Kummissa välisyyksissä: Pohdintaa huokoisuuden ja limittyvyyden näkökulmista taiteellisessa työskentelyssä (2019)

Osa 1 Mielen ja ruumiin huokoisuus

Kohtaaminen

Sana ’tryst’ (engl., vanha) ei käänny suoraan suomen kielelle. Sillä kuvataan salaista kahdenkeskistä, erityisesti rakastavaisten välistä, kohtaamista tiettynä sovittuna hetkenä, tietyssä sovitussa paikassa. (Teoskuvailu Faunastic Tryst 2018.)

Kohtaamisesta puhuttaessa merkityksellisesti nousee se, millä tavalla me kohtaamme ja minkä me ymmärrämme oleelliseksi kohtaamisessa. Nostan esille kohtaamiselle merkityksellisen empatian käsitteen. Empatian ja sen eri muotojen yhteistyö on tärkeää kokonaisvaltaisessa empatian potentiaalissa, ja tätä potentiaalisuutta pidän tärkeänä myös suhteessa taiteellisen praktiikkaan ja taidekokemukseen. Keskityn sellaisiin empatian näkökulmiin, jotka kielivät mieliruumiin huokoisuudesta ja ruumiillisuuden erityisyydestä suhteessa empatiaan.

Empatiasta ja länsimaisesta ajattelusta

Ymmärtääksemme empatian eri muotoluokituksia, on hieman purettava länsimaisen ajattelun yleistä taustaa ja sitä, kuinka se suhteutuu empatian käsitteeseen. Filosofi ja tutkija Elisa Aaltola (2018) on tutkimuksessaan tarkastellut länsimaisen ajattelun historiaa suhteessa empatiaan. Hän toteaa, että länsimainen ajattelu on tavannut suosia rationalismia, ja näin ollen todellisuuden nähdään olevan lähestyttävissä ensisijaisesti järjen kautta. Tämä rationalismi on vedetty mukaan myös moraalin kysymyksiin, jonka myötä myös vuorovaikutussuhteet ja muiden ihmisten ja eliöiden ja olioiden arvo jäsentyvät järjellisen pohdinnan kautta, samalla sysäten tunteet marginaaliin. Tunteiden on ”katsottu sekoittavan ajatteluamme, olevan jonkinlainen harhauttava ja häiritsevä elementti, joka on syytä pakottaa järjen alaisuuteen ja jonka vaikutus on siten minimoitava”. Aaltola viittaa Platoniin ja Kantiin, joiden pyrkimyksenä on hänen mukaansa ollut ”jonkinlainen tunneneutraali tila, jossa me laskukoneiden tavoin päätämme, minkälaisilla olennoilla on arvoa ja miten meidän tulisi toimia”. (Aaltola 2018, 13.) Yksi tällaisten ajattelurakenteiden syrjäyttämä näkökulma on siten myös ruumiillisuus, tuo järjen etusijalle työntämisen myötä toissijaiseksi painettu maailma. Aaltola (2018,14) toteaakin:

Rationalismiin sisältyy kuitenkin ongelmia. Selkein näistä on se, että ihminen ei ole tunne-etäinen laskukone, joka leijailee puhtaan järjen neutraalissa tilassa, vaan tunteva, kokeva, aisteihinsa sidottu otus.

Rationalismin rinnalla on kulkenut sentimentalismin perinne, jossa juuri tunteiden katsotaan ohjaavan moraalia ja jossa myötätunnon läsnäolo on erityinen suhteessa moraalikysymyksiin. Ja kuitenkin termiin sentimentalismi liittyvät mielikuvat ovat nykyisin lähes poikkeuksetta negatiivisia. (Aaltola 2018, 15.)

Empatian muodoista

Empatiaan ei tulisi kuitenkaan suhtautua idealistisesti ja sitä ei tulisi nähdä itsestään selvänä vastauksena moraalisiin ongelmiin. Aaltolan mukaan on tärkeää pohtia empatian eri muotoja ja tutustua myös eri empatiamuotojen vaarallisiin ja pimeisiin kohtiin. (Aaltola 2018, 24.) Aaltola erottelee empatiamuodot seuraavasti: kognitiivinen empatia, projektiivinen ja simuloiva empatia, affektiivinen empatia, ruumiillinen empatia sekä reflektiivinen empatia. Luonnehdin näitä empatian muotoja seuraavaksi erittäin tiivistetysti.

Kognitiivinen empatia viittaa kykyyn, jonka ”puitteissa me havaitsemme tai päättelemme muiden tunteita ilman, että otamme noihin tunteisiin osaa”. Kyseessä on siis kyky tunnistaa muiden ihmisten tunteita ja mielentiloja, joka kuitenkin pelkällään jättää havainnon kohteen etäiseksi siten, että kohteen tunteet eivät resonoidu meihin itseemme. (Aaltola 2018, 49–50.)

Projektiivinen ja simuloiva empatia puolestaan viittaavat kysymykseen siitä, miltä meistä itsestämme tuntuisi olla jonkin toisen tilanteessa. Projektiivisessa empatiassa projisoimme itsemme toisen ihmisen asemaan kysyen, miltä minusta tuntuisi olla toisen asemassa, ja simuloivassa empatiassa voin projisoida itseni esimerkiksi jonkin eläimen asemaan (kysyen, miltä toisesta tuntuu). ”Projektio korvaa toisen yksilön itsellä, ja simulointi itsen toisella yksilöllä” (Aaltola 2018, 32).

Erillään toimivat empatian muodot eivät itsessään vie parhaimpaan tulokseen toisen tunnistamisessa ja vuorovaikutuksen tutkimisessa. Suhteessa länsimaiseen ajatteluun ja empatian eri muotoihin, Aaltola (2018, 44) huomauttaa esimerkiksi, kuinka projisoiva ja simuloiva empatia ovat vaarallisia oletuksessaan yksilöistä, jotka ovat omia, tavoittamattomia linnakkeitaan, ”kukin oman mielensä vankilaan piilotettu” ja jatkaa:

Mielet ovat tällöin tyystin yksityisiä eikä suoraa pääsyä toisen ymmärtämiseen ole – ainut tapa on kuvittelu, ja sekin tarjoaa vain tulkinnallista apua. Tällainen ”atomismi” kuvaa yksilöt ja näiden mielet toisistaan irrallisiksi saarekkeiksi, ikään kuin ne olisivat irrallaan leijuvia atomeita vailla suoraa ymmärrystä mahdollistavia yhdyssiltoja. Erityisesti projektiivinen empatia syyllistyy atomismiin otaksuessaan, että ainut tapa hahmottaa muiden mielenliikkeitä on koettaa heijastaa itsemme heihin, mutta myös simuloiva empatia voi olla atomistista, mikäli se olettaa, että toista koskeva ”tieto” on aina silkkaa tarinoivaa, pohjimmiltaan epäluotettavaa tulkintaa. (Aaltola 2018, 44.)

Aaltola viittaa tutkija ja filosofi Shaun Gallagherin (2012) suhtautumiseen siitä, kuinka nämä empatian käsitykset unohtavat mielten altistumisen ja limittymisen toisiinsa. Selviä rajoja niiden väliltä ei ole mahdollista löytää. ”Mielemme vaikuttavat toisiinsa, niiden välillä on valtava määrä yhtymä kohtia, ja tämä – ei projektio tai simulointi – tekee empatiasta mahdollista” (Aaltola 2018, 44). Tämä pohdinta tuokin esiin muiden empatiamuotojen tärkeyden ja mieliruumiiden limittymisen ympäröivään.

Affektiivisessa empatiassa muiden tunteet mukautuvat osaksi meitä (Aaltola 2018, 64) ja ruumiillinen empatia korostaa mielen ja ruumiin toisiinsa limittymistä sekä empatian luonnetta ruumiillisesti välittyvänä (Aaltola 2018, 77). Reflektiivisen empatian käsite taas viittaa ensimmäiseen ja toiseen tasoon mielenliikkeissä empatian suhteen. Ensimmäinen taso on välitön toisten tunteiden tunnistaminen ja jakaminen, ja toinen taso on metataso, jossa tarkastelemme, miksi välitön reaktiomme on sellainen kuin on, ja kuinka maailmakuvamme vaikuttaa kokemuksiimme. Reflektiivinen empatia on liikettä empatian välittömien muotojen (kaikki edellä luetellut variaatiot) ja metatason välillä. Reflektiivinen empatia kyseenalaistaakin kokemaamme ja pistää pohtimaan syitä asenteisiimme ja potentiaaliamme empatian monimuotoisessa maastossa. (Aaltola 2018, 96.)

Useiden empatiamuotojen esiin tuominen toimii perusväitteenä siitä, että mieli kehittyy suhteessa muihin mieliin ja täten muita on mahdollista ymmärtää muutenkin kuin heijastamalla tai kuvittelemalla. Aaltola ehdottaa, että empatia voi olla ”suorempaa”. Projisoivan ja simuloivan empatian kritiikki tuo usein esiin juuri ruumiillisen empatian, joka ruumiillista tanssitaidetta pohtiessa on keskeinen empatian muoto affektiivisen empatian lisäksi. (Aaltola 2018, 45.)

Affektiivinen empatia ja ruumiillinen empatia ovat minulle keskeisiä suhteessa taiteelliseen praktiikkaan, sillä ne kielivät mieliruumiin huokoisuudesta ja ruumiillisuuden erityisyydestä empatiassa ja kokemuksessa kohtaamisesta, itsestä ja toiseudesta sekä siitä, kuinka mieliruumiimme ja mieliruumiimme ja sen rajautuminen muodostuvat näistä raja- ja kohtaamispinnoista.

Affektiivisesta ja ruumiillisesta empatiasta

Kaivautumalla mielikuvitellun ruumiillisuuden ulostulemiin olemme löytäneet työkaluiksemme tapoja havaita ja simuloida affektiivista kummaa; kummaa, jota ei tarvitse tuottaa, sillä se jo toimii meissä (Teoskuvailu Faunastic Tryst 2018).

Aaltola tuo esille affektiivisen empatian piirteitä ja sen suhdetta moraaliin, ja puhuu resonaatiosta. Resonaatio viittaa siihen, kuinka ruumiimme kautta voimme avautua toiseuden virittämään kokemukseen, joka on kuin ’toisen’ kokemusta meissä itsessämme. (Aaltola 2018, 63–64.) Toissuuntautuneisuus viittaa epäitsekkääseen toisten näkökulmien ja hyödyn huomioimiseen, ja affektiivisen empatian kohdalla ”toinen yksilö ikään kuin astuu meihin hetkeksi ja siten fokusoi huomiomme ja intentiomme itseensä jopa siinä määrin, että unohdamme hetkeksi omat itsekeskeiset pyrkimyksemme ja todella olemme läsnä toiselle, häneen kohdistuneita” (Aaltola 2018, 67). Tällainen resonaatio voi tapahtua juuri esittävän taiteen parissa. Tuollaisessa hetkessä kokemamme ikään kuin astuu meihin upottaen muut ajatukset ja pyrkimykset tausta-alalle.

Faunastic Tryst -esityksessämme pyrimme mahdollistamaan sellaisen affektiivisen kumman havainnoimista ja simuloimista, joka jo toimii meissä. Tämä meissä toimiminen viittaa johonkin, joka on jo astunut meihin tai jo elää meissä, havainnoinnissamme ja toiminnassamme, sekä kohtaamisessamme itsemme ja ympäröimämme kanssa. Tällaisen taiteellisen praktiikan kehittämisessä ja pohdiskelussa keskeistä on juuri affektiivisuus ja resonaatio. Tässä määrittelen affektiivisuuden viittaavan sellaiseen mielellisruumiilliseen liikutukseen, joka on kenties yksittäistä tunnetta laajempi, epämääräisempi tai kohteettomampi. Palaan myöhemmin tähän meihin astuvaan puhuessani ’kumman’ käsittelystä taiteellisessa työssämme, sekä lopulta myös Karen Baradin ajatusten kautta meissä elävään ’toiseen’ tai ’vieraaseen’.

Ruumiillinen empatia on muotona erityinen siinä, että se ei pyri mielen käyttöön muusta olemuksestamme erotettuna ja siten se keskittyy myös ruumiillisuuteen. Ruumiillinen empatia keskittyy myös toisen tunnistamiseen yksilönä: laaja-alaisena otuksena, jossa vaikuttaa monia eri mielentiloja. Ruumiillinen empatia ei ole tunteen jakamista, vaan tunteen tunnistamista omien ruumiillisten kokemusten kautta. Täten sen voi erottaa jopa vastakkaiseksi resonaation kanssa, jossa ”toisen ilo saattaa herättää meissä vaikkapa uteliaisuutta, tai ahdistus varautuneisuutta” (Aaltola 2018, 79). Aaltola kuvailee mielen ja ruumiin liitosta seuraavasti, ja tuo esiin myös Merleau-Pontyn (2013 [1964]) näkemystä:

Mieli ei liitele aineettomuuden värinöissä ollen puhdas kehon vaikutuksilta, vaan on alati kehon rakentama, suuntaama ja muokkaama. Samalla mieli vaikuttaa kehoon: se työntää sitä toimintaan ja värittää sen kulkuja näkyen siinä, mitä syömme, mihin liikumme, milloin nukumme, miten käyttäydymme, ja niin edelleen. Ruumiin liikkeet ovat suuntautuneita johonkin, osa mielellisiä intentiotamme, ja nuo intentiot ovat edelleen kehollisuuden rajojen ja mahdollisuuksien kirjaamia. Mielen ja ruumiin välistä rahaa onkin mahdotonta vetää. Tämä edelleen tarkoittaa, että mielen sisällöt, vaikkapa tunteet, eivät ole meihin piilotettuja vaan kehollisia ja siten alati ulos kirjoitettuja. Kuten Merleau-Ponty toteaa, ne ovat kasvoillamme ja eleissämme. (Aaltola 2018, 78.)

Liitämme kielenkäytössämme, ajattelussamme ja toiminnassamme tiettyjä asioita ruumiiseen ja tiettyjä mieleen. Ja eroteltuina näistä puhumalla pohdin jatkuvasti niiden olemusta, ykseyttä ja toisaalta erottelua niiden merkityksissä. Mieli ja ruumis muodostavat kuitenkin erottamattoman kokonaisuuden, josta käytän tässä kirjallisessa työssä sanaa mieliruumis. Kaikki ajattelu on myös ruumiillista ja kaikki ruumiillisuus vaikuttaa myös ajatteluumme. Juuri näiden kahden liitoksen varaan rakentuu myös ruumiillinen empatia. Aaltola viittaa Dan Zahavin (2008) ajatukseen siitä, kuinka ”mieli ja ruumis muodostavatkin ’ekspressiivisen kokonaisuuden’, joka tarjoaa suoran reitin muiden tunteisiin ja kokemuksiin sekä sitä kautta empatiaan” (Aaltola 2018, 78–79). Tästä nousee esiin taiteen ekspressiivinen voima ja sen ruumiillinen luonne.

Empatiasta ja taiteellisesta praktiikasta

Empatia pohjustaa ja liittyy moniin käsittelemiini teemoihin sekä suhteessa Faunastic Tryst -teokseen että yleisemmällä tasolla työskentelyyni taiteellisissa prosesseissa. Empatian ja sen variaatioihin virittymisen kautta nousee esiin kysymyksiä yksilöstä, toisesta ja siitä, kuinka ne syntyvät yhteisistä liittymäpinnoista. Mieli ja ruumis ja niiden kokonaisuus syntyvät kohtaamisen vuorovaikutuksesta ja liikkeestä sen rajapinnoilla. Empatian muotojen ja niiden potentiaalien pohtiminen toimii pohjana sille, kuinka eri tavoin voimme virittyä taiteen tekemiseen tai kokijaksi taide-esitykseen ja erityisesti ruumiillisen ja liikkeellisen kautta kommunikoivaan ja vaikuttavaan esittävään taiteeseen. Empatia luo sijaa toissuuntautuneisuudelle ja tuo esiin eettisiä kysymyksiä tasa-arvosta ja toisen’yksilöksi ymmärtämisestä sekä pohdintaa intersubjektiivisuudesta, aistisuudesta, mielen ja ruumiin (rajojen) muodostumisesta, toimijuuden syntymisestä sekä todellisuuden luonteesta.

Esittävä taide vaikuttaa paljon juuri ruumiillisen ja aistillisen välittömän kokemuksen – ruumiin suhteen toiseen ruumiiseen – kautta ja parhaimmillaan upottaa pyrkimyksiämme uuteen järjestykseen, avaten näin kokemusta itsestämme ja ympäröivästämme todellisuudesta uudenlaiseen avaruuteen. Kuinka yhdistää edeltäviä ajatuksia empatiasta taiteellisen praktiikan mahdollisuuksiin? Tai kuinka rakentaa siltaa kohti kummaa taiteellista ja ruumiiseen sidottua kokemusta? Jos puhumme mielikuvituksesta, havainnosta ja järkeilystä jonakin ruumiista erillisenä, ja toisaalta ruumiillisuudesta, affektiivisuudesta ja resonaatiosta mahdollisena siltana empaattiseen vuorovaikutukseen, haluaisin kysyä, että mitä jos nämä käsitteet mielikuvitus, havainto ja järkeily siirrettäisiin Dan Zahavin (2008) ehdottaman mielen ja ruumiin muodostaman ekspressiivisen kokonaisuuden piiriin. Jos kysyisimme taiteellisen praktiikan kautta esimerkiksi: mitä on ruumiillinen mielikuvittelu?

Mieliruumiin syntyminen ja aistisuus

Mieliruumiillisesta kuvittelusta

Jos kuvittelen itselleni oikeasta pakarastani taaksepäin suuntautuvan raajan, jonka kanssa liikun tilassa ja jonka näin ollen otan mukaan suuntamaan mieliruumistani, mikä on se limittymäpinta, joka muodostuu mieleen viittavasta ajattelustamme ja kuvittelustamme ja toisaalta tuosta ruumiillisesta toiminnastamme, tai ruumiillisesta kuvittelustamme? Voinko mielikuvitella ruumiillani tai mitä tämä voisi tarkoittaa? Näitä kysymyksiä käyn läpi seuraavan harjoitteen kautta. Kuvailen praktiikkaamme erään Faunastic Tryst -harjoitteen kautta, josta muodostui yksi kohtaus esitykseemme.

Fantasiahahmo-harjoite:

Herää tästä virittyneisyyden tilastasi liukuen ja uudelleen syntyen fantasiahahmoosi. Onko sinulla uusia ruumiinosia? Onko jokin ruumiinosasi kasvanut, supistunut? Entä jos jonkin ulospäin ulottuvan sijaan sinulla on aukkoja, tai jotain sisäänpäin ulottuvaa? Millaista materiaalia ruumiisi on? Entä ajattelusi? Millaisia ominaisuuksia sinulla on ja kuinka ne muodostavat yhteyttä ympäröivään, toisiin? Mieti sitä, kuinka fantasiahahmosi katsoo maailmaa, tätä tilaa, muita tilassa olijoita. Ketkä käsität tilassa olijoiksi? Voit kuvitella asioita toisiksi (toisiksi). Ovatko tilassa olevat ihmisoliot jotain muuta kuin ihmisiä? Mitä tarkoittaa tasa-arvoinen maasto huomion kohteiden suhteen? Mitä on katse välisyyksissä? Mitä on katse ohi seinien?

Mahdollisia lisäkysymyksiä:

Onko sinulla valtaa? Valtaa suojella? Oletko jonkin vallassa? Millä tavoin kohtelet huomiollasi? Kuinka muodostut fantasiaasi vuorovaikutuksen kautta? Mikä on fantasiasi ajallisuus ja rytmi? Mikä on suhteesi toisiin tilassa kokeviin tai kuvitteleviin? Kuinka sinä muodostut muille? Mikä on fantasiahahmosi visuaalisuus? Kuvittele muita tilassa olevia ja aistivia muuksi. Kuvittele tilaan uusia aistivia. Kohtaa tilassa olijoita ja flirttaile fantasiahahmossasi muille. Mikä tai missä on se limittymäpinta ja millainen sen rajapinnan liike, jossa sinun mielikuvittelusi kommunikoi muiden mielikuvittelun kanssa?

Harjoite pitää sisällään ruumiin rajoja kyseenalaistavaa kuvittelua, minkä nimesin jonkinlaiseksi mieliruumiilliseksi kuvitteluksi. Kuvittelimme muun muassa ruumiinosiemme laajentumisia, proteeseja, erilaisia (pintojen) materiaalisuuksia, aukkoja ja ruumiinrajojen muuntumisen jatkuvaa liikettä ja ruumiimme ja suhteisuutemme muodonmuutosta. Tätä pyrimme haastamaan vielä aistisen (kuvittelu)kerroksen lisäämisellä. Esimerkiksi sillä, kuinka tietynlainen katse ohjaa toimintaamme ja havainnointiamme tai kuinka kuviteltu ruumiinosa aistii koskemaansa pintaa.

Tällaisessa harjoituksessa, jossa sukellamme mielikuvittelun maailmaan ruumiistamme ja sen toiminnoista käsin, voimme tunnistaa ja havaita jotakin mielikuvittelun monipuolisesta mielellisruumiillisesta limittymästä. Tuossa limittymässä ruumiini havainnot, kokemukset ja kokeilut ovat kuin oma kuvittelunmuotonsa, jossa ’mielellä’ tapahtunut kuvittelu, mielikuvien luominen tai ehdotusten tekeminen laahaavatkin välillä ’ruumiillista’ kuvitteluani, toimintaani ja ehdotusten tekemistäni perässä. Tai nämä mielikuvittelun ulottuvuudet muokkaantuvat yhdessä tuon huokoisen limittymisen katveessa, mikä tosiaan on erottamatonta mieliruumiin tapahtumaa. Jos herkistymme ruumiilliselle kuvittelulle, kenties puhumme sellaisesta mieliruumin rajapinnalla etsiskelemisestä, jossa mielikuvittelun keskeiseksi osaksi tulee minun ruumiillisuudestani lähtevä suuntautuminen. Tietynlaisen praktiikan kautta rakennamme myös koko teokselle (ja sen ilmiölle) tilaa ja aikaa ja omanlaista materialisoituvaa ja mielikuvittelevaa logiikkaansa, joka muodostuu tilanteen lukemattomista limittymistä.

Mieliruumiillisen kuvittelun limittymien tutkimisen lisäksi kuvailemani harjoitus kurkottaa kohti ruumiin rajojen rakentumisen teemaa. Huokoisuudesta ja ruumismielen rajautumisesta ja rajautumattomuudesta puhuessani keskeiseksi nousee se, kuinka näitä rajautumisia käsitetään.

Rajoista – ruumiillisiksi käsitetyistä

Jos nostamme keskiöön ruumiin huokoisuuden ja limittyvyyden, niin puhumme samalla siitä, mikä on se limittyvä, rajallinen ja rajaton. Voisimme ajatella, että tuo jokin, joka muodostuu limittyväksi jonkin toisen kanssa, muodostuu jonkinlaisen sisäisyys-ulkoisuuden kautta. Monesti rajaamme ihmisen hänen ihonsa ääriin, ja tämän ihon sisälle muodostuvan äärettömyyden nimitämme joksikin sisäisyydeksi. Iho toimii ajattelussamme ja havainnossamme usein rajana ulkoisen ja sisäisen välillä, ja toisaalta rajana kokemuksen paikantumiseen. Toisaalta jos käsittelemme maailmassa olemista tähän paikantuvana situaationa^{43} tai olemassaolona, josta käsin olemme, voimme tämän kautta päätyä myös korostamaan suhteisuutta – olosuhdetta, jossa siis olemme suhteessa, jossa muodostumme suhteisuudestamme.

Jos puhummekin iholla rajatun sijaan hengittävästä, vuotavasta itkevästä, valuvasta imevästä nielevästä tihkuvasta ulostavasta ruumiistamme, häivytämme ihomme muodostamaa rajaa. Näin tulemme siihen, kuinka käyttämämme kieli – esimerkiksi juuri ruumiinosiamme ja -toimintojamme koskevat adjektiivit ja verbit – suuntaavat toimintaamme ja havaintoamme sekä sisäisyyden ja ulkoisuuden ajatteluamme. Tämä tuo esiin käyttämämme kielen toiminnallista luonnetta ja sitä, kuinka kieli luo olosuhdetta. Pyrimme häivyttämään ihomme muodostamaa rajaa ruumiillisen mielikuvittelumme kautta.

Lähestyn ihoa – totuttua ruumiin rajaamme – ja ruumiin määrittelyä ylipäätään yhdysvaltalaisen fyysikon, feministin ja filosofin Karen Baradin näkökulmasta, joka painottaa, että ruumiit (tai kehot, bodies, joka ei viittaa vain ihmiseen) eivät ole objekteja sisäsyntyisine rajoineen ja ominaisuuksineen, vaan ne ovat vuorovaikutuksessa yhdessä muotoutumisen kautta muodostuvia materiaalis-diskursiivia ilmiöitä (Barad 2003, 823). Subjektius, objektius ja näiden rajat eivät ole ennalta määritettyjä, vaan leikkaamalla luotuja, ja tämä on materiaalisesti määriteltyä ja sidottua/määrättyä juuri tiettyyn praktiikkaan/käytäntöön (Barad 2007, 155). Baradin toiminnalliset leikkaukset (agential cuts) viittaavat tällaisiin käytäntöjen kautta muodostuviin rajauksiin ja raamituksiin (Barad 2007, 148). Ruumiin rajautumisen kysymys nousee siten merkittäväksi myös taiteellisen työskentelyn ja siinä harjoittamiemme praktiikoiden suhteen, jotka toteuttavat tietynlaisia ruumiin määrittelyjä ja toteutumisia. Näkökulmana taiteellisessa praktiikassa voisi kysyä, kuinka ruumiita määritellään, erotellaan ja millaisin käytännöin? Ja kuinka tällainen ruumiillisia rajoja haastava mielikuvittelu voisi toimia näiden ruumiillisten teemojen esiintuojana?

Rajoista ja katseesta

Ensi silmäyksellä ruumiin rajat voivat näyttäytyä ilmiselvinä, mutta nämä rajat eivät muodostu itsenäisesti katsomisen ja muiden ruumiillisten maailmaan sitoutumisten ulkopuolella. Sen sijaan ruumiin rajat – myös ne visuaaliset, jotka vaikuttavat ilmeiseltä – juontuvat kulttuurisesti ja historiallisesti spesifeistä ruumiillisista esityksistä/suorituksista (performance). Esimerkiksi näkemistä tutkivat tieteilijät ovat herättäneet huomiota siihen, missä ruumiin rajojen käsitetään loppuvan. Se, mitä me näemme ruumiinrajoina (ääriviivat), on ihmispsyyken tuote. Fysiikan tutkimuksen kautta voimme sanoa, että reunat ja rajat eivät ole määritettyjä ontologisesti eikä visuaalisesti. Monet ihmisen ja ei-ihmisen näköön keskittyvät tutkimukset osoittavat, että näkeminen on tietynlaisen ruumiillisen maailmassa olemisen/maailmaan kiinnittymisen (specific bodily engagement) tuotosta. Havaitseminen ja objekteille rajojen vetäminen ei ole mekaanista joidenkin itsestään olevien hahmottamista, vaan nämä objekteina pitämämme nimenomaan ilmestyvät meille tiettyjen käytäntöjen, praktiikoiden, kautta – näiden määrittäminä. (Barad 2007, 155–157.)

Faunastic Tryst -teoksessamme käytimme paljon katseen erilaisia praktiikoita. Esimerkiksi kuvailemassani fantasiaharjoituksessa meillä oli sellaisia tehtävänantoja katseelle, jotka muodostivat kysymyksiä havainnoimisesta ja sen suhteesta myös nimeämääni mieliruumiilliseen kuvitteluun ja toimintaan. Näitä katseohjeita oman muistini ja tulkintani mukaan ovat esimerkiksi:

Mitä on sumea katse (tarkkuuteen kohdistamaton katse) ja millaista havainnointia se tuottaa?
Mitä olisi katsoa asioiden välisyyksiin?
Mitä olisi suunnata huomiota siihen, minkä käsität limittymäpinnaksi?
Mitä jos kaikki näkemäsi on tasa-arvoista?
Mitä jos kuvittelet näkemääsi muuksi?
Miten suhtaudut sinuun kohdistuvaan katseeseen?
Miten suhtaudut itseesi mielikuvittelevana toimijana ’nähtynä’, vieläpä ’mielikuvituksellisesti nähtynä’? (Huomio: Minun rajojani haastetaan myös muiden havainnoinnissa ulkoapäin—>mielikuvittelumme limittymät)

Fantasiaharjoituksemme – joka koski ruumiiseemme kuviteltuja laajentumisia, uusia ruumiinosia tai aukkoja – kautta kysyimme mielestäni, voiko praktiikalla ja nimenomaan tuollaisen ruumiillisen mielikuvittelun keinoilla muuntaa totuttua tapaamme havainnoida ja rajata ruumiita, asioita, objekteja – tai pikemminkin kysyä subjekti-objekti-suhteisuutta ja sen piirtymistä vuorovaikutuksessa sekä ruumiillisissa ja mielellisissä käytännöissä. Mietin, että käsittelimmekö fantasiahahmo-osuudessamme jonkinlaisen ’kumman toimijan’ tai ’kumman subjektin’ muodostamista, vai käsittelimmekö nimenomaan tuon subjektiuden ja toimijuuden olemassaolon ehtoja? Kenties haastoimme välisyyksien kysymyksellä fantasia(hahmo)mme subjektiutta? Jos harjoitteessa käännän huomioni siihen, kuinka minä olen yhtä lailla muiden tilassa ja tilanteessa olevaksi laskettujen huomion kohteena – vieläpä mielikuvittelun kohteena – subjektiuteni on haastettu ja asetettu liikkuvaan ja eläväiseen positioon. Näin olemme tilanteessa, jonka kautta muodostumme – ja ketkä kaikki muodostuvat – nimenomaan yhdessä toiminnalliseksi ja toimijuutta mahdollistavaksi tilanteeksi.

Rajoista ja käytännöistä ja materiaalisesta sotkeutumisesta

Barad (2007, 431) viittaa Merlau-Pontyn (1962) fenomenologiseen näkemykseen, joka kuvailee ruumiin maailmaan tilallistumista ruumiin toiminnan kautta, mikä muodostaa havaitsemisemme ensisijaisen olosuhteen.

Phenomenologists like Foucault’s teacher Merleau-Ponty argue that the successful performance of everyday bodily tasks depends on the mutual incorporation of the instruments used to perform a task into the body and the dilation of our ”being in the world” into the instrument, thereby undermining the taken-for-granted distinction between the inside and outside of the body (Barad 2007, 157).

Tämä ruumiin paikantumisen tai tilallistumisen ja havainnoimisen suhde käytäntöihin ja instrumentteihin hahmottuu hienoisesti myös erään Faunastic Tryst -esitysdemomme esimerkin kautta. Eräässä esityksemme kohtauksessa käytimme yhdessä kirjoittamaamme ja nauhoittamaamme fantasiakuunnelmaa. Käytimme esityksessä kuulokkeita sekä mp3-soittimia, jotka olivat mukanamme koko esityksen ajan. Eräässä vaiheessa esitystämme otimme tietyin tehtävänannoin ja fokuksin esiin kuulokkeet, jotka olivat kiinni housuissamme, ja laitoimme ne korvillemme. Kokoonnuimme yhteen ja otimme esiin mp3-soittimet taskuistamme. Käsittelimme näitä soittimia ja vuorovaikutustamme erilaisin groteskein ilmaisullisin ottein, yhteen kerääntyneenä, josta singahdimme toisenlaiseen tehtävänantoon ja tilaan suuntautumiseen. On kiinnostavaa pohtia, missä vaiheessa näistä soittimista ja kuulokkeista tuli kokemuksellisesti enemmän osa ruumistamme ja ruumiillisuuttamme. Tuosta yhteen kerääntymisen hetkestä alkaen nämä soittimet ja kuulokkeet tuntuivat vahvemmalta osalta omaa esitystäni ja ruumiillisuuden kokemustani. Äänilähteen liittäminen korviimme ja käsiimme – sekä tuo kuulokkeista tuleva kuunnelman äänimaailma – vaikutti havainnointiimme ja ruumiillisuuteemme. Näin ne muodostuivat selkeämmin osaksi omaa ruumistamme ja ruumiillisuuttamme.

Barad kuitenkin painottaa sitä, että ruumiinrajojen tuottaminen ei ole vain kokemuksellinen tai epistemologinen kysymys – vaan ontologinen. Hänen näkemyksensä ei painotu ihmisen kokemukseen tai ymmärrykseen maailmasta. Sen sijaan, että kuinka ruumis on sijoittunut, paikantunut maailmaan, Barad korostaa ruumiiden olevan osa maailmaa, “being-of-the-world”, not ”being-in-the-world”. Hän korostaa siis materiaa ja sen luontoa ihmisen kokemuksellisuuden sijaan. Tämän painotuksen kautta tulemme myös eettisten kysymysten piiriin. Etiikassa kysymys tässä ei ole vastuullisista reaktioista ihmisen kokemukseen, vaan kyse on nimenomaan materiaalisista sotkeutumisista (entanglements) ja siitä, kuinka intra-aktiot (vuorovaikutuksesta muotoutumiset) ovat näiden sotkeentumisten merkittäviä (mattering) uudelleenjärjestymisiä. (Barad 2007, 160.) Myös eroa tekevät rajat ihmisen ja ei-ihmisen välillä sisältävät poissulkemista, ja ovat kritiikin alaisia (Barad 2007, 153). Palaan ei-inhimilliseen ja sen rajautumiseen myös osassa II puhuessani empatiasta ja myötätunnosta Baradin ajatusten kautta.

Välisyydestä, limittymisestä ja aisteista

Faunastic Tryst : betwixt & between tapailee tilaa, jonka rajoja piirtävät kysymykset (epä)eläimellisestä, (epä)hirviömäisestä ja (epä)inhimillisestä kelluskelevat kummassa maisemassa unen ja valveen aukealla, flirttaillen värin ja sumeuden horisontissa (Teoskuvailu Faunastic Tryst 2018).

Toisistaan määrittyvät ja rajautuvat kysymykset (epä)eläimellisestä, (epä)hirviömäisestä ja (epä)inhimillisestä muodostivat meille mielellisruumiillisen mielikuvittelun ja erilaisen kokemisen kumman maiseman, jonka välisyyskokeiluissa asetuimme leikkisään, voisiko sanoa jopa anarkistiseen auktoriteettia, valtasuhteita, määrittelyä – jotka muodostuvat rajahahmotuksista – pakenevaan maastoon. Tässä maastossa erotamme asioita eri tavalla rajautuneina ja hahmotamme itseämme eri tavalla rajautuneena sekä mielellisesti että ruumiillisesti – tai pikemminkin juuri siirrämme huomiomme itse välisyyksiin sekä rajojen ja rajattomuuden yhteenkietoutumiseen ja sotkeutumiseen niiden merkitys- ja materiaalikentässään. Mielikuvittelulla ja ruumiillisella mielikuvittelulla pyrin korostamaan sitä, kuinka näiden taiteellis-praktisten keinoin materiaali-merkityssuhteiden, mielen ja ruumiin sekä sisäisyyden ja ulkoisuuden dikotomioita koetellen voimme pohtia, alustaa ja järjestää uudenlaista kietoutuneisuutta ja luoda pohjaa uudenlaiselle mahdollisuudelle kokea ja hahmottaa todellisuutta ja sen eettis-episte-ontologisia kysymyksiä.

Rajojen piirtymisen ja hahmottamisen, kietoutuneisuuden ja välisyyden teemat sekä ’kummat maisemat’, jotka flirttailevat värin ja sumeuden horisontissa, kysyvät tuomaan esiin näkökulmia aisteista ja aistisuudesta, niiden kulttuurisidonnaisuudesta, aktiivisuudesta sekä niihin virittymisestä.

Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittaman Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset -kirjan (2018) kertomukset, pohdinnat ja tulkinnat ’kummuudesta’ avaavat todellisuuden käsitteen, kokemuksen ja vuorovaikutuksen huokoisuutta omalla erityisellä tavallaan. Esiin nousevat kysymykset mielen ja ruumiin yhteenlimittymisestä sekä mieliruumiin muodostumisesta vuorovaikutuksessa ympäröivään. Kirja sisältää kahdeksan eri kirjoittajan artikkeleita, joista tähän olen poiminut otteita Marja-Liisa Honkasalon sekä Susanne Ådahlin artikkeleista. Käytän kirjoituksessani myös otteita ihmismielen toimintaa pohtivasta Mielen salat -artikkelikokoelmasta (toim. Ylikangas 2016).

Moderneissa länsimaisissa tieteellisissä ja niistä johdetuissa arkisissa käsityksissä mieli hahmotetaan yksittäisen aivojen toiminnaksi yksilön pään sisällä.

Kanadalaisen filosofin Charles Taylorin mukaan länsimaissa mieli käsitetään suljetuksi ja ulkomaailmalta rajatuksi. On kuitenkin kulttuureita, joissa mieli käsitetään huokoiseksi ja nimenomaan sellaiseksi, joka läpäisee toisten ajatuksia ja toiveita ja jolla on jopa voimaa. Tuolloin mieli voidaan hahmottaa intersubjektiiviseksi, ihmistenväliseksi. (Honkasalo 2016, 146.)

Lisäisin Taylorin näkemykseen, että tuo mieli voi olla myös jonkin muun kuin kahden ihmisen välistä.

Välisyyden myötä tärkeäksi muodostuvat aistit ja myös aistien kulttuurisidonnainen luonne. Neuropsykologian dosentti Jari Hietanen (2016) esittää humanistisen psykologian edustaja John Heronin (1970) näkemyksen siitä, kuinka ihmisten välisessä kohtaamisessa katseen kohtaaminen ja ihokosketus ovat ainoita tilanteita, joissa ihmiset kohtaavat toisiaan vastavuoroisessa tilanteessa. Tämä siinä mielessä, että kummatkin osapuolet voivat olla yhtä aikaa sekä antajina että vastaanottajina. Heronin mukaan tämän yhtäaikaisuuden vuoksi ”läheisyyden tunne on erityisen voimakasta nimenomaan katsekontaktin ja fyysisen koskettamisen aikana” (Heron Hietanen 2016, 27).

Vuorovaikutusta ja kohtaamista käsitellessämme puhumme siis myös etäisyydestä ja läheisyydestä sekä aistien passiivisuudesta ja aktiivisuudesta. Kuitenkin tämä kyseinen John Heronin ajatus seuraa kulttuurissamme yleistä ja rajoittunutta käsitystä katseen ja kosketuksen muita (aisteja) yliajavina aisteina, ja toimii mielestäni muutenkin esimerkkinä aistillisuuden yksinkertaistamisesta.

Aistikäsitykset ja aistit ovat kulttuurisidonnaisia ja niiden käsittäminen ja käsitteleminen on suhteessa kokemukseemme todellisuudesta. Susanne Ådahl kirjoittaa aistien kokemuksellisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset (2017) -kirjan artikkelissaan. Aistit taipuvat kokemuksessamme kulttuurisesti rakentuneisiin luokittelun malleihin, ja länsimaissa usein asetamme jokaisen aistin vastaamaan tiettyä aistielintä. Ådahl tuo esille, kuinka hänen ’kumman’ tutkimusaineistonsa kuitenkin kertoo, että todellisuudessa tämä jaottelu ei päde, ja usein aistit sekoittuvat toisiinsa aistikokemusten aikana. Nämä kokemukset voivat olla luonteeltaan hyvin epämääräisiä, vaikeasti tavoitettavia, pakenevia ja vaikeita paikantaa yhteen tiettyyn aistielimeen. (Ådahl 2017, 128–129.) Keskeiseksi termiksi muodostuukin aistienvälisyys, joka viittaa

aistien väliseen suhteeseen, aistien muutoskapasiteettiin, ja siihen, miten aistit ovat keskenään vuorovaikutteisia. Ne eivät ainoastaan reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin, vaan sekoittuvat ympäristössä oleviin esineisiin ja ihmisiin. (Howes 2011, 437). Ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Michel Serres ehdottaa teoksessaa Les Cinq sens, Viisi aistia (2009), että selkeiden kategorioiden ja tiukasti kehon sisällä tapahtuvien ilmiöiden sijaan aistit tulisi mieltää ilmiöksi, jotka rikkovat tai ylittävät kehon ja maailman välisen rajan ja jotka voivat myös yhdistyä toisiinsa. (Ådahl 2017, 128–129.)

Aistit sekoittuvat siis myös toisten ihmisten, olentojen ja eläinten aistien ja aistimusten kanssa. Esille nousevat myös kulttuurilliset käsitykset siitä, mitä meidän odotetaan aistivan ja toisaalta, mitä meidän on sallittua aistia (mt. 128–129). Aistien käsittäminen (ja käsitteellistäminen) on siis kulttuurisidonnaista, ja siten myös niiden kokemuksellisuus on kulttuurisidonnaista ja totuttua. Aistisuus on kuitenkin sellaista, jota voi haastaa kysymällä ja harjaannuttamalla.

Aistisesta virittymisestä

Kohtaus:

Olemme kaikki neljä esiintyjää hajaantuneena tilaan. Yleisölle on sanallisesti annettu vapaus asettua ja liikkua tilassa haluamallaan tavalla. Olemme melkein suljetuista silmistämme johtuen enemmän tai vähemmän omissa oloissamme tai pikemminkin erilaisessa aistivassa tilassa.

Ohjeistus:

Valitse paikkasi tilassa ja pysy jokseenkin paikassasi. Ummista silmiäsi siten, että valo pääsee pienesti sisään luomiesi raoista. Voit testailla, tarkennatko katsettasi johonkin luomirakojesi ulkopuoliseen kohteeseen vai käytätkö sumennettua katsetta.

Kuvittele eri ruumiinosiasi seksuaalisesti virittyneiksi. Keskitä tämä aistimellinen herättely ja vire sellaisiin ruumiinosiisi, joita ei yleensä pidetä erityisen seksuaalisina. Keskity virittämään tätä aluetta sekä tutki tämän virittymisen suhdetta osaksesi saamaasi katseeseen. Huomioi, minkä kautta tätä virittyneisyyttä haet. Viritätkö aluetta seksuaalisesti herkistyneeksi kuvitellen ruumiiseesi uusia seksuaalisen aistimisen ja nautinnon kohtia? Onko tämä millä tavoin aistimellisesti suhteessa ympäristöön ja vuorovaikutukseen?

Yhdistätkö tuntemaasi seksuaalikuvastoa tähän ruumiinosaan suhteessa ulkopuoliseen katseeseen? Mitä seksuaalinen ruumiinosan virittyminen sinulle tarkoittaa? Onko kyseessä (mieli)halu, ’desire’? Mitä miellät sanalla ’desire’? Minkälaisen yhteyden muodostumista se suuntaa? Mitä silmien ja katseen käyttö tuottaa toiminnallesi? Mitä tämä tekee ruumiisi/ruumiinosiesi materiaalisuudelle? Keskittyykö virittyminen ihoon, painontuntuun, liikkeeseen, kosketukseen? Onko kyse jonkinlaisesta huokoisuudesta? Mitä tässä on aistienvälisyys?

Esille tulevaa

Katse, virittäminen, seksuaalinen virittäminen, katseen alla oleminen, aistisuuden virittäminen sille epätavallisiin paikkoihin, aistimisen aktiivisuus, alttiina oleminen, aistiminen ja esiintyminen, aistien limittyminen, (mieli)kuvittelu, (mieli)halu, desire.

Edellä luonnostelemani harjoitus koski ruumiinosien erilaista virittämistä, kenties erilaisen aistimisen asettamista näihin ruumiinosiin sekä katseen ja virittämisen suhteen pohtimista. Tämä toimii meille aistisuuden kanssa leikkimisenä, sen haastamisena ja uudelleenjärjestämisenä. Eräs teemamme kyseisessä harjoitteessa, kuten koko demossamme, oli katseen pohtiminen ja katseen – oman katseen ja itseen kohdistuvan katseen – mahdollinen muuntaminen ja uudelleen suuntaaminen johonkin uudenlaiseen, johonkin kysyvään. Tämän harjoitteen myötä tulee esille myös aistien toisiinsa limittyneisyys ja se, kuinka oman katseen sekä esiintyjänä osakseen saaman katseen praktinen haastaminen ja muuntaminen muuttavat koko aistikentän kokemusta. Kuinka katseen praktiikka vaikuttaa ihomme tai ruumiinosiemme kokemukseen, ja eritoten niiden aistisuuden kokemukseen? Tämä oli yksi koko demoamme läpäisevä pohdinnan kohde.

Harjoituksemme koski ruumiinosien seksuaalista virittyneisyyttä, ja katseen kautta pohdimme ja haastoimme myös sen suhdetta yleiseen seksuaalikuvastoon. Harjoitus voisi toimia myös kysymyksenä virittämisestä ylipäätään ja sen kohdistamisesta sellaisiin ruumiinosiin, jotka usein jäävät huomiotta: mitä on jonkin tarkoituksenomainen virittäminen? Harjoitus toimi rajattuna sukelluksena loputtomaan mahdollisuuksien kenttään virittymisien maastossa ja tulkinnassa sekä kysymyksenä sen liikkeelle panevasta voimasta ja virrasta. Toisaalta harjoituksesta tulee virittymisen kautta esiin kysymys halusta, desire, joka on kenties johonkin – kenties vielä tuntemattomaan tai kohdistamattomaan – suuntautuvaa poreilua – jopa kaipausta tai janoa. Virittymistä voisi siis pohtia jonkinlaisen halun tai suuntautumisen kautta. Barad tarkastelee haastattelussaan (2012) tematiikka näin:

Eros, desire, life forces run through everything, not only specific body parts or specific kind of engagements among body parts. Matter itself is not a substrate or a medium for the flow of desire. Materiality itself is always already a desiring dynamism, a reiterative reconfiguring, energized and energizing, enlivened and enlivening. I have been particularly interested in how matter comes to matter. How matter makes itself felt. This is a feminist project whether or not there are any women or people or any other macroscopic beings in sight.

En muista, että olisimme määritelleen tuon harjoituksen virittyneisyyden kohdetta, mutta se suhteutui katseeseen, omaamme ja muiden. Edellinen sitaatti Baradilta laajentaa tämän halun ihmiskeskeisyydestä materiaan ylipäätään. Tämän myötä voisimme haastaa virittymisen harjoitusta pohtimalla, kuinka halun, tahdon, himon tai kaipauksen virittymistä voisi haastaa ruumiillisessa mielikuvittelussamme tiettyjen ruumiinosien lisäksi johonkin muuhun ruumiin tai ihmisen ulkopuoliseksi koettuun. Voisimme pohtia, mihin tuo virittyneisyys on suhteessa ja mikä on sen kohde. Ja voiko se olla tila, jossa se hamuaa, kartoittaa ja kurkottaa kohti paikantumisen kohdettaan ja potentiaaliaan? Kenties tuo harjoituksemme halu’ tai seksuaalinen vire voisi olla sellaista virettä, joka paikantaa itsensä vuorovaikutuksellisten limittymien liikehdintään ja aistimiseen.

Merkitykselliseksi virittymisen harjoituksessamme nousi aistillisuuden kokemus ja käsittely. Tämän harjoituksen ruumiinosan virittämisen praktiikka voi toimia ikään kuin uudenlaisen aistin herättelynä tai kysymyksenä. Onko tuo virittyminen uudenlaista aistimista, ja onko kyseessä sellainen aistiminen, jota emme vielä tunnista tai osaa nimetä? Onko kyseessä monen jo tuntemamme aistin yhteislimittymä? Ja toisaalta, onko tuo virittyminen jonkinlaista alttiiksi ja huokoiseksi asettumista? Alttiuden käsitteen myötä on mielestäni tarpeellista pohtia aistimisen ja alttiina olemisen aktiivisuutta ja passiivisuutta.

Aistit ja mieli ulottuvana

Ådahl (2017, 131) tuo esiin kiistellyn tutkijan Rupert Sheldraken, jonka näkemykset ovat tieteen normeja haastavia ja kyseenalaistavia. Hän on tuonut esiin kiinnostavia näkökulmia ihmisten rajoista ja suhteesta ympäristöön. Sheldrake (2009) esittää, että ihmisen mieli ulottuu ruumiin ohi ja voi täten vaikuttaa muihin ihmisiin ja ympäristöön. Eräs tällainen Sheldraken kuvailema kokemus ruumiista ohi ulottuvasta on ilmiö, jossa ihminen aistii jonkun tuijottavan häntä selkään. (Ådahl 2017, 130.) Tämä ajatus – vaikka kenties kritisoitu – toimii esimerkkinä aistimisen aktiivisuudesta ja ruumiin ohi ulottuvasta. Mieli jonakin (ruumiista) ulos ulottuvana on kiinnostava näkökulma mielen käsittämiseen, ja haastaa juuri länsimaista mielen ajattelua erillisenä, yksinäisenä saarekkeena. Tällöin mieli käsitetään olevan sidoksissa ruumiiseen – sen keskiö kenties on ruumiissa, mutta tästä ruumiiksi kutsumastamme entiteetistä se ulottuu kohti ulkopuoliseksi käsittämiämme ja samalla sisäisyydessämme kokemiamme limittymäpintoja.

Kulttuurienvälinen tutkimus on osoittanut, että aistien määrä, kategorisointi ja niiden toimimisen käsittäminen (sisäisesti ja ulkoisesti) ovat kulttuuri-, tilanne- ja kontekstisidonnaista. Muissa ei-länsimaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa aistit on nähty vähemmän pysyvinä, ja niitä on myös jaoteltu eri tavoin. Joissakin kulttuureissa aisteja on eri määrä ja niillä viitataan meidän kulttuuristamme poikkeaviin ilmiöihin. Ne voidaan nähdä vähemmän pysyvinä tai ne voivat toimia esimerkiksi yhtenäisempänä – ei niin jaoteltuna – kokonaisuutena ja kokemuksena. (Ådahl 2017, 131.)

Ådahl sanoo, että ”aistikokemus on tapa tietää ja kerätä informaatiota ympäröivästä ja sisäisestä maailmasta”. Monet ihmisryhmät näkevät esimerkiksi puheen aistina, mikä liittyy näkemykseen siitä, kuinka aistit käsitetään aktiivisena kommunikaation välineenä. Hän kirjoittaa Constance Classenia (1993) mukaillen, että tällöin kyse ei siis ole ympäröivän informaation passiivisesta vastaanottamisesta. Ådahl (2017, 131–132) kertoo David Howesin (2009) kautta siitä, kuinka aistit toimivat sekä sisäisesti että ulkoisesta ja kuinka havaitseminen voi tapahtua yhtä paljon ympäristössä kuin aivoissa: ”– aistit ovat interaktiivisia, ne sekoittuvat objektiensa kanssa eivätkä pelkästään reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin.” Tämäntapaista kietoutuneisuutta pohdin myöhemmin eri näkökulmasta Karen Baradin intra-aktion ja sen kautta muodostuvan reagointimahdollisuuden ja vastuun käsitteiden myötä kirjallisen työni osassa II.

Kulttuurintutkimuksen esimerkit voivat myös olla kyseenalaisia, koska ne muotoutuvat länsimaisin näkemyksin tehdyistä tutkimuksista ja rakentuvat myös tulkinnassaan länsimaisen ymmärryksen ja käsitteistön ympärille. Halusin kuitenkin tuoda Ådahlin esittämät esimerkit valottamaan sitä, kuinka eri tavalla aistit ja aistisuus koetaan eri kulttuureissa ja kuinka niillä on valtava rooli maailmankuvan muodostumisessa. Lisäksi tämä tuo esiin sitä, kuinka erilaisiin aistisiin kokemuksiin virittäytyminen voi haastaa omaa näkemysmaailmaa ja kokonaista maailmankuvaa. Koen, että Faunastic Tryst projektimme taiteellinen työskentely ’kumman’ kanssa on eräs mahdollisuus aistisuuden ja näkemysmaailman haastamiseen.

Kohti kummia kurkotuksia – kummasta ja sen esiin tuomista kysymyksistä

Taideprosessissa ja taide-esityksessä on jotain sellaista, joka hakeutuu kohti hämärää, epävarmaa aluetta. Se kaivautuu uteliaisuuden ja suuntautumisen halun kautta johonkin erityiseen. Tämä erityinen voi samalla olla hakevaa eikä välttämättä sanoin selitettävää. Kykymme eläytyä taiteen äärellä sellaiseen, joka ei ilmene samassa muodossa muualla, mutta siinä hetkessä on totta’ja elää, voi parhaimmillaan luoda kokemuksen jonkinlaisen kokonaisen maailman ja uuden järjestyksen äärellä olemisesta.

Mitä empaattinen virittyminen ja aistien limittyminen ja ulottuminen on merkinnyt taiteellisen mielikuvittelun ja praktiikan työstämiselle teoksessamme Faunastic Tryst? ’Kumma’ aistimellisruumiillisuuteen linkittyvänä käsitteenä avaa potentiaaleja myös taiteen luomiseen ja kokemiseen. Kumman linkittäminen taiteelliseen praktiikkaan ja taiteen kokemushavainnointiin ja edellä lyhyesti avaamiini näkökulmiin aisteista ja niiden limittymisestä luo näkökulmia sille, kuinka miellämme esittävää taidetta ja taiteenluomista sekä niiden potentiaalia jonkin kulttuurissamme rakentuneen haastajana

Faunastic Tryst : betwixt & between tapailee tilaa, jonka rajoja piirtävät kysymykset (epä)eläimellisestä, (epä)hirviömäisestä ja (epä)inhimillisestä kelluskelevat kummassa maisemassa unen ja valveen aukealla, flirttaillen värin ja sumeuden horisontissa (Teoskuvailu Faunastic Tryst 2018).

Entä jos pohdimmekin välisyyksiä ja mielen ja ruumiin limittymisiä ja rajautumisia tuon ’kumman maiseman’ kautta, joka sijaitsee jossain unen ja valveen aukealla, ja flirttailee värin ja sumeuden horisontissa? Kumman pohtimisella on paljon tekemistä edellä puhumani ruumiillisuuden ja aistisuuden kanssa. Marja-Liisa Honkasalo avaa sanaa ’kumma’ sillä, että se ei sanana ota kantaa kokemuksien ja ilmiöiden perään ja selitykseen, vaan se viittaa johonkin, joka poikkeaa arkikokemuksesta ja viittaa toisiin todellisuuksiin tai selittämättömiin ilmiöihin. Kummia kokemuksia ovat esimerkiksi näyt, ennalta-arvaamiset, telepatia, kuuloaistimukset vailla äänen lähdettä tai kuolleiden kohtaamiset. (Honkasalo 2016, 141.)

Suomen Akatemian Mieli ja Toinen –hankkeen tutkimuskysymykset, kumman pohdinnat ja kerätyt kummat kertomukset käsittelevät todellisuuden käsitteen ja kokemuksen huokoisuutta. Honkasalo puhuu kummista arkitiedon ylittävistä kokemuksista, jotka länsimaisessa kulttuurissamme luokitellaan esimerkiksi sanalla yliluonnollinen (Honkasalo 2016, 140–141 & Honkasalo 2017, 30–32). Hän konstekstualisoi kummaa seuraavasti:

Historiallisten ja kulttuurienvälisten tutkimusten mukaan ihmisten kesken ei ole vallinnut lähestulkoonkaan yksimielisyyttä siitä, mitä tällaiset kokemukset ovat, mitä niistä tulisi ajatella tai kuinka lähestyä ja tutkia niitä. Niiden alkulähteenä on saatettu pitää jumalallisia voimia, pahoja henkiä, toisia tietoisuuksia tai ulottuvuuksia, maagisia kykyjä, uskonnollisia tunteita tai uskomuksia, ihmisen henkistä potentiaalia, muuntunutta tietoisuuden tilaa, lääkkeitä tai sairauksia, virhetulkintaa, aistiharhaa tai mielenhäiriötä. – Sanasto kiinnittyy erilaisiin kulttuurillisiin käsityksiin siitä, mitä maailmassa yleensä pidetään mahdollisena. (Honkasalo 2017, 12.)

Länsimaisessa kulttuurissamme on tapana tuomita tuollaiset kokemukset sekä jäsentää niitä kokevat toisiksi, ja itse kokemukset uskomuksiksi tai harhoiksi. Silti tällaiset kokemukset näyttävät olevan kiinteä osa ihmisten elämää suurimmassa osassa maailmaa. (Honkasalo 2016, 143 & 150.) Tällainen jaottelu toimii myös toisten kulttuurien toisentamisena ja vähättelynä – kulttuurien, joille nämä kokemukset ovat osa todellisuutta, ja joissa niitä ei luokitella ’kummiksi’.

Kumma osana leikkiä, luovuutta ja taidetta

Kumma toimii osana luovuutta, leikkiä, taidetta ja inspiraatiota. ”Useat taiteilijat kokevat kummia asioita ja kurkottavat niiden avulla kummiin maailmoihin ja toisiin todellisuuksiin” (Honkasalo 2016, 149). Taide tuo esiin kuvittelun ja kuvitelman voimaa ja pohtii todellisuuden luonnetta. Kuvittelun kautta taiteilija voi visioida, mielikuvitella ja avata erilaisia maailmoja yhteiseksi koetuiksi, tarkasteltaviksi ja kysyttäviksi. Taiteilija kommunikoi kummuuden kautta. Tällainen lähestymistapa taiteelliseen ajatteluun puskee kohti sellaista virittyneisyyttä, jonka kautta olemme kummallisissa yhteyksissä, kiinni väreilevissä avauksissa ja monikerroksellisesti aistittavissa ja koettavissa kohtaamisissa. Kohtaamisissa, jotka kysyvät todellisuuden luonnetta. Taiteilija toimii kumman avaajana tai kumman kautta: se on hänen kanavansa. Kumma on se, minkä hän houkuttelee esiin mieliruumiin rajoilla, kurkotuksilla ulospäin ja sisäänpäin, liikkeellä kohti limittymiä ja uusia kosketuspintoja.

Taidekokemuksessa eräät arvottamisen ja näytön – näkyvän todisteen ja evidenssin – kaavut laskeutuvat, ja osanottajalla on lupa olla kummuuden maailmassa. Länsimaisessa modernissa tietynlaista tietämistä, kokemista ja näyttöä (näkyvää todistetta) painottavassa kulttuurissamme olemme jaotelleet monet kumman kokemukset pois sallittavista, järjellisistä kokemuksista. Tähän liittyy myös ruumiin erottelemiseen hengelle ja järjelle alisteiseksi ja toissijaiseksi, mikä on johtanut siihen, että ruumiillisesti ja aistisesti koettua ja jopa pitkään tiedettyä vaaditaan perustelemaan järjen – ja tutkimustiedonkin – kautta.

Arjen ylittävät kokemukset ovat modernissa länsimaisessa kulttuurissa sallittuja taiteen, uskonnon ja mediakulttuurin piirissä (Honkasalo 2017, 12). Taide toimii siis myös sallittuna paikkana kokea noita kummia kokemuksia ja virittäytyä aistillisesti kumman äärelle. Näin taide on kenties luvallinen paikka kohdentaa tarvetta myös erilaisista tietoisuuden tiloista ja todellisuuden kokemuksista. Näissä kokemuksissa maailma ja asioiden välisyydet tulevat näkyviin uudenlaisin ja huokoisemmin ulos- ja sisääntuloin. Ne näyttäytyvät tai materialisoituvat edessämme, ja toisaalta astuvat meihin meitä lävistäen.

Uteliaisuus ja intohimo epävarmuuksia täynnä olevaa vaikeaa tutkimuskohdetta kohtaan sitovat toisiinsa niitä, jotka toimivat luonnontieteen, taiteen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen piirissä. Kummaa voi lähestyä vain siten, että pitää mahdollisuudet avoinna. Se on tie, jota kulkea. (Honkasalo 2016, 151.)

Mielen rajamailta käsin

Honkasalo (2016, 144) aukaisee ’kumman’ tutkimuksen eri lähtökohtia, joista eräs ”kohdistuu ihmismieleen, ihmisten omiin mieliin ja kokemuksiin kummasta. Tässä keskeistä on kokemusten totuus ja todellisuus ihmiselle itselleen – miten ihminen kokee kumman ja miten hän kertoo siitä.”

Voiko mielen toimintaa tutkia sen reunoilta käsin? Tämä viittaa kysymykseen siitä, mitä kummallinen rajakokemus voi kertoa meille mielestä. Kumman tutkimushankkeen näkökulmaan kuuluu, että reunalta voi katsoa kumpaankin suuntaan: sekä mielen sisälle että ihmisten väliseen maailmaan mielen ulkopuolella. (Honkasalo 2016, 144.) Honkasalo avaa yhdysvaltalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin (1902) ajatuksia aiheesta:

James ajattelee mieltä jatkumona eikä tee lähtökohtaista erottelua poikkeavan ja ”normaalin” välille. Hän sijoittaa jatkumon reuna-alueille unen, mielikuvituksen, luovuuden – ja kumman, josta hän käyttää usein termiä näkymätön, invisible. Mieltä voidaan ajatella toimintojen sarjana, ja sen kokonaisuudesta voidaan sanoa uutta ja kiinnostavaa reunoille kiteytyneiden toimintojen näkökulmasta. James esitti myös ajatuksen, jonka mukaan mielen yksilöllinen vaihtelu mahdollistaa sen, että toiset kokevat kummia, toiset taas eivät. Joidenkin ihmisten mielen reuna-alueet ovat huokoisempia ja ”päästävät läpi” – mahdollisten toisten todellisuuksien aineksia, joita James jäljitti ja tutki kiihkeästi. Kummat kokemukset voivat jättää mieleen jälkiä ja muistoja, mikä tekee mielen vastaanottavaisemmaksi sekä uusille kokemuksille että myös niiden oppimiselle. (Honkasalo 2016, 144.)

Myös taiteellisella tutkimuksella ja estetiikalla on tärkeä merkitys kumman hahmottamisessa ja jo lähtökohtaisesti tällaisten kysymysten käsitteellistämiseen tarvitaan vuoropuhelua taiteen ja taiteellisten menetelmien kanssa (Honkasalo 2017, 59). Mielen vastaanottavaisuuden oppimisen näkökulma tuo esiin kysymyksen siitä, kuinka tuota mielen ja sen reuna-alueiden huokoisuutta voisi jollain tavoin harjoituttaa juuri taiteellisen praktiikan kautta?

Aistisuus ja muuntuneet tietoisuuden tilat

Keskeiseksi työkaluksi Faunastic Tryst projektissamme nousi aistimellisuuden pohdinta, ja pyrkimys sen muuntamiseen ja harjaannuttamiseen. Tämän toivoimme johtavan tuon jonkin meissä jo toimivan kumman esiintuloon ja jopa valtaanottoon. Tämä on kokemuksellisesti toiminut minulle jonkinlaisena tietoisuuden tilan havainnoimisena ja sen muuntamisen yrityksenä. Kuten puhuin’mieliruumiillisesta kuvittelusta ja sen potentiaalista mieliruumislimittymään havahtumisessa ja kumman taidekokemuksen äärelle astumisessa, voiko myös mielen kerroksellisuuteen ja eri tietoisuudentasojen limittymiin keskittyminen tuottaa kummaa, joka haastaa ajatteluamme ja ruumiillisuuttamme, tapaamme kokea, havainnoida ja toimia?

Eräs prosessissamme ollut harjoite liittyi synestesiaan. Synestesia viittaa kokemukselliseen aistien sekoittumiseen ja toisiinsa limittymiseen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi äänien kokemista väreinä tai sanallisten käsitteiden kokemista makuina. Pohdimme, voisimmeko tuottaa itsellemme kokemusta aistien sekoittumisesta ja mietimme, kuinka luoda harjoitusta, jossa sukeltaisimme aktiivisesti kääntämään jonkinlaista aistimusta toisen aistin alueelle. Toisaalta on kiinnostavaa, kuinka tämä kääntäminen muuttuu aktiiviseksi toiminnaksi, jossa aistien vastaanottavuus ja aktiivisuus elävät keskenään limittyvässä liikepinnassa? Loimme harjoitteen, jossa käänsimme havaitsemiamme värejä ääniksi. Näiden värien, äänien sekä katseemme tietynlaisen käytön kautta asetuimme myös vuorovaikutukseen toistemme, tilan, ruumiillisuuden ja liikkeen kanssa.

Lasse Nissilä (2001) puhuu pro gradu -tutkimuksessaan Synestesia – tietoisuuden mielikuvat erilaisista tietoisuudentiloista sekä muuntuneen tietoisuudentilan ja synestesian suhteesta. Nissisen tuo Uneståhlin (1974) ja Farthingin (1992) tutkimusten kautta esiin tietoisuuden ja mielen monikerroksellisuutta ja moniulotteisuutta. Unen ja normaalin (tila, jossa vietetään suurin osa valveillaoloajasta) tietoisuudentilan välillä on useita eri tietoisuudentiloja. Muuntuneet tietoisuudentilat eri tasoineen ovat luonteeltaan laadullisia ja siten niiden tason vaikeasti määritettävissä. Mentaaliset prosessit (kuten muisti ja tarkkaavaisuus) vaihtelevat asteittain, ja niitä on mahdotonta mitata. Muuntuneet tietoisuudentilat voivat aiheutua fysiologisista, psykologisista tai farmakologisista tekijöistä. (Nissilä 2001, 37.)

Muuntuneessa tietoisuudentilassa tapahtuu ajattelun muutoksia, kuten rationaalisen ajattelukyvyn heikentyminen. Kognitiivisissa toiminnoissa, esimerkiksi havaitsemisessa ja muistissa, tapahtuu myös poikkeuksia. Muutoksia syntyy myös ajantajussa, tunteissa, kehon kuvassa, suggestiivisuudessa, asioiden merkityksissä ja itsekontrollissa. (Nissilä 2001, 37.)

Nissilä tuo Farthingin (1992) kautta esiin useita muuntuneen tietoisuudentilan muotoja, joita ovat uni, hypnagoginen tila (ennen unta tuleva unelias tila), hypnoosi, monet meditatiiviset tilat, mystiset tai transendentaaliset kokemukset, aistiärsyketyhjiöstä aiheutuva tila, sekä psyykkiseen tilaan vaikuttavilla huumavilla aineilla aikaansaatu olotila (Nissilä 2001, 38). Hän mainitsee ’synestesialle otolliset olosuhteet’, jotka ovat samankaltaisia kuin edellä mainitut muuntuneen tietoisuudentilan määritteet. Nissilä kirjoittaa, kuinka synestesiakokemukset ovat yksilöllisiä, mutta Dann:n (1998) ja Cytowicin (1998) tutkimuksiin viitaten hän huomauttaa, että ”hiljainen ja rentoutunut mentaalinen tila tekee synestesiasta elävämmän ja helpottaa havainnon tiedostamista” (Nissilä 2001, 15).

FaunasticTryst -praktiikkamme kautta tuli esiin kysymys siitä, voimmeko harjaannuttamalla tietynlaista havainnointia vaikuttaa mielen- ja tietoisuuden tilaamme ja täten tuottaa uudenlaista havainnointia tai pikemminkin löytää itsemme uudenlaisen havainnoinnin ja kokemuksen piiristä. Harjoituksiemme aktiivinen havainnon muuntaminen ja keskittyminen olivat siis kenties tapa hakea sellaista mielentilaa, joka mahdollistaisi synestesian kokemusta ja tuottaisi yhä uudelleen havainnon muuntumista. Näin tämä voi toimia kierteen tavoin porautuen aina yhä uuden havainnon muuntumisen piiriin ja kokemukseen, jossa vaihtelevat aktiivinen havainnon muuntaminen ja keskittyminen ja toisaalta itsensä näiden keskeltä löytäminen.

Väriharjoitus:

Harjoite 1: rivissä on liuta erivärisiä esineitä/objekteja. Valitse niistä jokin, ja käännä näkemäsi äänelliseen ulostuloon. Miksi värität väriä äänellisesti näin?

Harjoite 2: valitkaa yhdessä jokin värillisistä esineistä/objekteista, ja maalatkaa äänellisesti tilaan tuota väriä. Voit liikkua tilassa. Kuinka koet värin itse? Kuinka muut harjoitteen tekijät vaikuttavat kokemiseesi värin äänellisestä muodosta? Kuinka koet kääntäväsi väriä ääneksi ja tilalliseksi liikkeeksi?

Harjoite 3: ruumiissasi ja muiden esiintyjien ruumiissa on maalattuja väriläiskiä. Voit sumentamalla katsettasi ja käsin rajaamalla näkökenttääsi muuntaa näkökykyäsi, zoomata johonkin kohteeseen tai rajata näkemääsi. Suuntaa katsettasi muiden ruumiissa ja tilassa oleviin väreihin. Tulkitse näkemääsi väreilyä ääneksi. Kuinka se liikuttaa sinua tilassa, kuinka se luo suhdettasi tilaan ja muihin tilassa oleviin?

Pohdimme tämän harjoitteen äärellä, kuinka havainnoinnin ja aistimisen harjoittaminen sekä otollisten olosuhteiden luominen saattaisi vaikuttaa vuorovaikutukseemme sekä suuntautumiseemme tilassa. Minulle tuo harjoite toi esiin myös ajatuksia jonkin väkinäisesti tuottamisesta ja väkisin kääntämisestä. Mitä on tuo väkisin tuottaminen ja mistä sen kokemus muodostuu? Voinko väkisin tuottamisen kokemuksella avautua kuitenkin johonkin minua sillä tavalla lävistävään, että se alkaakin kuitenkin toimia minussa kuin itsestään, tuoden näin esiin minussa jo toimivaa kummaa? Entä, jos puhumme tästä harjoittelusta simuloinnin käsitteellä? Jos simulointi käsitetään vain todellisuuden jäljittelemiseksi, nostaa se esiin kysymyksen todellisuuden luonteesta.

Yhdeksi simuloinnin ja todellisuuden jäljittelyn alueeksi määritetään myös leikki. Työryhmässämme halusimme pureutua esityksen mahdollisuutta myös jonain leikkisänä tilanteena. Mutta mitä tämä leikillisyys merkitsee? Minulle se merkitsi kenties jonkinlaista keveyttä ja kokeilua demon pohjavireenä. Mutta mitä tällainen keveys voisi merkitä? Kenties keveys ja leikki merkitsevät herkkiä ja leikkaavia hyppyjä tilanteesta toiseen, mielikuvittelun käyttämistä ja tilanteen huokoista kuuntelua. Leikki toimii menneen, hetken ja tulevan muokkaajana, joten olisi kyseenalaista puhua siitä todellisuuden jäljittelynä. Simulointi liitetään usein myös tulevaisuuden ennakointiin tai sen katsotaan pyrkivän jonkin tulevan hahmottamiseen tai tulevaan varautumiseen: asennoitumiseen tai suuntautumiseen kohti jotakin. Tämä ajatushan kielii jostakin sellaisesta tilasta, jossa ollaan jonkin kynnyksellä, jonkin kysymyksen, hahmottamisyrityksen tai suunnan ottamisen paikassa – kenties jossakin välisyydessä?

Taiteellisessa praktiikassa leikin voi ottaa nimenomaan osaksi totuutta ja todellisuutta ja näin leikistä tulee se nimenomainen painava osa senhetkistä todellisuutta. Leikin kautta kysymme leikin osaa todellisuuden käsityksen haastajana ja todellisuuden muokkaajana – leikkiä todellisuutena.

Honkasalo puhuu estetiikan tutkija Pauline von Bonsdorffin (2009) hahmottavan mielikuvitusta ”toisena ontologisena rekisterinä”, joka on sivussa tiedon ja toiminnan maailmasta ja mahdollinen sellaisessa aistimellisuudessa, jossa todellisuus voi moninkertaistua (Honkasalo 2017, 58). Vaikka en ymmärrä ja kyseenalaistan mielikuvituksen erillisyyttä tai sivullisuutta tiedon ja toiminnan maailmaan nähden, haluan poimia tästä tuon aistimellisuuden ja todellisuuden moninkertaistumisen. ”Samalla yksiselitteinen tietäminen ja tunteminen muuntuvat ja leikki, mielettömyys, lapsellisuus ja unen logiikka tulevat mahdollisiksi” (Honkasalo 2017, 58). Tämä läpileikkaa siihen, mistä kirjoitin jo aiemmin tietoisuuden tasojen monimuotoisuudesta ja monikerroksellisuudesta. Mielikuvittelun ja mielikuvituksellisen taiteellisen toiminnan myötä tietämisestä, tuntemisesta ja ymmärryksestä voi muotoutua todellisuuden ja tietoisuuden monikerroksellinen ja monitasoinen kokemus. Honkasalo kertoo Bonsdorffin myös korostavan mielikuvituksen voimaa ihmisen eettisen kyvyn muotoutumisessa: ”vailla kykyä nauraa ja iloita toisen kanssa tuskin on mahdollista myöskään ymmärtää hänen kärsimystään” (Honkasalo 2017, 58).

Totuudellisuus, todellisuus ja evidenssi

Kumman pohdinnan – sekä sen ottamisen näkökulmaksi taiteelliseen praktiikkaan – kautta voimme tuoda esille kysymyksiä totuuden ja todellisuuden käsitteistä. Länsimaisen tieteen ja ajattelun taustalla on pitkä historia totuuden luonteen pohtimisessa ja siihen käsiksi pääsemisen kysymyksessä. Tässä on usein painotettu juuri järkeä ja päättelyä. Jos tarkastelemme ruumista ja mieltä potentiaalina, jolla on pääsy totuuteen, missä kumman kokemuksen katsotaan asuvan, mielessä vai ruumiissa? Jos kumman kokemuksen aistisuus, ruumiillisuus ja kokonaisvaltaisuus haastavat kulttuurimme mieli- ja ruumisdikotomiaa, on tämä haaste myös ehdoton osasyy kumman kokemuksen marginalisoimiseen? Mikä kummissa kokemuksissa on niin epäsallittua silloin, kun ne tapahtuvat uskonnon tai esteettisen kokemuksen ulkopuolella? Kummissa kokemuksissa yhdistyy ei-todistettavissa ja ei-mitattavissa oleva, kokemuskohtainen ruumiillisuus sekä jokin sellainen mielellinen, joka ei noudata päättelyn tai luonnontieteellisen objektitarkastelun määrittelemiä kaavoja.

Kuinka vakuuttaa toisia omasta kumman kokemuksesta, joka ei ole aistimellisesti ja siten todistettavasti jaettavissa muiden ihmisten kesken? Evidenssin käsite viittaa siihen, että jostakin on näyttöä, ja että kokemus on vakuuttava ja ilmeinen. Kulttuurissamme vakuuttavuus liitetään usein näköaistiin (sana ’näyttö’), mikä ”ohjaa käsitystä totuudesta luonnontieteellisen arvioinnin suuntaan”. ’Näyttöä’ harvoin tarkastellaan merkityksessään kriittisesti. Evidenssi on aina jostakin ja samalla siis aina myös jotakin varten. Mutta jos ’näyttöä’ voitaisiinkin tarkastella siitä kulmasta, miten se vaikuttaa kokijan elämään eli mitä siitä seuraa? Koska näkymätön aiheuttaa vaikutuksia siinä missä näkyväkin. (Honkasalo 2017, 64.)

Honkasalo mainitsee William Jamesin näkemyksen, jonka mukaan seikan todenperäisyys riippuu siitä, millaisia seurauksia sillä on todellisuudessamme. Eli näin on myös suhteessa näkymättömän aiheuttamiin vaikutuksiin ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa. Honkasalon mukaan (2017, 20–21) asenteemme – niin moraaliset, käytännölliset, emotionaaliset kuin uskonnollisetkin ”johtuvat tietoisuutemme kohteista, asioista, joiden uskomme olevan olemassa, joko todella tai ideaalisesti meidän itsemme rinnalla. Sellaiset oliot voivat olla olemassa aisteillemme tai ainoastaan ajatuksillemme. Kummassakin tapauksessa ne aiheuttavat meissä reaktion. Näkymätön voi aiheuttaa yhtä voimakkaita vaikutuksia ihmisten elämään kuin aistittavakin lähde, ajoittain jopa voimakkaampia.” Myös taidekokemus saatetaan kokea hyvin voimakkaana.

Taiteilija, kuin tutkijakin, on jonkin kumman äärellä, kun jokin on saavutettavissa tai kun oivallus tapahtuu. Hyvää tutkijaa voi luonnehtia näkymättömän näkijäksi (Honkasalo 2016, 150). Näin myös taiteilija tuo näkyviin jotakin näkymätöntä tai esitystaiteilija esitystilanteessa aistittavaksi jotakin, joka ei muuten tulisi aistittavaksi ja koetuksi samoin tavoin. Tästä esiin tulee kysymyksiä siitä, kuinka tuota näkymätöntä käsitetään sekä siitä, mikä on materiaalisuuden suhde näkymättömään. Kuinka kuunnella näkymätöntä? Mitä on toisaalta näkymättömän materialisoituminen tai joksikin tiivistyminen?

Oivallus

Olen puhunut ’kumman’ yhteydessä sen jonkinlaisesta esiin kutsumisesta. Entä jos käsittelisimmekin sen esiintuloa jonkinlaisena materialisoitumisena? Ja tätä materialisoitumista jonkinlaisen oivalluksen kokemuksen kautta? Voisiko oivalluksen kokemus olla jotakin, joka tuo esiin tuota näkymätöntä maastoa? Oivallusta voisi kuvata välähdyksenomaisena hetkenä, ja tällaisena joskus myös taiteellista toimintaa tai ehdotusta, joka ehdottavuudessaan myös materialisoituu joksikin. Tuollaisessa hetkessä jokin tuntuu tiivistyvän ja tulevan esiin – joksikin uudeksi suhteellisuudeksi, joksikin koettavaksi ja ehkä jaettavaksi.

Tätä välähdyksenomaista kokemusta edeltää kuitenkin erityinen työskentely tietyn aiheen parissa. Luovuus ja idea ovat kokonaisuus, joka kypsyy ja nousee (tietynlaiseen) tietoisuuteen prosessin tuloksena. Voisimme puhua ”pikemminkin pitkään tietoisesti ja esitietoisesti työstetyn kokonaisuuden nousemisesta tietoisuuteen”. ”Luovilla ihmisillä nämä tietyt taidot saattavat siirtyä materiaalista toiseen ja pulpahtaa yllättäen pintaan eri yhteyksissä.” (Mäkelä, Seitamaa-Hakkarainen & Huotilainen 2016, 76–77.)

Kuinka luovat ja taiteelliset ideat sitten rakentuvat materiaaliksi/materialisoituvat, esimerkiksi muistiinpanoiksi, piirroksiksi, malleiksi tai ruumiillisiksi ulostuloiksi? ”Taiteellinen tai käsityöllinen toiminta on aina materiaalisesti välittynyttä: luovat idea piirtyvät ja muotoutuvat yhtä aikaa materiaalien kanssa työskenneltäessä” (Mäkelä, Seitamaa-Hakkarainen & Huotilainen 2016, 78). Tämä ajatus selventää molemminsuuntaista liikettä myös esitystaiteellisessa työskentelyssä, esimerkiksi juuri mielikuvittelun ja sen ’nähtävän’ tai materialisoituvan välillä. Tämä ilmentää sitä, kuinka luovuus, ideointi ja toiminta syntyvät yhä uudelleen toisistaan taiteellisessa praktiikassa.

Aiemmin synestesiaharjoitteestamme puhuessani viittasin mielentilojen ja tietoisuudentasojen laatuisuuksiin ja niiden asteiden moninaisuuteen ja mittaamattomuuteen, minkä myötä tietoisuuden ja jonkin tietoisuuteen nousemisen voi käsittää monin ja monikerroksellisin tavoin. Kenties edellä mainittu tietoisuuteen nouseminen voisi olla kokemusta siitä, kuinka jokin asia pulpahtaa tai tiivistyy johonkin konkreettiseen kiinnittyväksi – kenties juuri materiaan. Tai kenties kokemusta siitä, kuinka asiat esiintyvät uuteen suhteisuuteen loksahtaneena, monikerroksellisena tajuamisena. Taiteellisessa työssä tämä saattaisi merkitä taiteellista ehdotusta ja ulostuloa, jossa taiteentekijä kokee muuntaneensa jotakin ideaa toisesta hetkestä ja tilasta juuri tähän hetkeen ja tilaan – tähän vuorovaikutussuhteeseen.

Tämän myötä voi pohtia, että harjoittamalla ajattelua ja toimintaa jollakin tietyllä alueella (esimerkiksi aistisen ja empaattisen kautta), tämä putkahtaa monikerroksellisesti myös muuhun toimintaan ja ajatteluun. Näin myös taiteen luomisessa ja epätyypillisten ratkaisujen ja ehdotusten tekemisessä: ne puskevat ulos myös toisessa ajassa ja paikassa. Pohjustamalla jotakin taiteellisessa työskentelyssämme kutsumme esiin sen jonkinlaista materialisoitumista, ja joudumme oikeastaan kysymään: mitä materialisoituminen on?

Edeltävä oivalluksen ja luovan idean materialisoitumisen pohdinta tuntuu painottavan ihmisen mielen kykyä jäsentää materiaalia, ja tuottaa sitä erityisesti yhdistämällä pitkäjänteistä työskentelyä ja kypsyttelyä. Tässä näkökannassa materiaali painottuu jonakin ajattelun näkyvänä ulostulona ja välittymisenä. Voisiko tätä oivalluksen tiivistymää käsittää jonkin, esimerkiksi juuri näkymättömän, materialisoitumisena? Jos puhumme luovien ideoiden piirtymisestä työskenneltäessä materian kanssa, kysymme toisaalta myös sitä, kuinka materia tulee olevaksi tästä vuorovaikutuksesta. Voisimme siis painottaa molemminpuolista vuorovaikutusta ja yhdessä olevaksi tulemista. Tähän linkittyvät aikaisemmin esiin tulleet kyseenalaistukset järjen, kielen ja diskurssin kautta tietoon, totuuteen ja todellisuuteen käsiksi pääsemisestä. Mitä on todellisuus materiaalista painottavan hahmottamisen kautta? Mitä on kielen ja materiaalin suhde? Ja toisaalta, jos puhumme jonkin materialisoitumisesta, viittaamme myös siihen, mikä ei materialisoidu: näkymättömään tai olemattomaan ja näiden myötä jonkin vieraan kanssa kosketuksissa olemiseen.

Kommentti

Arvostan näin jälkikäteen kirjoitustyössäni sitä, että kaivauduin kysymyksiin ja teemoihin, jotka minua aidosti tuossa hetkessä puhuttivat ja liikuttivat. Koen, että teemat ovat painavia ja tärkeitä ja että tuo kirjoitusprosessi on pohjustanut jotakin laajempaa omassa tekemisessäni ja ajattelussani.

Opinnäytteen kirjoittamisesta on nyt kulunut kaksi vuotta enkä osaa vielä olla nostalginen oman tekstini suhteen. Tämä tarkoittaa, että kirjoitusprosessi paistaa tekstistä ja sen muodosta omiin silmiin vielä vahvasti ja tulee hieman liian lähelle. Näen, kuinka kirjoittaminen ja asioiden laaja-alainen käsittely tuntui tuolloin tärkeältä, mutta samaan aikaan kiirehdityltä. Tähän liittyi ristiveto, joka syntyi halusta käsitellä teemoja laajasti ja halusta valmistua ajoissa.

Kirjoitusprosessi oli tärkeä kohta päästä kirjallisesti kiinni joihinkin itselle tärkeisiin kysymyksiin taiteen tekemisessä. Nuo kysymykset olivat erityisen inspiroivia tuossa hetkessä ja kyseisen teosprojektin kohdalla, mutta elävät omassa tekemisessäni edelleen. Huomaan kuitenkin olevani jo hieman eri mieltä joistain asioista ja joidenkin ilmaisujen, ajatusten ja jäsentelyjen herättävän minussa ristiriitaisuutta. Tämä on lukiessa vaivaannuttavaa, mutta toisaalta mukavaa, koska se tarkoittaa, että olen sittemmin kenties rikastuttanut omaa ajatteluani tai vähintään muuttanut suhdettani sanoihin.

Olen pyytänyt poistamaan tekstiotteestani yksittäisiä kohtia, lähinnä yksittäisiä lauseita kirjoittamistani harjoituskuvailuista. Samalla selvennän tähän, että tekstissä kuvailemani harjoitukset ovat päiväkirjamaisia omia tulkintoja ja muistikuvia ryhmän harjoituksista ja niistä syntyneestä esityksestä.

Viitteet

(43) Situaatio ja maailmassa paikallisesti sijoittuneena oleminen esimerkiksi (Monni 2004, 27,100).

Lähdeluettelo

Aaltola, Elisa & Keto, Sami 2018. Empatia. Myötäelämisen tiede. Ensimmäinen osa Elisa Aaltola ja toinen osa Sami Keto. Into Kustannus Oy. Helsinki.

Barad, Karen 2003. Posthumanist Performativity: Toward an Understanding How Matter Comes to Matter. Signs: Journal of Women in Culture and Society, 28:3, 801–831. Chicago: The University of Chicago. Haettu 1.4.2019. https://www.uio.no/studier/emner/sv/sai/SOSANT4400/v14/pensumliste/b arad_posthumanist-performativity.pdf.

Barad, Karen 2007. Meeting the Universe Halfway. Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning. Durham & London: Duke University Press.

Barad, Karen 2012. ”Barad: Matter feels, converses, suffers, desires, yearns and remembers. Interview with Karen Barad”. Teoksessa New Materialism: Interviews & Cartographies. Barad, K., Dolphijn, R. and Van der Tuin, I. Ann Arbor. MI: Open Humanities Press, 48–70. Haettu 1.4. 2019 https://quod.lib.umich.edu/o/ohp/11515701.0001.001/1:4.3/–new- materialism-interviews-cartographies?rgn=div2;view=fulltext.

Hietanen, Jari 2016. Katsekontakti ja mielten kohtaaminen. Teoksessa Mielen salat. Toim. Mikko Ylikangas. Gaudeamus Oy. Helsinki, 27–38.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2016. Kumman varjo. Teoksessa Mielen salat. Toim. Mikko Ylikangas, 140–151. Helsinki:Gaudeamus Oy.

Honkasalo, Marja-Liisa. 2017. Johdanto & Kirjoituksia elämästä. Teoksessa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 9–84.

Monni, Kirsi. 2004. Olemisen poeettinen liike. Tanssin uuden paradigman taidefilosofisia tulkintoja Martin Heideggerin ajattelun valossa sekä taiteellinen työ vuosilta 1996–1999. Tanssitaiteen taiteellinen tohtorintutkinto, kirjallinen osio. Acta Scenica 15. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Mäkelä, Maarit & Seitamaa-Hakkarainen, Pirita & Huotilainen, Minna. 2016. ”Luovuuden reunaehtoja yksilön ja työyhteisön toiminnassa”. Teoksesta Mielen salat. Toim. Mikko Ylikangas. Helsinki: Gaudeamus Oy, 73–81.

Nissilä, Lasse. 2001. Synestesia – tietoisuuden mielikuvat. Synestesian ja sen musiikillisten yhteyksien laadullinen tarkastelu. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto. Musiikkikasvatus. Oulun. Haettu 1.4. 2019. https://www.lassenissila.net/dmdocuments/Gradu_Lasse_Nissila.pdf.

Teoskuvailu Faunastic Tryst. 2018. Käsiohjelma. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Ådahl, Susanne. 2017. Kummat tuntemukset: aistikokemukset todellisuuden rajalla. Teoksessa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski, 124–160. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura.