi kaikkia mallin vaiheita. Joskus ryhmän kehitys voi myös jäädä tietyllä tavalla vajaaksi, eikä esimerkiksi viimeistä tasoa, eli tehtävän suorittamisen tasoa, saavuteta täysin. Ryhmä voi myös ns. ”taantua” aikaisemmalle tasolle, esimerkiksi jos ryhmästä poistuu jäseniä ennen, kuin ryhmän tehtävä on suoritettu.

Ryhmäytyminen on siis ryhmän kehitysprosessia, mikä ajatuksellisella tasolla erottaa sen usein puhekielessä käytetystä ryhmäytymisestä, jolloin sillä viitataan esimerkiksi ryhmäytymisleikkeihin ja ryhmän muodostumiseen työskentelyn alkuvaiheessa. Oman kokemukseni mukaan tämä alkuvaihe onkin hyvin tärkeä ryhmän myöhemmän prosessin sujuvuuden kannalta. Ryhmäytymistä kuitenkin tapahtuu koko prosessin ajan, ja sen voi nähdä tapahtuvan huolimatta siitä, puhutaanko siitä tai päätetäänkö sille tehdä jotain.

Susan Wheelan on kehittänyt Tuckmanin mallin sekä omien empiiristen tutkimustensa pohjalta oman mallinsa ryhmä kehitysvaiheista 1990-luvulla. Wheelanin malli ehdottaa, että saavuttaakseen ”aikuisuuden”, eli toimimaan yhdessä tehokkaana tiiminä, ryhmän on työskenneltävä yhteistyössä neljän vaiheen läpi: riippuvuus ja mukaan ottaminen (Dependance and Inclusion), vastakkainasettelu ja erimielisyydet (Counterdependency and Fight), luottamus ja rakenne (Trust and Structure) ja työskentely (Work). (Koskinen 2017, 17–22.)

Wheelanin mallin mukaan tiettyihin ryhmä kehitysvaiheisiin kuuluvat tietyt ryhmässä käytetyt puheen tavat: ensimmäisessä vaiheessa ryhmän keskustelunaiheet liittyvät enemmän yhteisen sosiaalisen kontekstin luomiseen kuin tehtävän suorittamiseen. Toisessa vaiheessa ryhmä alkaa puheessaan ratkaista yhteisiä tehtävän suorittamiseen liittyviä sääntöjä ja menetelmiä. Tässä vaiheessa syntyy väistämättä konflikteja, kun eri toiveet törmäävät. Konfliktit kuitenkin edesauttavat avoimen keskustelukulttuurin sekä tehtäväsuuntautuneen kommunikaation muodostumista kolmannessa vaiheessa. Neljännessä ja viimeisessä vaiheessa ryhmä on ratkaissut suurimman osan ongelmista ja pystyy keskittymään työhönsä efektiivisesti. Ryhmät, joille on määritelty tarkka lopettamisajankohta, kokevat myös viidennen vaiheen, lopettamisen (Final), johon voi sisältyä konflikteja ja hajaannusta. Toisaalta ryhmän jäsenet saattavat tässä vaiheessa ilmaista arvostuksen tunteita toisiaan ja ryhmää kohtaan. Tässä kappaleessa esitellyn mallin olen kääntänyt englannista suomeksi Wikipedia-artikkelin pohjalta. (17.10.2016.)

Roolit

Minulle tietyt työntekemisen tavat ehdottavat tiettyjen roolien mukaan toimimista. Kun olen työskennellyt vahvan koreografivetoisissa prosesseissa, olen jonkun ajan jälkeen omaksunut roolini tanssijana, joka kyllä voi ehdottaa työskentelyn suuntaa ja lausua mielipiteitään silloin kun hetki mahdollistaa, mutta muuten pysyy erossa taiteellisesta suunnittelutyöstä. Suurin osa Teatterikorkeakoulussa tehdyistä esityksistä ja demoista on edellyttänyt, että olen toiminut tällaisen tanssijan roolin kautta. Työryhmälähtöisissä prosesseissa olen huomannut, että sama rooli tai työnkuva ei toimikaan, vaan minun on tullut löytää toisenlaisia tapoja lähestyä työtilannetta, niin, että pystyn paremmin ilmaisemaan ajatuksiani ryhmässä. Tapani ratkaista tilanteita ovat olleet hyvin intuitiivisia ja tapahtuneet hetkessä, mutta olen löytänyt jotain teoreettista kaikupohjaa ratkaisuilleni esimerkiksi Raimo Niemistön (2004) kirjan rooleja käsittelevästä kahdeksannesta luvusta.

Roolit ovat ihmisen ulkoa tulevia ja liittyvät sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, mutta niillä on aina kantajalleen myös henkilökohtaista merkitystä. Se, miltä minusta tuntuu olla tanssija, lävistää minut koko historiassani, sen sijaan että se olisi vain jokin kuori, jonka voin liimata päälleni, kun menen töihin. Siksi se, että olen miettinyt uudelleen omia käyttäytymistapojani kollektiivissa työprosesseissa, on ollut hyvin henkilökohtainen asia. Se, että rooli tulisi jollain lailla jopa kokonaan tiputtaa, on tuntunut minusta pelottavalta ajatukselta, koska en ole tiennyt, miten se vaikuttaisi minuun.

Niemistö (2004, 84) käsittelee rooleja vuorovaikutussuhteissa syntyvinä käyttäytymismalleina, joilla on sekä sosiaalinen taso, että yksilön kokema henkilökohtainen aspekti. Ihmiset omaksuvat sosiaalisissa tilanteissa erilaisia rooleja sen mukaan, mitä he kokevat heiltä toivottavan, tai mikä rooli heille tuntuu sopivimmalta. Kun aikuiset ihmiset kohtaavat ensimmäisiä kertoja, vuorovaikutus tapahtuu korostuneesti sosiaalisten roolien kautta. Tutustuminen toiseen yksilönä, sekä oman yksilöllisyyden näkyväksi tuleminen tapahtuu ajan kanssa.

Sosiaalisissa suhteissa roolit ovat vastavuoroisia, eli tietyssä roolissa toimiminen edellyttää sitä, että vuorovaikutuksen toinen osapuoli suostuu omaksumaan niin sanotun ”vastaroolin”. Esimerkiksi Niemistö (2004, 86) ottaa psykiatrin ja asiakkaan tapaamisen; kun asiakas puhuu hoitoon liittyvistä asioista, psykiatri kuuntelee ja vastaa roolinsa mukaisesti. Jos asiakas ehdottaa yhteistä liiketoimintaa kesken istunnon, psykiatri ei ole kiinnostunut, koska ammattiroolin rajat ylitetään.

Ihminen voi vaikuttaa siihen, minkälaisen roolin hän ryhmässä omaksuu, sillä ehdolla, että se sopii muun ryhmän antamaan rooliin. Ryhmän luovuus myös edellyttää, että yksilöillä on mahdollisuus ja tilaa tietoisesti tai spontaanisti muuttaa roolejaan ja tehdä uusia aloitteita suhteessa ryhmädynamiikkaan.

Siinä tapauksessa, että yksilön itsensä toiveet omasta roolista eroavat kovasti ryhmän muiden jäsenten hänelle antamasta roolista tai rooleista, voi syntyä konflikteja, jonka syitä voi olla vaikea jäljittää, jos eri rooleihin liittyvät oletukset ja käsitykset eivät ole tulleet jaetuksi tarpeeksi yhteisesti työskentelyn aikana, ja ryhmä ei ole niistä yhteisymmärryksessä. Kollektiivisen työskentelyn näkökulmasta on tärkeää keskustella vuorovaikutustilanteissa vallitsevista erilaisista rooleista, jolloin kaikille on kutakuinkin selkeää se, mitä he itse ja muut odottavat tai olettavat tietyn roolin haltijalta.

Rooliodotukset kommunikoituvat usein sanomattomina niissä tavoissa, joilla muut ihmiset suhtautuvat meihin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Minusta on kiinnostavaa ajatella, millä tavoin eri tilanteissa itse olen tietoinen siitä, minkälaisia rooliodotuksia koen minuun suuntautuvan, ja onko valintani suostua niitä toteuttamaan tiedostettu vai tiedostamaton? Esimerkiksi tanssijana koen usein minuun kohdistuvan tiettyjä odotuksia ja oletuksia, jotka liittyvät siihen toisen ihmisen kuvaan ja käsitykseen tanssijasta, ei niinkään minun omaan kokemukseeni siitä, mitä tanssijan rooliin minusta kuuluu. Välillä näihin odotuksiin suostuminen on täysin mutkatonta, välillä ne taas tuntuvat ylittävän omia rajojani, jolloin niistä voi koitua harmia.

Se, miten yksilö roolinsa kautta suhtautuu vuorovaikutukseen, voidaan luokitella kahdella tapaa; reaktiivisesti ja proaktiivisesti. Tämä jako pohjautuu tutkija Jacob Morenon rooliteoriaan. Reaktiivisuus tarkoittaa sitä, että yksilön ottamat roolit vastaavat häntä ympäröivien ihmisten käyttäytymiseen Proaktiivisuutta on se, että yksilö voi halutessaan tietoisesti ja hallitusti muuttaa käyttäytymistään. Tässä jaottelussa näkyy eksistentialistinen ihmiskuva, eli se, että yksilö voi myös valita roolinsa sen sijaan, että olisi vain vastarooliin reagoija ja olosuhteiden uhri. Molemmat tavat reagoida ovat tärkeitä ja eri tilanteissa käytännöllisiä. (Niemistö 2004, 108.)

Avaavaa tässä rooliajattelussa minulle on se, että ihmiset voivat toimia samassa ryhmässä eri rooleissa, tarpeen mukaan. Myös tanssija perinteisen työroolinsa lisäksi voi omaksua uusia rooleja, kuten omanlaisena taiteellisen suunnittelijan roolin työryhmässä, mikäli sille on tarvetta. Tanssija voi siis oman perinteisen roolinsa, kuten koreografian ”esittäjän” tai ”tulkitsijan” lisäksi olla ”ryhmän jäsen”, ”suunnittelija”, ”tuntemusten jakaja” tai ”keskustelukumppani”, sen mukaan mihin on tarve. Tätä kautta voidaan ehkä paremmin käsitellä sitä, mitä tanssijan tapaan olla kollektiivisen työryhmän jäsen kuuluu ja mitä taitoja se voisi tanssijalta vaatia.

Roolien valtasuhteet ja ihmiset roolien takana

Minusta taiteellisessa työskentelyssä eri ammattiroolit kantavat erilaista oletusarvoista sosiaalista auktoriteettia liittyen niiden historiallisiin eroihin. Esimerkiksi tanssin kontekstissa koreografin tai taiteellisen suunnittelijan roolit tuntuvat kantavan itsessään sosiaalista auktoriteettia, jonka kautta henkilökohtaisten mielipiteiden ja kokemusten ilmaiseminen voi tuntua perustellulta. Tanssijan rooli ei minusta pidä sisällään koreografin tai taiteellisen suunnittelijan rooleille ominaista auktoriteettia, koska tanssijan työ on niin pitkään historiassa ollut asettua kehollaan koreografin vision välittäjäksi. Tanssin opettamisen historia sekä ryhmäkoot tanssin koulutuksessa saattavat pitää yllä tendenssiä nähdä ja kuvata ”tanssijoita” ryhmänä yksilöiden sijaan. Koreografi tai äänisuunnittelija tulevat puolestaan useammin huomioiduiksi yksilön kautta ja lisäksi he opiskelevat pienemmissä ryhmissä ja ovat työryhmissä usein ainoita omassa roolissaan. Nämä asiat saattavat vaikuttaa siihen, että tanssijan roolissa koen välillä vaikeaksi lähestyä vuorovaikutusta tasavertaisuuden pohjalta esimerkiksi koreografin kanssa.

Toisaalta minun on ollut hyödyllistä kysyä itseltäni, kuinka paljon itse suhtaudun ihmisiin heidän rooliensa kautta työelämässä. Tiettyihin rooleihin liittyy kulttuurisesti tiettyjä oletuksia. Koreografin rooli suhteessa tanssijan rooliin on hyvin vahvasti autoritäärinen, mutta ihminen roolin takana ei välttämättä sitä ole. Raimo Niemistö kuvaa kirjassaan sitä, että jo se, että ihminen ilmentää toiselle auktoriteettia, voi aktivoida toisen oman sisäisen auktoriteetin. Hän toteaa seuraavasti:

Usein toiseen ihmiseen kohdistuvien tunteiden taustalla on transferenssiksi eli tunteensiirroksi kutsuttu ilmiö. Henkilö herättää tietynlaisia tunteita siksi, että hän muistuttaa jotakin aikaisemman elämänvaiheen merkittävää ihmistä. Usein nämä mielen sisäiset merkkihenkilöt ovat isiä ja äitejä. (Niemistö 2004, 124.)

Tällöin uhma, joka tilanteessa ihmisessä nousee, ei niinkään kohdistu siinä hetkessä auktoriteettiasemassa olevaan toiseen, vaan henkilön omasta menneisyydestä tähän hetkeen tuomaan kuvaan auktoriteetista. Tämä uhman tunne on minulle tuttu, ja vasta hiljan olen alkanut ajatella omaa vastuutani toisen ihmisen kohtaamisessa. Se, pystynkö näkemään toisen ihmisen roolin takana, liittyy minun omaan tapaani katsoa.

Mitä kommunikoituu sanojen lisäksi?

Jaakko Seikkulan ja Tom Erik Arnkilin kirjan Dialoginen verkostotyö (2005) kolmannessa luvussa (s. 29–40) pohditaan ongelmia, jotka syntyvät, kun eri alojen asiantuntijat kohtaavat yhteisen asian äärellä.

Ihmiset kommunikoivat kaiken aikaa – sekä verbaalisesti että ruumiinkielellään – ja he kommunikoivat nimenomaan suhteita. Kun läsnä on ammattilaisia, jotka kukin ovat kytkeytyneitä asiaan omalta kannaltaan oman perustehtävänsä mukaisesti, he kommunikoivat paitsi ’itse asiaa’ eli sitä, mistä tilanteessa on heidän mielestään kysymys, myös sitä, ketä he mielestään ovat asian määrittelijöinä. (Seikkula & Arnkil 2005, 31.)

Näkökulmien moninaisuus ja vaikutus siihen, kuinka henkilöiden keskinäiset suhteet muodostuvat tulevat aina käsitellyiksi, mutta harvoin julkilausuttuina.

Määrittely voi tapahtua aivan sujuvasti, kun mielipiteet sekä asiasta että keskinäisistä suhteista ovat kutakuinkin samalla tasolla. Sekään, että tilanteissa nousee erimielisyyksiä, ei välttämättä aiheuta vuorovaikutuspulmaa, kunhan toisten asemaa tilanteen määrittelijänä arvostetaan, ”eli hyväksytään toisen määritys asemastaan… Hankalinta on silloin, kun mitätöidään sekä toisen määritys käsiteltävästä asiasta, että hänen auktoriteettinsa määrittelijänä. Toisen pätevyyden tunnistamista ei tarvitse lausua erikseen – eikä sen mitätöintiäkään. Riittää, että mielipide otetaan mukaan vuoropuheluun tai sitä ei tavalla tai toisella huomioida muiden veroisena. (Seikkula & Arnkil 2005, 31.)

Näen yhteneväisyyden tekstissä kuvattujen asiantuntijakohtaamisten sekä taiteellisten prosessien välillä. Kummassakin tapauksessa kohtaavat eri kulmista yhteistä projektia lähestyvät asiantuntija-ammattilaiset – tai opiskelijat – ja kummassakin tapauksessa myös tapahtuvat mainitut määrittelyt asioista ja suhteista asioihin.

Tärkeä huomio Seikkulan ja Arnkilin tekstissä on, että ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kommunikoituu aina näitä asioita, huolimatta siitä, päätetäänkö niitä yhteisesti ottaa jaettavaksi ja sanallistetuksi. Tämän he pohjaavat Gregory Batesonin kommunikaatioteorioiden pohjalta muotoutuneeseen teesiin: ”You cannot not communicate, et voi olla kommunikoimatta” (Seikkula & Arnkil 2005, 31).

Tunnistan tällaisen hiljaisen suhteiden määrittelyn tapahtuvan usein työryhmän sisäisissä auktoriteettikysymyksissä. Olen esimerkiksi tullut tietoiseksi siitä, että kun olen kokenut vastustavani jotakin koreografin ehdottamaa ideaa, niin olen jo asettunut fyysisesti istumaan vastakkain hänen kanssaan. Kun taas olen asemoinut itseäni istumaan koreografin vierelle niin, että rintamasuuntamme on ollut sama, olen huomannut pystyväni kuulemaan hänen sanojaan ja ehdotuksiaan paremmin. Samalla olen tuntenut, että tapani puhua on ollut aikaisempaan verraten rakentavaa ja yhteiseen suuntaan kurkottavaa.

Tunteet

Ryhmän jäsenten tunteet vaikuttavat ryhmän toimimiseen ja vuorovaikutukseen, vaikka niitä ei käsiteltäisi puheella. Ajatus pohjaa hahmoterapeuttiselle kenttäteorialle, jonka psykologi Kurt Lewin kehitti 1940-luvulla. Kirsi Törmi kirjoittaa väitöskirjansa hahmoterapiaa käsittelevässä alaluvussa, että tunteiden esille tuominen ”ei sinänsä tuo mitään uutta ryhmään, mutta mahdollistaa niiden prosessoinnin ja sen seurausten tutkimisen”. (Törmi 2016, 68). Jos tunteita ei käsitellä esimerkiksi konfliktin pelossa, voi olla vaara, että ne kuitenkin manifestoituvat ennakoimattomasti ja hallitsemattomasti, ja mahdollisesti lisäävät ryhmän pahaa oloa. Mikäli asioista keskustellaan avoimesti ja parhaan yhteisen taidon mukaan, voi olla olemassa mahdollisuus, että ne liikahtavatkin eteenpäin ja saavat aikaan virtaavampaa kanssakäymistä.

Vaikeiden tunteiden kanssa näkyväksi tuleminen on ollut minulle usein pelottavaa, koska kun olen jakanut työtilanteesta nousevan huonon oloni muiden kanssa, en ole voinut tietää, mitä sille tapahtuu tai miten muut siihen vastaavat. Asian käsitteleminen yksin on siksi usein tuntunut turvallisemmalta. Olen kuitenkin huomannut, että jos olen vaiennut työtilanteessa hetkessä nousevasta pahasta olostani, olen joutunut ottamaan energiaa ja aikaa sen ratkaisemiseksi omasta henkilökohtaisesta reservistäni. Sanoittamiselle oikeutuksen löytämistä on minulla helpottanut se, että olen ymmärtänyt pahan olon nousseen tietyssä hetkessä ja kontekstissa, ja siten sen käsittely on tarpeen juuri siinä samassa tilanteessa. Joissain työryhmissä tämä on mahdollistunut hienosti, ja ryhmä on päättänyt käyttää yhteistä aikaa vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Silloin tunteet ovat tulleet myös tärkeiksi, ajan kanssa käsitellyksi osaksi prosessia.

Dialogisen verkostotyön (Seikkula & Arnkil 2005) kolmannessa luvussa kuvataan niin sanottua spiraaliprosessia, jota käytetään hoitotyössä ikään kuin hallittuna tapana synnyttää rakentava konflikti. Prosessi voi kuitenkin tapahtua myös tavanomaisemmassa palaverissa, jos käsiteltävät aiheet jakavat ihmisiä vahvasti eri leireihin. Prosessin rakenne on minusta kiinnostava, koska se haastaa minun tapaani ajatella tunteiden jakamista jonkinlaisena ideaalina keinona parantaa ryhmän jäsenten oloa. Seikkulan ja Arnkilin kuvaaman spiraalimalliteorian todellisuus on kaukana leppoisasta, sillä sen mukaan kriisitilanteessa ainoa tapa, jonka kautta muut ryhmän jäsenet todella voivat kokea empatiaa pahaa oloa kokevaa yksilöä kohtaan, on että paha olo tulee jaetuksi kaikkien kesken. Tämä voi tapahtua, jos asian kanssa vietetään tarpeeksi aikaa. Kun nokkelat, ylhäältäpäin tulevat ratkaisuehdot tulevat käytetyksi, eikä mikään tunnu auttavan, jäsenet huomaavat, että asia onkin monimutkaisempi, kuin aluksi ajateltiin. Kun mitään ratkaisua ei äkkiä tunnukaan löytyvän, jäsenet joutuvat itse kokemaan avuttomuutta, joka voi vastata pahaa oloa tuntevan yksilön kokemusta asiasta. Kun ihmiset kohtaavat tämän jumiutumisen tunteen, voi alkaa nousta ratkaisuehdotuksia, jotka ovat realistisia suhteessa todellisuuteen. Vasta tässä vaiheessa ja tilanteessa voi todella tapahtua todellinen, empaattinen auttaminen, joka ei ole ainoastaan ylhäältä käsin neuvomista. Tällaisissa tilanteissa syntyvät ratkaisuehdotukset usein liittyvät siihen, mitä yhdessä voitaisiin asialle tehdä. Asioiden vaikeuden kokeminen myös sitouttaa ryhmän jäseniä eri tavalla pitämään huolta siitä, että ratkaisuehdotukset todella tulevat toteutetuiksi.

Olen itse huomannut tämän tilanteissa, joissa ryhmässä on otettu yhteisesti puheeksi yhden tai useamman ryhmän jäsenen pahan oloon liittyen joko harjoitustilanteeseen tai ulkopuoliseen elämään. Olen tullut tietoiseksi siitä, että minun ei kannata paeta tai kieltää toisen ihmisen pahaa oloa, vaan hyväksyä se. Samalla minun on tullut hyväksyä oma epämukavuuteni siitä, että jokin asia, johon minulla itselläni ei ole valtaa ja jota minun ei ole mahdollista ratkaista, on tullut eteeni. Olen ymmärtänyt, että kyse ei ole asian ratkaisemisesta toisen ihmisen puolesta, vaan kuuntelemisesta, asettumisesta avuksi ja lähimmäiseksi toiselle ihmiselle. Tämä eroaa vahvasti niistä ajatuksista, joita minulla oli vielä vuosi sitten. Silloin ajattelin, että tuomalla tunteet osaksi prosesseja kaikki paha oloni häviäisi kuin taikaiskusta. Ajateltuani asiaa enemmän olen ymmärtänyt, että tunteiden näyttäminen ei suoranaisesti helpota prosesseja, mutta se voi pitkällä tähtäimellä mahdollistaa todellisemman ja syvemmän yhteyden kokemuksen sekä muihin ihmisiin että itse työstettävään teokseen.

Dialogisen kohtaamisen keinoja

Dialogisella ja monologisella ilmauksella on selvä ero. Seikkula ja Arnkil (2005) kuvaavat monologista keskustelua sellaiseksi, jossa keskustelijat joutuvat puolustamaan sanojaan ja itseään, ja jossa oikeat ja väärät mielipiteet tulevat selkeästi määritellyiksi. Monologinen ilmaus ei odota vastaukselta muuta kuin hyväksyntää tai hylkäämistä. Monologinen keskustelu pyrkii määrittämään, kenellä keskustelijoista on valta päättää siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. (Seikkula & Arnkil 2005, 90–91.)

Dialogisessa keskustelussa taas ei ole tärkeää, kuka on oikeassa, vaan kaikkien näkökantoja tarvitaan uuden ymmärryksen synnyttämiseksi keskustelijoiden väliin. Toisen tai itsen sanomisista ei etsitä heikkouksia, vaan voimaa. Puheenvuorot muotoillaan siten, että ne odottavat toisen vastausta, ennen kuin keskustelijat voivat yhdessä edetä. (Seikkula & Arnkil 2005, 126.)

Dialoginen kohtaaminen tapahtuu minä-sinä-suhteessa, ei minä-se-suhteessa. Ajatus tulee filosofi Martin Buberilta. Minä-sinä-suhde edellyttää, että toista ihmistä ei kohdata roolina, objektina, jonka kautta omat toiveet halutaan toteuttaa. Sen sijaan on avauduttava toista kohti ja toiseuden tunnustamista. Toinen on aina toinen ”minä”, ei ”se”, esine. (Seikkula & Arnkil 2005, 85.)

Dialogisuuden kautta voi olla mahdollista löytää tasa-arvoisuutta ihmisten väliin taideprosesseissa, esimerkiksi tanssijoille tapoja tuoda esiin myös omia kokemuksiaan. Se myös vaatii tanssijoilta halua vastavuoroiselle kohtaamiselle, jossa muut ryhmän jäsenet eivät näyttäydy vain hierarkiassa ylempiä ”rooleina”.

Kirjan seitsemännessä luvussa ”Verkoston dialogien auttavat ja parantavat tekijät” (s. 92–113) listataan yksinkertaisia toimintaohjeita dialogisuuden toteuttamiseksi. Käyn ne pääpiirteittäin läpi ja käännän niitä omaan ajatteluuni ja kontekstiini sopiviksi. Ohjeet on kirjoitettu alun perin niin, että niiden takana näkyy oletus yhdestä keskustelua vetävästä hahmosta, mutta yritän avata niitä myös ryhmäkeskustelun suuntaan.

  1. Turvallisuuden luominen ja ahdistuksen minimointi
    Jotta kaikki osallistujat voivat kokea olevansa tärkeitä keskustelulle, on minimoitava mahdolliset häiriöt tilassa, sekä sovittava selkeästi siitä, minkälaiset aikaraamit keskustelulla on. Tällöin osallistujat voivat luottaa siihen, että kaikkien tuntemukset ehditään käydä läpi.
  2. Keskustelun avaaminen, aito kiinnostus jokaisen sanomiseen
    On tärkeää, että kukin osallistuja saa puhua ns. ”omalla kielellään” ja omilla ilmauksillaan. Osallistujien tulee kiinnittää huomiota siihen, että toisten käyttämiä sanoja ei merkitä hassuiksi tai hölmöiksi esimerkiksi naurahduksin, ellei kyse ole puhujan puolelta huumorista.
  3. Monologisista ilmauksista dialogisiin
    Tunteiden esiin tulemista ja niiden ilmaisua ei tarvitse yrittää estää. Tietyllä tapaa tunteiden kautta puhuminen sitoo sanoja ruumiilliseen kokemukseen, ja sanat voivat saada erityistä painoarvoa. Jotta tunteilla on tilaa ilmetä, on tilanteen oltava rauhallinen. Tällöin puhujalla on mahdollisuus käyttää aikaa sanoja etsiessään. Omasta asennosta ja hengityksestä tietoiseksi tuleminen samalla kun kuuntelee toisia voi mahdollistaa omien ja toisen tuntemuksien ja ajatuksien erottamisen. Tällöin projisoinnista eli omien tunteiden heijastamisesta toiseen ihmiseen voi tulla helpommin tietoiseksi.
  4. Vastaa aina siihen, mitä joku toinen sanoi
    Vastaamisella tarkoitetaan tässä tilanteessa toisen sanojen huomiointia. Tarkoitus ei ole antaa selitystä tai tulkintaa sille, mitä toinen on sanonut. Esimerkiksi kuulija voi toistaa sanasta sanaan jonkun sanoma tärkeältä tuntuva asia. Vastauksien ei tarvitse tapahtua joka välissä, vaan ne voivat soljua keskustelun luonnollisen rytmin mukaan.
  5. Puhu omasta puolestasi ja minä-muodossa
    Keskustelussa kukin voi sanoa juuri sen, minkälaisia havaintoja, tunteita ja ajatuksia osallistujilla on asiasta. Minä-muodossa puhuminen sitoo kokemusta omaan itseen. Vrt. ”täällä aina tuntuu siltä, että…” ja ”minusta aina tuntuu täällä siltä, että…”. Tällainen puheen tapa voi tuoda esiin tunteita.

Viimeiseksi Seikkula ja Arnkil toteavat, että tärkeintä keskustelutilanteissa on olla läsnä, koska dialogi syntyy aina nyt-hetken ainutkertaisuudessa. (Seikkula & Arnkil 2005, 111–113.)

Autenttisen liikkeen menetelmä

Haluan antaa edelliseen liittyen käytännön esimerkin, jossa tanssin kontekstissa toteutui dialogisen puheen tavan käyttö. Kyseessä oli ensimmäisen kokemukseni työskentelystä Autenttinen liike -menetelmän parissa kouluttaja Heli-Maija Rajaniemen kurssilla Täydenkuun tanssit -festivaaleilla kesällä 2017. Minuun kurssilla teki vaikutuksen se tarkkuus, jolla Heli-Maija sanoitti kokemustaan työskentelystä. Kurssi kesti vain kolme päivää, mutta kaikenlainen oman liikkumiseni arvottaminen ehti kadota sen aikana. Ymmärsin tämän liittyvän kaikki kokemukset huomioon ottavan ja sensitiivisen puhetavan käyttöön työskentelyssä. Vaikka tässä tietyssä työskentelyssä painottui Heli-Maijan tärkeys kokeneena ja asiansa osaavana fasilitoijana, kuvittelisin olevan mahdollista harjoittaa liikkujan ja todistajan rooleja eräänlaisena tasa-arvoisuuden harjoituksena myös taiteellisissa prosesseissa.

Mary Stark Whitehousen ja Janet Adlerin kehittämässä Autenttisen liikkeen menetelmässä on hyvin selkeästi määritelty kielen käytön tapa, joka mielestäni on luonteeltaan dialoginen. Autenttisen liikkeen menetelmän harjoituksessa on yksinkertaisimmillaan yksi liikkuja ja yksi todistaja. Liikkuja saa tietyn määritellyn ajan kuunnella sisäisiä impulssejaan ja liikkua niiden mukaan, silmät suljettuina. Todistajan tehtävä on todistaa liikkujan liikkumista avoimena ja valppaana, pyrkien kiinnittämään huomiota tarkasti siihen, mitä todella näkee liikkujan tekevän. Ajatus todistajan tehtävän takana on, että suurin lahja, mitä toiselle ihmiselle voi tarjota, on oma jakamaton huomio.

Kun liikkumiseen varattu aikaraja on kulunut täyteen, liikkuja ja todistaja avaavat kumpikin omaa kokemustaan tapahtuneesta. Ei ole kyse arvioida, kumpi muistaa tapahtuneen paremmin. Tapa, jolla tässä jakamisvaiheessa siirrytään poispäin arvottavasta puheesta, on omasta kokemuksesta puhuminen preesens-muodossa, aivan kuin se tapahtuisi tässä ja nyt. Sekä liikkuja että todistaja kertovat omasta kokemuksestaan sen verran kuin pystyvät muistamaan. Liikkuja voi kertoa liikkumisen aikana nousseista tunteista ja ajatuksista sekä mahdollisista selkeistä asennoista tai liikkeistä, joissa muistaa tuntemusten nousseen. Todistajan taas keskittyy jakamaan sitä, minkälaisia liikkeitä ja asentoja muistaa liikkujan käyneen läpi. Jos hänellä on noussut tunteita tai mielikuvia liikkujaa todistaessaan, ei hän projisoi niitä liikkujan päälle sanomalla esimerkiksi ”näen, että nostat vasemman kätesi surullisena”. Sen sijaan hän voi sanoa: ”näen, että nostat vasemman kätesi, ja tunnen kehossani surua”. Jakamalla erilaiset kokemukset nostamatta niitä toisiaan vastustaviksi, annetaan mahdollisuus sille, että liikkujan kokemus voi täydentyä entisestään, todistajan todistuksen avulla.

Kommentti

Kun nyt muutaman vuoden jälkeen luin opinnäytettäni olin iloinen, että olin hakenut pohja-aineistoa jostain muualta kuin taidefilosofiasta. Valinta tuntui tärkeältä oman tilan ottamiselta silloin ja näen sen arvon nyt. Teksti on parhaimmillaan selkeää ja rakentavaa ja siitä välittyy aito kiinnostus aiheeseen. Ryhmädynamiikasta ja taidetyön arjesta kirjoittaminen kuitenkin jännitti minua aikanaan melko paljon, ehkä siksi että niitä ei oltu juurikaan käsitelty opinnoissa.

Kaikista esittämistäni väitteistä en enää ole täysin samaa mieltä, tai ainakin muutaman vuoden kuluminen on tuonut niihin eräänlaista ”kyllä, ja…”-aspektia. Esimerkiksi deadlinen lähestyessä tein hieman paniikinomaisen ratkaisun rajatessani työn aiheeksi vain kollektiivityöskentelyn. Nyt näen, että iso osa tekstistä voisi käsitellä mitä tahansa työryhmäprosessia. Jos kirjoittaisin opinnäytteeni tästä päivästä käsin, hahmottelisin sen enemmän esiintyjäntyölle erityisten kysymysten ympärille.

Tältä lukukerralta otan opinnäytteestäni erityisesti mukaani dialogisia ja monologisia ilmaisuja käsittelevän kappaleen. Monologisessa ilmauksessa on aina olemassa vain oikean tai väärän vastauksen mahdollisuus. Siksi monologinen ilmaus määrittää vuorovaikutustilanteen hierarkian sekä hierarkiassa ylimmäisenä olevan, jolla on valta hyväksyä tai hylätä muut ilmaukset. Dialoginen ilmaus taas ei pyri määrittämään mikä on oikein ja mikä väärin, vaan se odottaa aina toisen vastausta itselleen. Opinnäytteessäni kirjoitan dialogisuuden ja monologisuuden toteutumisesta vain keskustelutilanteissa. Nyt kuitenkin ajattelen, että ne ovat sovellettavissa myös käytännön esiintyjäntyöhön: jos ajattelen esiintyjäntyöllisiä ilmauksiani ja valintojani dialogisina, odotan toiselta ihmiseltä hänen vastaustaan sen sijaan, että monologisesti odottaisin hänen hyväksyvän ilmaukseni – ja minut.

Autenttisen liikkeen menetelmää käsittelevä tekstikatkelma toisen luvun lopussa sai julkaisuhetkenä tarkastajiltani kritiikkiä, minkä ymmärrän täysin näin jälkikäteen. Katkelma on kieltämättä irrallinen, ja silti minulle on edelleen selvää, miksi halusin ottaa sen mukaan. Autenttisen liikkeen menetelmää tekstissä kuvatessani halusin jakaa yhden selkeän, dialogisuutta rakentavan puheen tavan. Myöhemmin olen saanut toisen hyvän esimerkin samankaltaisesta kielenkäytöllisestä huolenpidosta: sen sijaan että sanoisin toiselle esimerkiksi ”sä näytät ihan tuulelta kun sä liikut noin”, voin sanoa ”mulle tulee mieleen tuuli tosta liikkeestä”. Kun olen itse saanut kuulla jälkimmäisellä tavalla muotoillun palautteen, olen voinut hyväksyä sen yhtenä mahdollisena tulkintana tapahtuneesta, ainoan oikean paikalleen naulaavan selityksen sijaan.

Lähdeluettelo

Koskinen, Kasperi. 2017. Ryhmäytyminen ja töiden organisointi. Opinnäyte, liiketalouden tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu.

Löytönen, Teija. 2002. ”Tanssi-instituutioiden kulttuurisia virtoja”. Pia Houni & Pentti Paavolainen (toim.). Teatteri ja tanssi toimintakulttuureina. Acta Scenica 10. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, 58–79.

Niemistö, Raimo. 2004. Ryhmän luovuus ja kehitysehdot. Helsinki: Palmenia-kustannus.

Seikkula, Jaakko & Arnkil, Tom Erik. 2005. Dialoginen verkostotyö. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Törmi, Kirsi. 2016. Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena. Acta Scenica 46. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus.

Wikipedia: Group development. Haettu 17.10.2017. https://en.wikipedia.org/wiki/Group_development

Johannes Purovaara

Olen helsinkiläinen esiintyjä. Valmistuin Taideyliopistosta tanssijantaiteen maisteriksi vuonna 2017 ja olen sittemmin työskennellyt monipuolisesti nykytanssin ja teatterin parissa. Tähän asti tärkein projektini on keski-ikää ja keskiaikaa käsittelevä nykyteatteritrilogia Pyöveli. Olen äärettömän kiinnostunut esiintyjälle erityisistä kysymyksistä kuten siitä, kuinka esiintyjäntyötä voisi harjoitella ilman esiintymistilannetta. Unelmoin siitä, että voisin tehdä töitä aina vain esiintyjänä. Koronavuosi on kuitenkin tuonut mukanaan mm. lisääntyvän stressin siitä, onko taiteilijana ylipäätään mahdollista erikoistua vai vaatiiko työelämä hybridistrategiaa ja jokapaikanhöylänä olemista.