Olen havainnut, että muotoa on kaikkialla ja että muotojen synteeseistä syntyy uusia asioita. Muoto voi olla myös sisältö sellaisenaan. Sisältö on aina jossain muodossa. Sana sisältö kertoo, että jotain tai joku on jonkin tai jonkun sisällä. Ihminen on muodossa. Solumme ovat muodossa. Luonto on muodossa. Eloton maailma on muodossa. Maailmankaikkeus on muodossa. Näen muotoa joka paikassa. Kielessä ja sen rakenteissa on muotoa. Muoto ei ole kuitenkaan muuttumaton. Sen ollessa liikkeessä suhteessa johonkin katsomispisteeseen näyttää siinä tapahtuvan jatkuvaa muutosta. Muodosta muodon kautta muotoon. Olomuoto voi tietysti muuttua myös toiseksi. Uusi muoto kuitenkin seuraa olomuodon muutoksen mukana.<\/p>\n
Katseemme on tottunut muotoihin ja muotokieleen. Kielemme sanat sisältävät usein kulttuurista kumpuavan muodon käsityksen. Jos sanomme auto, sana tuo melko varmasti mieleen neljällä pyörällä kulkevan metallisen, umpikorisen kulkuvälineen. Miamissa avoauto voisi olla yleisempi. Jos pyydettäisiin piirtämään auto, olisivat piirrokset helposti tunnistettavia ja varsin yhteneväisiä. Tuskinpa kukaan piirtäisi lentokoneen muotoista autoa. Leena Saraste väittää, että ihminen näkee niin kuin osaa:<\/p>\n
”Silmä järjestää hajanaisistakin elementeistä kokonaisuuksia. Tutuista asioista ei siksi tarvitse kertoa monellakaan viivalla tai pisteellä, kun se jo tunnistetaan. Vieraista aiheista taas täytyy antaa tarkkaa kuvallista informaatiota, osoittaa kokosuhteita tulitikkulaatikolla tai muulla mitalla ja opastaa katsojaa vielä useiden kuvien esittämisellä ja selityksellä.” (Saraste 2010<\/span>, 179.)<\/p><\/blockquote>\n
Luontoa katsoessa tunnistaa sieltä tietyn kasvin sen muodon mukaan. Saarnipuun lehdet erottuvat heti ja selkeästi tammenlehdistä. Nuokkuvarstasammalen muoto on erilainen kuin korpikarhunsammalen. Totta kai värien näkeminen ja tuntoaistin kautta tuleva tieto auttavat myös tunnistuksessa. Samoin hajun. Silti ensisijainen tunnistaminen käy usein muodon kautta. Jos näen ystäväni kävelevän vastaan jossain kaukana, tunnistan hänet muodon ja kävelytyylin perusteella. Liikkeen ja liikkumistavan tarkkailu auttaa erottamaan yksilöt toisistaan. Jokaisella on oma yksilöllinen tapansa liikkua.<\/p>\n
Pukusuunnittelusta<\/h2>\n
Halusin alusta alkaen minimoida teoksissa kaiken mahdollisen ulkotanssillisen. On kaksi mahdollisuutta suunnitella tanssijalle puvustusta. Hän tanssii joko alasti, eli ilman puvustusta, mikä tietenkin voidaan nähdä puvustuksellisena valintana, tai niin, että hänellä on jotakin päällään. Rajoitteena toimi myös selkeä realiteetti: puvustukseen ei ollut yhtään rahaa käytettävissä. Sovin tanssijoiden kanssa, että käytämme jotakin heidän omista vaatekaapeistaan löytyvää.<\/p>\n
Looping<\/em>-teoksen puvustusta suunnitellessani kävin kokeilemassa videoinstallaation kanssa erivärisiä vaatekappaleita. Tarkkailin myös museossa vierailevien kävijöiden asuja suhteessa installaatioon. Tanssijakin toi useita vaatevaihtoehtoja kokeiltavaksi, joista oikein mikään ei tuntunut toimivan installaation värien ja muotojen kanssa. Valkoinen toi projisoinnin värit liian kirkkaina ja räikeinä esiin suhteessa projisointiseinään. Mustat housut ja pitkä- tai lyhythihainen paita taas eivät näyttäneet projisointia keholla tarpeeksi, ja kehon katkaiseminen vaatekappaleella sai paljaat kohdat näyttämään irrallisilta. Useimpien kankaiden värit vaihtuivat epämääräisiksi videoprojisoinnin valossa.<\/p>\n
Paljas iho toisti projisoinnin hienosti ja korosti kehon kolmiulotteista muotoa suhteessa seinän kaksiulotteiseen projisointipintaan. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että jalat jäivät pimentoon nilkoista alaspäin, kun tanssija hiemankin irtaantui seinän läheisyydestä. Lattian pinta kuitenkin heijasti jonkin verran valoa niihin. Päädyimme ratkaisuun, jossa tanssijalla oli mustat ihonmyötäiset, pienin lahkein varustetut ”hotpantsit”, kuten tanssija itse niitä kutsui. Näin saimme mahdollisimman paljon ihoa esiin. Alastomuus ei mielestäni olisi ollut perusteltua tämän teoksen yhteydessä. Lisäksi tanssijalla oli vaaleat, hieman ihoa heleämmät sukat, jotka auttoivat sekä näkymistä että lattian pinnalla liikkumista. Puvustus oli näin varsin neutraali, mutta selkeä ja sensuelli. Kehoon piirtyvät visuaaliset elementit tulivat selkeästi esiin. Ihminen piirtyi ihmisenä, ei koneena. Tanssijan hiukset kammattiin bittimäiseen pikselityyliin sopiviksi ja meikistä tehtiin verraten vahva, jotta hänen kasvonsa ja silmänsä erottuivat voimakkaan projisoinnin alta.<\/p>\n
Anamorphic Variations<\/em> -esityksen puvustus oli hieman helpompi suunnitella, sillä olin jo ensimmäisen teoksen yhteydessä pohtinut puvustusasiaa paljon. Varinin molemmat teokset olivat yksivärisiä. Toinen oli musta ja toinen punainen. Museon lattia on oranssinpunainen ja hieman kiiltävä, seinät ja katto sekä kattorakenteet valkoiset. Ajattelin jonkin harmaan sävyn toimivan hyvin tässä yhteydessä, mutta harmaa erotti tanssijoita liikaa taideteoksista. Se olisi tuonut uuden värin Varinin väripalettiin, enkä halunnut tehdä sitä. Päädyin mustaan. Mustiin puetut tanssijat olivat kuin taideteoksesta karanneita fragmentteja, jotka välillä sotkeutuivat myös punaiseen teokseen.<\/p>\n
Tanssijat toivat useita mustia vaatevaihtoehtoja nähtäväksi, ja valitsin niistä itse kullekin hieman erilaisen asun. Asut muodostivat kuitenkin yhtenevän linjan. Tanssijat näyttivät nyt selkeästi ryhmältä. He erottautuisivat selkeästi yleisöstä mutta olisivat varsin tavanomaisesti pukeutuneita. Juuri sitä etsinkin, mahdollisimman pientä railoa yleisön ja tanssijoiden pukeutumiseen – ja kuitenkin selkeää eroa. Pyysin miespuolisia tanssijoita olemaan ajamatta partaa ja laittamatta hiuksia tai meikkiä. Naispuolinen tanssija halusi laittaa kevyen päivämeikin ja hiukset niin, että ne eivät häiritsisi keskittymistä liikaa. Halusin tanssijoiden olevan paljaina, ilman meikin antamaa turvaa tai roolia. Kaikilla oli huomaamattomat mustat kävelykengät jalassa. Ajatus oli, että he voisivat olla aivan tavallisia museossa kävijöitä, vaikka tavallista museokävijää ei tietenkään todellisuudessa ole olemassakaan. He olisivat kävijöitä, jotka vain päättävät yllättäen alkaa tanssia.<\/p>\n
Valosuunnittelusta tai sen hyväksytystä puutteesta<\/h2>\n
Puvustuksella voi määrittää esiintyjien historiallisuutta ja aikakautta, sukupuolta tai vaikkapa ammattia. Sen avulla voi halutessaan helposti tuoda suoraa kerronnallisuutta tanssiteokseen. Siitä en kuitenkaan ollut tässä yhteydessä kiinnostunut. Liikkeen laatuja voi myös korostaa tietyillä kangaslaaduilla ja kehon muotoja muuttaa vaatetuksella. Silti puvustusta merkittävämmässä ja itse asiassa tärkeimmässä roolissa on mielestäni tanssin valaistus. Jos saan valita, minkä alan suunnittelijan otan ensimmäiseksi työparikseni, on valintani usein valosuunnittelija.<\/p>\n
Ilman valoa emme näe tanssijaa. Tämä on tosiasia. Tanssin visuaalinen ja kinesteettinen kokeminen vaatii valoa. Voimme kyllä aistia liikkeen kuulonkin kautta, mutta enimmäkseen teemme sen näköaistilla. Valon värillä, sävyllä ja intensiteetillä on ilmaisullisesti suuri merkitys. Samoin valon tulosuunta luo voimakasta ilmaisua. Sillä voi korostaa tai peittää kehon muotoja ja osia. Esimerkiksi pelkästään takavaloa käyttämällä muuttuu tanssija kaksiulotteiseksi mustaksi hahmoksi, siluetiksi, jonka ääriviivat liikkuvat. Tasaisella sivuvalojen käytöllä taas korostetaan ja tuetaan liikkeen selkeyttä ja tuodaan vartaloa esiin kokonaisvaltaisesti. Valolla ja sen poissaololla voidaan rajata, näyttää tai piilottaa tilaa ja tilallisia elementtejä. Useimmissa koreografioissani onkin ollut hyvin tarkka valodramaturgia. Olen tottunut työskentelemään valosuunnittelijoiden kanssa. Voin myös miettiä liikkeitä harjoitusvaiheessa siten, miten ajattelen niiden tulevan valaistuiksi.<\/p>\n
Olin kuitenkin päättänyt sijoittaa taiteeni museoon, jossa ei ollut näyttämövaloja saatavilla, enkä muutoinkaan halunnut tuoda taideteoksiin muita uusia elementtejä kuin tanssin. Päätin olla käyttämättä valosuunnittelua ja ylimääräistä valaistusta, vaikka työtapa olikin minulle poikkeava. Halusin hyödyntää paitsi taideteosten myös ison hallin luonnostaan tarjoaman valon. En muuttaisi taideteosten valaistusta muuten kuin tuomalla niiden eteen uusia taideobjekteja, tällä kertaa eläviä, liikkuvia ja tanssivia ihmisiä. Huomioisin olemassa olevan valon ominaisuudet ja työskentelisin sen kanssa.<\/p>\n
Mrkusin videoprojisoinnit toimivat sellaisinaan Looping<\/em>-teokseni valosuunnitteluna. Neljä tehokasta videotykkiä täysin pimennetyssä tilassa valaisivat valkoisen lavasteseinän tehokkaasti. Lavasteseinästä heijastuva hajavalo taas valaisi lattian ja muuta tilaa pehmeästi. Tanssijan liikkeiden oli tultava näkyviksi näissä olosuhteissa.<\/p>\n
Tilassa oli intensiivinen, sähköistävä ja hieman painostava valosuunnittelu. Hyvänäköisellä oli mahdollisuus liikkua tilassa kompuroimatta, mutta huononäköinen tarvitsi avustajaa. Äitini vieraili Porissa ja kävi katsomassa näyttelyn. Hänellä oli näkövammaisena suuria vaikeuksia tällaisen taiteen vastaanottamisessa, eikä hän sanojensa mukaan olisi mitenkään selvinnyt paikalla ilman auttajaa. Hän ei kuitenkaan ollut tästä pahoillaan, sillä taidetta tulee olla monenlaista, eikä taide aina ole kaikkien esteettömästi saavutettavissa ja koettavissa, vaikka siihen tulisikin pyrkiä.<\/p>\n
Varinin teokset oli valaistu sekä keinovalolla että kattoikkunoista ja kaari-ikkunoista siivilöityvällä luonnonvalolla. Kiinnitin tarkempaa huomiota taideteosten valaisuun ja huomasin, että luonnonvalon ja keinovalon yhdistelmästä ei välttämättä tullut taideteokseen sopivaa valon sävyä, intensiteettiä tai suuntaa, joka toisi teoksen ominaislaadun parhaiten katsojan koettavaksi. Olen sitä mieltä, että valosuunnitteluun tulisi yleisemminkin taidemuseoissa kiinnittää enemmän huomiota aistillisuuden ja elämyksellisyyden vahvistamiseksi.<\/p>\n
Anamorphic Variations<\/em> -teoksen ensi-ilta oli kuitenkin poikkeuksellisesti Museoiden yö<\/em> -tapahtuman vuoksi myöhään illalla kello 21.30. Ulkoa ei tullut enää valoa, joten esiinnyimme pelkästään keinovalon turvin. Toinen esitys alkoi päivällä kello 14.00, ja luonnonvalon tulviessa sisään oli tunnelmakin huomattavasti vapautuneempi. Tässä teoksessa oli näin ollen kaksi toisistaan poikkeavaa valosuunnittelua tai sen hyväksyttyä puutetta. Itse pidin päivänäytöstä valotilanteen vuoksi miellyttävämpänä, raikkaampana ja koreografian kannalta suotuisampana. Tanssi vaikutti selkeämmältä ja energisemmältä. Varinin teosten ja tanssin muodot kohtasivat tasapainoisemmin. Tanssiteoksesta tuli elävämpi ja täyteläisempi. Luonnonvalossa Varinin teosten värit toistuivat intensiivisemmin, tilan arkkitehtuuri tuli paremmin esiin ja yleisö käyttäytyi rennommin.<\/p>\n
Muistan vieläkin vuosien takaisen omakohtaisen, mielestäni lähes täydellisyyttä hipovan hienon esimerkin resursseiltaan suurta luokkaa edustavan taidemuseon antamasta kuvataide-elämyksestä Lontoon Tate Modernissa 1990-luvulla. Se räjäytti tajuntani ja sai minut haukkomaan hiljaisesti henkeäni. Kävelin sisään Mark Rothko Room<\/em> -nimiseen tilaan, jossa oli hämärä valaistus, täydellinen hiljaisuus ja hitaasti tajuntaan aukeavat metafyysiset, valtavan kokoiset maalaukset. Näyttely oli pantu esille taiteilijan työtä, ajatuksia ja toiveita kunnioittaen. Valon laatu oli tarkkaan mietitty. Ulkopuolelta tulevat häiritsevät äänet oli eliminoitu. Katsoja ohjattiin tällä tavalla maalausten ääreen mietiskelemään, avaamaan aistejaan ja kokemaan jotain aivan poikkeuksellista. Fyysinen tila maalauksineen tuotti henkistä herkistymistä ja kehollista läsnäoloa.<\/p>\n
Tila ja yleisö lavastuksellisena kohtaamispaikkana<\/h2>\n
En myöskään halunnut tuoda uusia lavasteita tai rekvisiittaa taideteosten maailmaan. Lyhyessä harjoitusajassa on vaikea saada lavasteiden ja rekvisiitan käyttö sujuvaksi osaksi tanssia. Oli parempi asettua esitystilaan mahdollisimman luontevasti ja taideteokset sisäistäen. Molemmissa taideteoksissa oli joka tapauksessa jossakin määrin lavastuksellinen ote. Ne olivat suurieleisiä ja tilaa muokkaavia, vaikka jättivätkin suurimman osan lattiapinnasta tyhjäksi ja avoimeksi. Niissä oli valmiiksi niihin luonnostaan kuuluva tapahtumallinen ja esityksellinen aspekti.<\/p>\n
Ison hallin seinät oli sekä Mrkusin että Varinin teosten yhteydessä, taideteosten esillepanon historiallisessa suhteessa, modernistiseen tapaan maalattu valkoisiksi. Valkoiset seinät ja huoneiden muodot toimivat teosten kehyksinä sekä Varinin kohdalla myös maalauspintoina. Valkoinen väri ei ole kuitenkaan neutraali. Se luo yleisesti ottaen vahvan kontrastin teoksille. Minulle tulee valkoisesta voimakkaita mielleyhtymiä esimerkiksi puhtaudesta, siveellisyydestä, hengellisyydestä, lumisesta luonnosta, tyhjyydestä, kuolemasta, maidosta, valosta, heijastuksista ja äärettömyydestä. Värit ovat merkityksellisiä, sillä ne luovat mielikuvia. Sen vuoksi minun on vaikea ymmärtää valkoisen värin valitsemista automaattisesti kaikenlaisen taiteen taustaksi. Mrkusin töiden yhteydessä seinien valkeus oli otettu huomioon pyrkimällä häivyttämään ne hämärän avulla. Varini käytti valkoisia seiniä mielestäni onnistuneesti teostensa kolmantena värinä mustan ja punaisen rinnalla.<\/p>\n
Voisi myös ajatella, että lavastuksena toimivat museon koko arkkitehtuuri ja erityisesti ison hallin sisäpinnat: ruskeanpunainen kaakelilattia, kattoa tukevat valkoiset metallirakenteet ja kattoikkunat valkoiseksi maalattujen seinien lisäksi. Kokemäenjoen puoleisella seinällä on lisäksi korkeat kaari-ikkunat. Kahdella seinällä on isot lasiovet. Mrkusin teosten yhteydessä lasiovet, kaari-ikkunat ja kattoikkunat oli peitetty mustalla materiaalilla ja ne olivat siten läpinäkymättömiä. Museon isosta hallista oli muodostunut eräänlainen black box -teatteri, jonka ainoana ylimääräisenä lavastuksena oli valtavan pitkä, korkea ja paksuhko seinä. Sen taakse saattoi piiloutua, ja sen pystyi esteettömästi kiertämään. Tätä mahdollisuutta hyödynsin koreografiassa.<\/p>\n
Varinin teosten yhteydessä ison hallin ovet olivat auki ja niiden läpi näki esteettä, kuka oli saapumassa tilaan ja kuka sieltä poistumassa. Tila tuntui vapaalta ja väljältä. Ihmiset uskalsivat tulla, mennä ja jäädä. Itse taideteoksen lavastuksellinen ja kolmiulotteinen olemus teki tilasta jossain määrin teatterillisen: sellaisen teatteritilan, jossa yleisö on lavastuksen ympäröimä. Molempien taideteosten yhteydessä niin kutsutun museopedagogisen tilan erottava, pysyväksi rakennettu valkoinen lisäseinä oli visuaalisesti voimakkaassa kohdassa, tilan päädyssä. Mrkus projisoi siihen videokuvaa. Varini jätti sen tyhjäksi valkoiseksi seinäksi.<\/p>\n
Etenkin Anamorphic Variations<\/em> -teoksessa saattoi yleisön nähdä myös osana lavastusta, eräänlaisena muotona. Heidän kehonsa, liikkumisensa ja vaatteittensa värit muodostivat merkittävän visuaalisen osan kokonaisuutta. On mielenkiintoista ajatella yleisöä interaktiivisena lavasteena. He olivat paikalla sekä katsojina että katsottavina. He muuttivat sekä paikkaansa tilassa että suhdettaan toisiinsa tanssijoiden liikkumista myötäillen. Etenkin teoksen alkupuolella tällä oli merkittävä vaikutus. Looping<\/em>-teoksen aikana yleisö oli tiiviinä katsojaryhmänä, mutta koska valaistus oli kovin hämärä, ei heistä muodostunut merkittävää visuaalista lavastepintaa.<\/p>\n
Teokseni aukenivat yleisölle erilaisina kokemuksen tasoina, ajattelun ja tiedon kohtaamispaikkoina. Niissä otettiin huomioon ihmisen kehollisuus, liikkuminen tilassa, näkemiseen ja katsomiseen liittyvät mahdollisuudet ja rajallisuudet. Niissä huomioitiin tilan ja tilasarjojen olemassaolo. Katsoja tuli huomioiduksi, hänet kutsuttiin tervetulleeksi mukaan jakamaan jotakin yhteistä ja merkittävää. Mielestäni teoksissani suhtauduttiin kävijään vakavasti, mutta vältettiin tärkeilyä ja ylimielisyyttä. Kokemuksesta tuli erittäin elämänmyönteinen, ja se herätti katsojissa innostusta nykytaidetta kohtaan.<\/p>\n
Musiikista<\/h2>\n
Musiikki saattaa vedota tunneälyyn paljon kuvataiteen visuaalisuutta syvemmin. Looping<\/em>-teokseen ei tarvinnut miettiä musiikki- tai äänimaailmaa erikseen, sillä Mrkusin installaatio sisälsi valmiin äänimaailman. Se oli hyvin voimakas ja läpitunkeva äänimaailman muoto, joten olisi ollut todella vaikeaa lisätä siihen mitään uutta. Tanssijan voimakas hengitys ja askelten ja liikkumisen äänet kuuluivat vain äänimaailman taukokohdissa.<\/p>\n
Anamorphic Variations<\/em> -teoksen ajattelin ensin tapahtuvan hiljaisuudessa, mutta huomasin pian, ettei teos toimisi näyttelytilassa ilman musiikkia. Tilassa kuului yllättävän paljon kaikenlaisia pieniä hälyääniä. Museokävijöistä tuli ääntä. Tilaan kantautui viereisistä huoneista ääntä. Tila tuntui rauhattomalta ilman musiikkia.<\/p>\n
Päädyin etsimään äänitemusiikkia. Muistin minuun syvän vaikutuksen tehneen Fátima Mirandan albumin ArteSonado<\/em>, jonka kappaleet perustuvat pelkkään ihmisäänen mielikuvitukselliseen ja monipuoliseen käyttöön. Sävellykset sisältävät sekä kaunista ja harmonista että brutaalia ja raastavaa musiikkia. Valitsin albumilta kaksi kappaletta: LLAMAda<\/em> on kaunis ja rauhallinen, RePercusiones I: Esto es de lo que no tiene nombre<\/em> on nopeatempoinen, alun hallitusta ilmaisusta lopussa hurjaksi muuttuva, äänihuulista räjähtävä tykitys.<\/p>\n
Anamorphic Variations<\/em> -koreografian alussa tanssijat tanssivat sooloja hiljaisuudessa, yleisön vielä rupatellessa keskenään ja herätessä vähitellen huomaamaan, että esitys oli käynnistynyt. Sitten tanssijat siirtyivät lyhyen, kolmen ja puolen minuutin mittaisen LLAMAda<\/em>-kappaleen aikana tilan ja yleisön läpi eri reittejä käyttäen, takaseinän perinteistä esitystilaa muistuttavaa, rakennettua väliseinää kohti. Siirtymän aikana yleisö rauhoittui ja keskittyi katsomiseen. Seurasi uusi osuus ilman musiikkia, ja sen aikana yleisö oli hiirenhiljaa. Nyt katsojat olivat keskittyneitä ja suostuneet koreografian kuljetettaviksi. Kolmannessa osiossa soi kymmenen minuutin mittainen kappale RePercusiones I: Esto es de lo que no tiene nombre<\/em>. Musiikki kehittyi loppuaan kohti rajummaksi ja kiivaammaksi ja saavutti lopussa selkeän kliimaksin. Koreografia sen sijaan loppui tanssilliseen liudentumiseen ilman musiikkia. Tanssijoiden rytminen askeltaminen jatkoi musiikin sykettä. Kenkien suhina ja tanssimisen aiheuttama syvä hengitys kuuluivat selkeästi suuressa tilassa.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Muodosta muodon kautta muotoon Olen havainnut, ett\u00e4 muotoa on kaikkialla ja ett\u00e4 muotojen synteeseist\u00e4 syntyy uusia asioita. Muoto voi olla my\u00f6s sis\u00e4lt\u00f6 sellaisenaan. Sis\u00e4lt\u00f6 on aina jossain muodossa. Sana sis\u00e4lt\u00f6 kertoo, ett\u00e4 jotain tai joku on jonkin tai jonkun sis\u00e4ll\u00e4. Ihminen on muodossa. Solumme ovat muodossa. Luonto on muodossa. Eloton maailma on muodossa. Maailmankaikkeus on […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":[],"categories":[11],"tags":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/30"}],"collection":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=30"}],"version-history":[{"count":4,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/30\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":133,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/30\/revisions\/133"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=30"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=30"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/heikinheimo\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=30"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}