Dualistinen ontologia jakaa maailmaa kaksijakoisesti toisilleen vastakohtaisiin kategorioihin. Elävien olentojen jakaminen suoraviivaisesti ihmisiksi tai eläimiksi on yksi dualistisen ajattelumallin tulos. Muita esimerkkejä tällaisesta olemisen perusluonteen ajattelua ohjanneista binäärisistä jaoista ovat ’kulttuuri–luonto’, ’mies–nainen’ ja ’mieli–ruumis’. Dualistisen ajattelumallin mukaan ihminen määrittyy ihmiseksi juuri erona eläimeen ja ihmisen on ajateltu olevan myös parempi, arvokkaampi ja kaikin puolin kehittyneempi kuin muut eläimet. Opinnäytetyöni tutkimussuunnitelmaa tehdessäni ajattelin, että työni tavoite on dualistisen ihminen–eläin kategorian osoittaminen perusteettomaksi tanssijantyöstä nousevan tiedon avulla. Dualismin purkaminen arkisesta ajattelusta kuin myös teoreettisesta keskustelusta on tärkeää, koska se ylläpitää valheellista hierarkiaa ihmisen ja muiden eläinten välillä ja lisäksi estää kokemasta elämän kirjoa laajasti ja kunnioittaen. Jo tutkimuksen alkuvaiheessa minulle kävi kuitenkin selväksi, että tällainen dualistinen ajattelumalli on jo perusteellisesti kumottu eläinfilosofiassa ja posthumanistisessa teoriassa.<\/p>\n\n\n\n
Filosofi Elisa Aaltola (2013) kirjoittaa, että jokainen olio on erityinen omalla tavallaan, eikä ihmistä voi asettaa muiden eläinten vastakohdaksi. Monet omalaatuiset eliöt jakavat useita piirteitä keskenään ja myös eroavat monin tavoin toisistaan. Rajan vetäminen ihmisen ja muiden eläinten väliin olisi siis järjenvastaista. Dualismi kaatuu myös sen biologiseen mahdottomuuteen. Kuten Aaltola toteaa: “Evoluution valossa myös hierarkiat näyttäytyvät arveluttavilta, sillä evoluutioteoria kyseenalaistaa näkemyksen ihmisestä lajien huippuna. Evoluutio muokkaa eliöitä pensasmaiseen tai verkkomaiseen muodostelmaan, ei hierarkkisiksi tikapuiksi.” Hänen mukaansa eri eläinlajit myös ihminen ovat liukuneet kukin omaan suuntaansa löytäen omia erityisiä olemassaolon muotoja (Aaltola 2013<\/span>, 14.)<\/p>\n\n\n\n Sosiologi Salla Tuomivaara on purkanut sosiologiaa kauan vaivannutta ihminen–eläin jakoa ja ehdottaa ihmiskäsitystä, joka ei rakennu vastakohtana muille eläimille. Hän kirjoittaa, että rajan etsiminen ihmisen ja kaikkien muiden eläinten välillä on turhaa työtä:<\/p>\n\n\n\n Every animal species is somewhat different from other animal species, but is there something that makes (all) humans essentially different from all other animals? Where would this boundary lie and what would it consist of? This is not clear anymore, if it has ever been. More and more scientists say that the search for such a boundary is a vain enterprise. We are a unique species, but it does not mean that there is some clear line dividing our supposed superior qualities from the other “animal qualities”. (Tuomivaara 2018<\/span>, 24.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Biologi ja feministi teoreetikko Donna Haraway tiivistää asian osuvasti: “– you can’t sort humans and animals into piles with those different words; this is a multispecies affair”(Haraway 2016<\/span>, 232). Harawayn mukaan tulemme siksi mitä olemme kiinteässä suhteessa muihin eläinlajeihin. Nimeämällä olentoja eläimeksi tai ihmiseksi voidaan ylläpitää keinotekoisia kategorioita, mutta biologia, nykyfilosofia ja koettu todellisuus kertoo muuta. Harawayn ehdotus nähdä maailma monenlaisten monilajisten verkostojen kautta, avaa kaksijakoista maailmankuvaa rikkaamman näkymän.<\/p>\n\n\n\n Minun ei siis tarvinnut käyttää aikaa dualismin purkamiseen, vaan saatoin ottaa yhden askeleen eteenpäin ja kysyä, mitä kaksijakoisuuden purkautuminen tarkoittaa taiteen, ja erityisesti tanssijantaiteen näkökulmasta. Mikä minä olen olentona, otuksena, oliona tai eläjänä, kun identiteettini ja ruumiinkuvani ei rakennu vastakohtana muihin eläimiin. Mitä on oma eläimyyteni, eli mitä on se jaettu maasto tai olemus minun ja muiden eläinten välillä? Kysyn näitä kysymyksiä erityisesti esiintyjäntyöllisen liikepraktiikan kautta ja ihmiseläimen ruumissuhdetta tutkien.<\/p>\n\n\n\n Tanssijantaiteen maisterin koulutusohjelmassa tutkimuksellisen opinnäyte tarjosi minulle kiinnostavan vaihtoehtoisen tavan tehdä opinnäyte. Koulutusohjelmassani tehdään hyvin harvoin tutkimus muotoisia opinnäytteitä, vaikka taiteellinen tutkimus on muuten hyvin arvostetussa asemassa Taideyliopistossa ja sitä on meillekin opetettu. Minua kiinnostaa kokeilla, miten tanssijan kokemuksesta lähtevä tieto kääntyy tutkimuksen materiaaliksi. Tutkimuksen tekeminen on minulle samalla myös tapa opetella kirjoittamaan työstäni ja ajatuksistani. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut vahvuusaluettani ja siksi siihen rauhassa keskittyminen tässä vaiheessa opintojani tuntuu tärkeältä.<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni on metodiltaan taiteellinen tutkimus, jossa lähestyn tutkimuskysymystä luomani esiintyjäntyöllisen liikepraktiikan kautta. Osana tutkimustani valmistin esityksen olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>yhdessä työryhmän kanssa, johon kuuluivat Taru Aho, Mia Jalerva, Riikka Laurilehto ja Markus Tapio. Esitykset olivat 6.11.–12.11.2019 Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla. Koska tutkimuskysymykseni ovat esiintyjäntyöhön liittyviä kysymyksiä, niiden tutkiminen taiteellisessa prosessissa ja niiden käsitteleminen esityksen kautta oli ehdottoman tärkeää.<\/p>\n\n\n\n Luomalla oman liikepraktiikan halusin tuoda yhteen tämänhetkiset ajatukset liikkeestä ja ruumiillisuudesta sekä muodostaa oman näkökulman ei-inhimilliseen esiintyjäntyöhön. Kysyin, millainen esiintyjäntyö ei kiinnity vain oletettuun ihmisyyteen? Millainen esiintyjäntyö purkaa ihmiskeskeisyyttä? Mitä voisi olla eläimyytenä koettu ruumiillinen tila?<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni kirjallisessa osassa kuvailen taiteellisen prosessimme vaiheita, tuon esiin siitä syntyneet oivallukset sekä käyn dialogia muiden ajattelijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Aiheeni on laaja ja olenkin päätynyt rajaamaan kirjallisessa työssäni käsiteltävät asiat niin, että ne linkittyvät pääasiallisesti taiteellisessa työssäni syntyneisiin tai siihen kiinteästi yhdistyviin ajatuksiin.<\/p>\n\n\n\n Esitystaiteilija Pilvi Porkolan tavoin ajattelen, että “taiteilijana on tärkeää kysyä aika ajoin, toistuvasti, säännöllisesti ja sitkeästi, mitä taide on ja miksi teen sitä mitä teen. Taiteellinen tutkimus on yksi tapa kysyä tätä” (Porkola 2014<\/span>, 20). Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskus (2018, 1) määrittää missiossaan taiteellisen tutkimuksen olevan “taiteen mediumissa toteutuvaa akateemista, monialaista ja yhteisöllistä tutkimusta.” Taiteellisessa tutkimuksessa taiteellisen työ tekniikat tai menetelmät voivat olla kanava tutkia teoksen aihetta ja toisaalta ne voivat olla tutkimusaineistoa, eli tutkimuksen kohde. Näin on tässä tutkimuksessanikin. Luomani liikepraktiikan avulla tutkin valitsemaani aihetta ja kerrytän siitä kokemukseen pohjautuvaa tietoa. Toisaalta tutkin myös praktiikkaa itseään ja sen keinoja tavoittaa tutkimuskysymykseni ydin. Olen valinnut taiteellisen tutkimuksen opinnäytetyöni tekemisen tavaksi, koska näin pääsen yhdistämään kiinnostukseni tutkivaan teoreettiseen ajatteluun ja liikkeellä tutkimiseen. Ajattelen, että tanssijan kokemuksesta syntyvä tieto pääsee syvyyksiin ja sävyihin, joiden hahmottaminen järjellä ja sanallisella kielellä vaatii työtä. Ja monella tapaa on hyvä, että me tanssijat itse teemme tuon työn ja kirjoitamme auki kokemustietoamme.<\/p>\n\n\n\n Taiteen tekeminen ja tutkimus ovat kulkeneet rinnan olento \/ olio \/ otus eläin \/ eläjä <\/em>prosessissa, mutta on hyvä myös huomioida, että taide ja tutkimus eivät taiteellisessa tutkimuksessakaan ole sama asia. Esitys on aina myös omalakinen ja tässä ajassa ja paikassa tehty taideprojekti, jolla on omat tarpeensa ja suuntansa. Kaikki esityksen tekemisessä ei siis ollut tutkimusta. (Porkola 2014, 21.) Olen myös hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut työskennellä projektissa yhdessä neljän upean ja älykkään taiteilijan kanssa. Kirjallisen työni sisältö ei siis ole pelkästään minun omia ajatuskiekuroitani, vaan useasti sanoitan ja tuon esiin yhdessä löydettyjä oivalluksia.<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni on vahvasti arvolatautunut. Monien eläintutkijoiden tapaan ajattelen eläinkysymyksen, siis miten ymmärrämme muut eläimet ja miten olemme suhteessa niihin, olevan yksi aikamme merkittävin moraalinen ja poliittinen kysymys. Se on myös vahvasti yhteydessä aikaamme lävistävään ilmastokriisiin, joka vaatii länsimaisille elintavoille rakentunutta ihmisyhteiskuntaa miettimään uudelleen toimintamme moraalista ja ekologista pohjaa. Monen asian on muututtava seuraavien vuosikymmenien aikana. Tähän ekologiseen uudelleen rakennukseen kuuluu myös valtasuhteiden uudelleen järjestely. Muihin eläimiin kohdistuvan väkivallan, alistamisen ja hyväksikäytön sijaan haluaisin nähdä maailman, joka rakentuu lajiriippumattomalle oikeudenmukaisuudelle ja myötätunnolle.<\/p>\n\n\n\n Halusin ottaa tutkimukseen vahvan eläinnäkökulman, koska tällä hetkellä pinnalla olevista posthumanistisista ja uusmaterialistisista näkökulmista huolimatta en näe, että esittävien taiteiden kentällä, tanssitaiteesta puhumattakaan, käsiteltäisiin riittävästi suhdetta muihin eläimiin. Eläinkysymyksen tulisi olla mukana keskustelussa, kun puhutaan intersektionaalisesta feminismistä tai ekologiasta, mutta liian usein se ohitetaan tai jätetään yhteen sivulauseeseen. Opinnoissani Teatterikorkeakoulun tanssijantaiteen maisterin koulutusohjelmassa, olin itse monesti se, joka toi eläinnäkökulman keskusteluun, sillä muuten se olisi jäänyt huomioimatta. Eläinkysymys on kuitenkin polttavan ajankohtainen, tai on ollut jo muutaman vuosikymmenen, mutta nyt sitä ei voi enää ohittaa.<\/p>\n\n\n\n Ajattelen, että taiteen kauan lävistäneen ihmiskeskeisyyden purkaminen on yksi tämän ajan taiteilijoiden tärkeä tehtävä. Opinnäytetyöni haluaa osallistua tähän projektiin tutkimalla ihmisen suhdetta muihin eläimiin sekä ruumissuhdetta toisiinsa lomittuneina ja ehdottaa uudenlaista ihmisyyden ymmärrystä.<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni aikana olen lukenut paljon ja keskustellut eläinasiaan perehtyneiden tutkijoiden kanssa. Olen osa kriittisen eläintutkimuksen verkostoa (elaimiksi.fi<\/a>), joka on tutkijaverkosto kriittistä eläintutkimusta harjoittaville tutkijoille ja taiteilijoille ympäri Suomea. Minulla on myös kytköksiä eläinoikeuksia Suomessa edistäviin tahoihin ja henkilöihin. Teen siis taiteellisen työni ulkopuolellakin asioita muunlajisten eläinten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi.<\/p>\n\n\n\n Opinnoissani tanssitaiteen maisteriksi olen saanut tutustua valtavaan määrään muiden taiteilijoiden erilaisiin tapoihin tehdä ja ajatella tanssia. Olen ollut jo pitkään kiinnostunut erilaisista improvisaatiopraktiikoista, koska niissä pureudutaan yleensä ruumiillisuuden perusluonteeseen ja kysytään omaa suhdetta liikkeeseen ja valintoihin. Ymmärrykseeni liikkeestä on vaikuttanut merkittävästi Australialaissyntyisen koreografin Rosalind Crispin kehittämä koreografisen improvisaation praktiikka sekä monet praktiikka lähtöiset kurssit Teatterikorkeakoulussa.<\/p>\n\n\n\n Opinnäytetyön tekeminen on ollut minulle arvokas hetki pureutua tanssijantyön ajankohtaisiin kysymyksiin ja miettiä, mikä minulle tässä kaikessa on erityisen tärkeää ja kiinnostavaa. Taiteelliselle työlleni on ominaista ruumiillisen praktiikan ensisijaisuus koreografisena metodina, minkä ajattelen mahdollistavan tanssijan tietotaidosta käsin tapahtuvan koreografisen ajattelun. Työtapani on myös vahvasti ryhmätyöhön luottava ja osana työskentelyämme olemme luoneet tapoja toimia yhdessä ja rakentaneet turvallista työympäristöä. Annan ison painoarvon ryhmätyöskentelyn onnistumiselle ja uskon yhdessä tekemisen ruokkivan luovuutta ja ajattelua, jota ei yksin millään voi saavuttaa. Tutkimuksessa toimin monenlaisissa työrooleissa: tutkijana, koreografina, työryhmän vetäjänä, työryhmän jäsenenä ja esiintyjänä. Näiden työnkuvien sekoittuminen ja työryhmän kanssa yhdessä asioiden tutkiminen, on ollut hedelmällistä ja inspiroivaa.<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni teoreettisessa aineistossa on paljon filosofisia tekstejä. Ruumissuhteen perusluonnetta uudelleen miettiessä hahmottelen myös uusia käsitteitä itsen ja ruumiillisuuden ymmärtämiseksi, minkä voi myös ajatella olevan filosofista työtä. Lähestyn aihettani kuitenkin ensisijaisesti tanssijana sekä esitysten tekijänä enkä filosofina. En pyri aiheeni perinpohjaiseen filosofiseen argumentointiin, vaan haluan tutkia ja tuoda esiin filosofisten käsitteiden ja niiden ehdottaman ruumiinkuvan käyttökelpoisuutta liikkeen ymmärtämisessä ja esityksen tekemisessä.<\/p>\n\n\n\n Olen tässä tekstin ensimmäisessä osassa esitellyt tutkimukseni lähtökohdat ja tutkimuskysymyksen. Tekstin toisessa osassa avaan muutamia käsitteitä, joiden uudelleenarviointi tai tarkempi tarkastelu on tarpeen. Kirjoitan ajatuksiani ruumiillisuudesta, ruumiillisesta ajattelusta, ei-inhimillisestä esiintyjäntyöstä, posthumanismista sekä käsitteistä eläin, eläimyys ja tuntoisuus. Käsitteiden avaaminen on jo olennainen osa tutkimusta ja sen teoreettisen maaston sekä oman ajatteluni hahmottamista, minkä takia osa onkin melko pitkä. Esittelen toisen osa lopuksi myös taiteilijat, tutkijat ja filosofit, joita olen käyttänyt lähdemateriaalina.<\/p>\n\n\n\n Kolmannessa osassa kaivaudun syvälle eläinkysymykseen ja hahmottelen valitsemani kirjallisen aineiston kautta ihmisen ja muiden eläinten eroja ja samankaltaisuutta. Tai tarkemmin sanottuna, yritän ymmärtää mistä tässä asiassa oikeastaan on kysymys. Kysyn myös, mitä tämä uudenlainen tapa ymmärtää muut eläimet ja ihmiskeskeisyyden purkaminen voisi tarkoittaa esityksen tekemisen näkökulmasta.<\/p>\n\n\n\n Neljännessä osassa esittelen luomani liikepraktiikan aihiot ja elementit, jotka ovat määritelleet, mihin liikkujan huomio on suunnattu sekä millä tavalla liikettä synnytetään ja jäsennetään. Lisäksi kerron, millä tapaa aihiot muotoutuivat praktiikaksi, esittelen praktiikan harjoittamiseen sisältyvät tehtävät ja kuvailen kokemuksia harjoituksista.<\/p>\n\n\n\n Viidennessä osassa kerron taiteellisesta prosessista, joka johti esitykseen olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä<\/em>. Tässä osassa kuvailen valitsemaamme työskentelytapaa ja esityksen valmistamiseen liittyviä muita valintoja eri osatekijöiden kautta.<\/p>\n\n\n\n Kuudennessa osassa pohdin prosessin synnyttämiä ajatuksia nautinnosta ja taiteen muutosvoimasta. Kirjoitan myös siitä, miten muiden eläinten kohtaaminen ja elämän luoman haasteen vastaanottaminen voi ravistella ymmärrystämme maailmasta ja itsestämme. Ehkä muut eläimet voivat opettaa meille jotain olennaista ruumiillisen elämämme luonteesta, jos vain maltamme oppia niiltä.<\/p>\n\n\n\n Aikamme tanssintekijät käyttävät sanoja ruumis ja keho sulavasti rinnakkain. Ruumiista ja ruumiillisuudesta puhutaan monesti silloin, kun korostetaan olemassaolon materiaalisuuden ensisijaisuutta. Kehosta puhutaan useimmiten, kun halutaan olla selkokielisiä tai korostaa elävän kehon kokemusta. Elävällä keholla tarkoitetaan tanssitaitelija ja tutkija Raisa Fosterin mukaan kehoa kokemuksen subjektina. (Foster 2015<\/span>, 33–34.) Opintoihini kuluneen kuuden vuoden aikana ruumiista puhuminen elävänä ja monikerroksisena kokonaisuutena on yleistynyt merkittävästi puhekielessä ja huomaan oman ikäpolveni tanssitaiteilijoiden käyttävän yhä enemmän ruumis sanaa puheissaan ja teksteissään.<\/p>\n\n\n\n Sijoitan keho käsitteen Suomen tanssin lähihistorian ajanjaksoon{1}<\/span><\/sup>, jonka ruumiinkuva (tai kehonkuva) poikkeaa muutamalla olennaisella tavalla tässä opinnäytetyössäni esiin hahmottelemasta ruumiinkuvasta. Ruumiillisuuden kysymyksiä käsitellyt filosofi Jaana Parviainen on ollut tärkeä vaikuttaja omalle ajattelulleni. Keho–ruumis jaottelussa olemme kuitenkin eri mieltä. Parviainen kirjoittaa:<\/p>\n\n\n\n Ruumiilla tarkoitan orgaanista, biologista ja fysiologista, lyhyesti sanottuna somaattista kokonaisuutta, joka toimii ihmisen tahdosta, ajattelusta ja tunteista riippumatta. Keho on se osa ruumiista, josta voimme olla tietoisia, jota liikutamme, joka muistaa, joka havaitsee, joka voi tulla taitavaksi ja joka kykenee muodostamaan tietoa omasta toiminnastaan. (Parviainen 2006<\/span>, 70.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n En itse pidä tarpeellisena erottaa ruumista ja kehoa tällä tavoin toisistaan ja ajattelen, että ruumiillisuus on kaikkea tätä. Tietoisuutemme, havaintomme ja tiedonmuodostuksemme perustuu kaikki ruumiillisuuteen. Parviainen kirjoittaa myös, että keho on se osa ruumiista, joka on tietoinen itsestään ja jota saatamme kutsua “itseksi” tai “minäksi” Lisäksi hän väittää, että ruumis on meille myös kokemuksena aina transsendentti, eli saamme siitä tietoa ainoastaan kehon kautta ja aistikokemuksemme ovat aina kehon aluetta. (Parviainen 2006, 70–73.) Suhtaudun kriittisesti tällaiseen ajatteluun ja haluan tutkimuksessani ehdottaa ruumiinkuvaa, jossa “minä” ei ole ruumiillisuudesta millään tapaa irrallinen kokonaisuus. Aistit ja kokemus omasta fyysisestä todellisuudesta ovat tavoitettavissa niiden ruumiillisen luonteensa takia, eikä jonkinlaisen transsendentaalisen minän kautta. Tarpeessa erottaa keho ruumiista tällä tavoin särähtää minusta ajattelun ihmiskeskeisyys.<\/p>\n\n\n\n Parviaisen edustamaan fenomenologiseen ajatteluun kuuluu havainnon kaksisuuntaisuuden käsitys ja sen mukaan “keho löytää itsensä aina kahdelta eri puolelta, vaikka se on yksi. Näin keho säilyttää itsessään risteyskohdan, käännöksen toisesta toiseksi, havaitusta havaitsijaksi” (Parviainen 2006, 72). Uusmaterialistinen ajattelija Diana Coole kirjoittaa, että tällaisesta kaksisuuntaisuudesta puhuessa fenomenologi Merleau-Ponty ei kutenkaan tarkoittanut subjektin (minän) irrallista ja tarkkailevaa suhdetta objektiin (ruumiiseen). Ruumiillisen elämän luonteeseen ja sen kehkeytymiseen kuuluu kokemuksen palautuvuus, joka kertoo oikeastaan vaan ruumiillisuuden ominaisuudesta olla ennakoimaton, merkityksellisyyttä luova ja sisäisesti muotoutuva. (Coole 2010<\/span>, 107.) Kun koen itseni niin sanotusti kahdelta eri puolelta, on kysymys pohjimmiltaan yhdestä kokemuksesta, vaikka se voi joskus tuntuakin kaksisuuntaiselta. Olen aistillisesti aistiva, subjekti ja objekti samaan aikaan. Kysymys ei ole erillisestä havaitsijasta tai havaitusta vaan elävän ruumiillisuuden omasta reflektiivisestä luonteesta.<\/p>\n\n\n\n Käytän itse siis sanoja ruumis ja ruumiillisuus. Ruumis on maailmaan kiinnittyvä, jatkuvasti muutoksessa oleva ja vuorovaikutteinen kokonaisuus. Ruumiillisuus koetaan yksinkertaisuudessaan suuntaamalla huomio siihen ja kokemus yleensä vahvistuu liikkumalla. Ruumis ja mieli ovat toisiinsa sekoittuneet ja erottamattomasti vuorovaikutuksessa. Mieli on siis ruumiin vastapari – ei vastakohta. Ruumis on myös mieltä, eli ruumiillisuuteen kuuluu aina mielellisyys ja toisaalta mielellisyyteen ruumiillisuus. Ihminen hahmottaa ruumiinsa väistämättä suhteessa omaan ruumiinkuvaan, eli todellisiin ja kuviteltuihin itsen ymmärtämisen rakenteisiin. Meille ihmiseläimille on siis erityisen tärkeää pohtia omaa ruumiinkuvaa ja sen vaikutusta tapaamme olla suhteessa muuhun maailmaan.<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni lähtökohta on, että eläväinen mielellinen ruumis ei ole ainoastaan ihmiselle ominainen asia. Myös muut eläimet kokevat elämänsä ruumiillisesti ja niillä on mieli sekä laaja kirjo kognitiivisia kykyjä ja tunteita. Käytän joskus myös sanaa tajunta ja puhun tajunnallisista tiloista. Tajunnan ymmärrän yhdenlaisena näkökulmana mieleen ja käytän tätä sanaa silloin, kun haluan korostaa mielen havaintoja tekevää, tietoista ja kokevaa kerrosta. Maailmassa on valtava kirjo erilaisia eläviä mielellisiä ja tajuisia olentoja. Mielen liikkeiden, tajunnan ja tietoisuuden kerroksien tutkiminen on erottamattomasti mukana ruumiillisessa tutkimuksessani.<\/p>\n\n\n\n Käytän käsitettä ruumiillinen tieto samasta asiasta, mistä Parviainen puhuu suomenkielisissä teksteissään kinesteettisenä tietona (englanniksi bodily knowledge). Ruumiillinen tieto on tietoa ruumiin sisällä ja ruumiin kautta (Parviainen 2003<\/span>, 11). Ruumiillinen ajattelu ilmenee toiminnassa ja sen luonne on sanatonta. Tanssijantyöhön kuuluu olennaisesti ruumiillisen tiedon kautta asioiden tutkiminen, kuin myös ruumiillisen tiedon itsensä tutkiminen. Ymmärrys ruumiillisesta tiedosta tarkentuu, kun sitä sinnikkäästi tutkii ja antaa sille huomiota.<\/p>\n\n\n\n Ruumiilliselle ajattelulle on ominaista kysy reflektoida ruumiin liikkeitä ja tehdä valintoja sen kautta (Parviainen 2003, 19). Toisin sanoen ruumiin oma reflektiivinen systeemi antaa välitöntä tietoa tapahtumasta ja ohjaa toimintaa eteenpäin juuri saamansa tiedon pohjalta. Valinnat voivat olla tietoisia tai tiedostamattomia. Kokemukseni mukaan valintojen tekeminen on useasti intuitiivistä. Intuitiivinen reaktiivisuus eroaa vaistonvaraisesta mekaanisesta reagoinnista olennaisesti. Intuitio pohjaa siihen asti kertyneeseen ruumiilliseen tietoon, eli miten asiat ovat jäsentyneet ruumiissa. Reaktiivisuus ja vaistonvaraisesti toimiminen viittaavat toimintamalleihin, jotka tapahtuvat perimämme ja biologiamme ansiota. Eli ruumiillisen intuition pohjalta toimiminen voi tuntua tai näyttää välittömyytensä ansiosta mekaanisilta reaktioilta, mutta siihen vaikuttaa kuitenkin vahvasti koetut ja opetellut asiat ruumiin topografiassa.{2}<\/span><\/sup> Oma kokemukseni on, että intuitio on usein myös altis erilaisten ruumiin harjoitteiden vireyttä muuttaville ja huomiota suuntaaville tekniikoille.<\/p>\n\n\n\n Ruumiillinen ajattelu on kiinteästi vuorovaikutuksessa käsitteitä ja merkkejä käyttävän sanallisen ajattelun kanssa. Ne voivat joko tukea toisiaan, eli auttaa ymmärtämään asiaa useammalta suunnalta, tai haitata toisiaan. Arkisessa tajunnan tilassa ruumiillisuus on useilla ihmisillä alisteinen sanoja käyttävälle mielelle. Ruumiin tilaan uppoutuminen tapahtuu kuitenkin helposti siirtämällä havainto siihen ja unohtamalla hetkeksi kaikki pääsisäinen puhe. Olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>prosessin kautta saamani tiedon ansiosta uskallan väittää, että on mahdollista hiljentää sanoja käyttävä mieli täysin ja uppoutua kokonaan ruumiillisen ajattelun tilaan. Samalla hiljenee tietynlainen liikkeen ennalta suunnittelu ja huomio on jatkuvasti muuttuvassa nyt-hetkisessä liikkeen tilassa. Tällainen merkittävä keskittymisen ja huomion siirtyminen on ilmiönä sellainen, että voidaan puhua tajunnallisen tilan muutoksesta. Sanat ja suunnitteleva pään sisäinen puhe voivat toisaalta hiljentyä ja poistua vain osittain. Tällöin molemmat havainnon ja ajattelun tasot ovat läsnä lomittuneina. Tätä tapahtuu paljon arkisessa elämässä, esimerkiksi kävellessä muuttuvassa maastossa tai kantaessa painavaa kauppakassia.<\/p>\n\n\n\n Ruumiillisesta ajattelusta puhuessani en tarkoita jotain täysin mielen toiminnasta tyhjää tai eroavaa ajattelua, vaan kysymys on mielen ja havainnon eri tasoista. Jotta ruumiillisuus voi olla pääasiallinen tapa ymmärtää tapahtumia, tulee tietynlaisen mielen hallinta jättää pois, mutta täysin mieletöntä se ei ole. Olen kuullut, että ruumiilliseen ajattelun tilaan syventymisen kokemusta kuvaillaan mielen hiljentymisenä. Kokonaisvaltainen mielen hiljentyminen tarkoittaisi kuitenkin sitä, että koko tajuisuus ja havainto tapahtumasta katoaisi ja ruumiimme liikkuisi siitä huolimatta. Tästä ruumiillisessa ajattelussa ei ole missään nimessä kysymys, sillä tietoisuus omasta toiminnasta on yleensä hyvinkin kirkas ja läsnäolon täyteinen.<\/p>\n\n\n\n Liitän tällä hetkellä ruumiillisen ajattelun vahvasti aistisuuteen, eli aistien kautta havainnointiin ja toimintaan suuntautumiseen. Aistisessa tilassa havainnoin tilanteesta ja ruumiistani saamaa aistitietoa ja sen minussa synnyttämiä tuntemuksia. Tällaisessa havainnon tasossa erityishuomiota saa kinesteettinen aistikenttä, eli ruumiin sisäinen liike- ja tasapainoaisti. Aistisuudessa sisäinen ja ulkoinen ovat kuitenkin välittömässä vuorovaikutuksessa ja esimerkiksi kokemus ympäröivästä tilasta ja äänestä voivat vaikuttaa vahvasti kokemukseeni omasta ruumiin tilasta.<\/p>\n\n\n\n Eläin, mikä sana!<\/p> Eläin on sana, nimitys, jonka ihmiset ovat ottaneet käyttöön, nimi jonka he ovat ottaneet oikeudekseen antaa elävälle toiselle.<\/p> —<\/p> Eläin, mikä sana!<\/p> Eläin on sana, jonka ihmiset ovat ottaneet oikeudekseen käyttää. Ihmiset sattuvat kaikki käyttämään tätä sanaa ikään kuin olisivat saaneet sen perinnöksi. (Derrida 2019<\/span> [2006], 43, 53.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Monien eläinkysymykseen perehtyneiden filosofien ja tutkijoiden tapaan pidän sanaa eläin, erityisesti sen yksiköllisessä muodossa, harhaanjohtavana ja syrjivänä. Ongelma on sanaan sisäänrakennettu dualismi, joka jaottelee koko moninaisen eläimistön ihmistä lukuun ottamatta toiseen kategoriaan ja ihmisen omaan erityiseen ylhäisyyteensä. Filosofi Derridan tavoin ajattelen, että “ennemminkin olisi otettava huomioon lukematon määrä erilaisia rajoja ja rakenteita: ei-ihmisten joukossa ja ihmisissä erillään on suunnattoman paljon eläviä olentoja, joita ei missään tapauksessa — voida sulloa samaan muottiin”(Derrida 2019 [2006], 74).<\/p>\n\n\n\n Käytän kirjoittaessani ilmaisuja muunlajiset eläimet tai muut eläimet, kun puhun muista eläinlajeista kuin ihmisestä. Käyttäessäni sanoja olento, eläimistö tai eläjät sisällytän ihmiseksi itseään kutsuvan eläimen myös tuohon joukkoon, jollen muuta mainitse. Sana ”eläin” ilmenee tekstissäni ainoastaan, jos se on suora lainaus jonkun toisen tekstistä tai yhdyssana jonkun toisen sanan kanssa, kuten eläinoikeudet tai eläintutkimus. Näissä tapauksissa sanan korvaaminen toisenlaisella ilmaisulla ei onnistu.<\/p>\n\n\n\n Miksi tällainen käsite ”eläin” on alkujaan syntynyt? Salla Tuomivaaran mukaan sosiologiassa (muut) eläimet ovat olleet olennainen vertailu joukko ihmisen ja ihmisyyden määrittelemisen prosessissa (Tuomivaara 2018, 21). Jyrkkä eronteko ihmisiin ja (muihin) eläimiin on johtunut ajatuksesta, että ihminen on pohjimmiltaan jotain, mitä (muut) eläimet eivät ole. Osana tätä itsen määrittelyn prosessia muilta eläimiltä on myös kieltäydytty huomaamasta niitä piirteitä, joiden ajatellaan kuuluvan vain ihmiselle ja olevan inhimillisen elämämme perusta.<\/p>\n\n\n\n “Vahinko on sattunut aikoja sitten ja vääryys jatkunut kauan. Se johtuu sanasta eläin, tai pikemminkin se tiivistyy tähän sanaan, jonka ihmiset ovat ottaneet käyttöönsä ikään kuin ihmisyyden alkupisteessä, ja nimenomaan tietääkseen keitä ovat, –, ihmisiä.” (Derrida 2019 [2006], 53.) Vahinko totisesti on sattunut, mutta käyttämämme kieli voi uusiutua. Suomen kielestä löytyy kyllä eri sanoja ja sanamuotoja ilmaisemaan ”eläin” sanaa tarkemmin ja kunnioittavammin koko elämän kirjoa. Eläin sanaa käytetäänkin yleensä pelkästä tottumuksesta, mutta onneksi tottumukset voivat muuttua. Ymmärryksemme itsestä ei tarvitse myöskään rakentua enää vastakohtana muihin eläimiin, olemme eläimiä ja eläjiä siinä missä muutkin lajit.<\/p>\n\n\n\n Käytän käsitettä eläimyys kuvaamaan sisällämme olevaa ja meidät muuhun eläimistöön yhdistävää ruumiillista jälkeä, ominaisuutta tai olemisen tapaa. Elävän olennon elävyys – eläimyys – on yhteistä kaikille meille eläimille. Käsite eläimyys ei kiinnity dualismiin, vaan purkaa rajaa meidän muiden eläinten välillä. Tarkoitus ei kuitenkaan ole sulkea silmiä kaikelta eroavaisuudelta, jota lajien välillä ja lajin sisällä yksilöiden välillä ilmenee. Erojen ja samuuden luonteesta kirjoitan lisää myöhemmin.<\/p>\n\n\n\n Tutkimukseni pyrkii ymmärtämään, mitä ihmiseläimyys voisi olla ja miten sen voi tuoda esiin liikepraktiikan ja esityksen kautta. Keksin käsitteen eläimyys itse (tai siis yhdessä silloin käynnissä olevan projektin työryhmän kanssa) kolme vuotta sitten, koska en halunnut käyttää sanaa eläimellisyys. Eläimellisyyttä on “eläin” käsitteen tavoin käytetty tarkoittamaan jotain, mikä ei ole ihmistä. Ja siihen sisältyy omat ongelmansa. Olen myöhemmin huomannut useiden eläintutkijoiden käyttävän tätä sanaa samassa tarkoituksessa, joten olen jatkanut sen käyttämistä.<\/p>\n\n\n\n Eläintutkimuksessa tuntoisuudella tarkoitetaan olennon kykyä tuntea elämä aistisena, tunteita ja tuntemuksia herättävänä kokonaisuutena. Siihen sisältyy esimerkiksi kyky tuntea kipua ja nautintoa. Tuntoisuuteen kuuluvat tuntemukset ovat tunteiden kaltaisia koettuja olotiloja, jotka eivät kuitenkaan saa tai tarvitse sanallista jäsentelyä tunteiden kategorioissa. Tuntoisuudella on myös suora yhteys tietoisuuteen. Eläinoikeuskeskusteluissa tuntoisuus on peruste ottaa huomioon olennon kokemus sen elinolosuhteista ja koetun elämän laadusta. Elisa Aaltola (2019, 200) kirjoittaa tuntoisuudesta:<\/p>\n\n\n\n Moraalin kannalta olellisinta on, että lukuisat eläimet ovat tietoisia. Niillä on siten taito kokea olemassaolonsa jonakin: on jonkinlaista olla rotta, hiiri, kala, sika tai koira. Tähän taitoon liittyy tuntoisuus, eli kyky kokea kipua ja mielihyvää, sekä affektit, eli kyky muodostaa jatkuvaa kokemusten virtaa. Juuri tietoisuus on yksilön itseisarvon perusta. Se tekee meistä olentoja, joilla on oma perspektiivi, joiden elämä tuntuu joltakin, ja tämä itsessään tarkoittaa, että tietoiset olennot ovat myös moraalisesti arvokkaita yksilöitä. Jos on jonkinlaista olla rotta, on myös rotan hyvä elämä otettava huomioon.<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Tuntoisuus sana kääntyy hienosti myös tanssikieleen. Käsitettä hieman omalla tavalla rajaten, tarkoitan sillä tässä kirjallisessa työssäni tietoisuutta omasta ruumiillisuudesta ja olotilaa, jossa liike ja ruumiillisuus hahmotetaan vahvasti tuntoaistin ja kinestesian kautta. Tuntoisessa tilassa kiinnitetään huomiota omiin aistimuksiin ja tuntemuksiin.<\/p>\n\n\n\n Nimeän tässä opinnäytetyössäni ei-inhimilliseksi esiintyjäntyöksi tekniikat, joissa muunnutaan joksikin, jota ei ensisijaisesti määritetä ihmiseksi tai laajennetaan käsitystä ihmisyydestä. Tarkoitan sillä esiintyjäntyötä, joissa erilaisten praktiikoiden ja keskittymisharjoittein avulla siirretään huomio ei-inhimilliseen ja ruumiillisuuteen. Tapani määritellä käsite on osittain omatekoinen sekä mielivaltainen. Ei-inhimillinen esiintyjäntyö voi tapahtua kanssatoimijana muiden eläinten, kasvien, luonnon{3}<\/span><\/sup> ilmiöiden tai olosuhteiden kanssa ja vaikka planetaariseen liikkeeseen yhteydessä ollen. Tai toisaalta olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>teoksen tapaan pyrkiä uudelleen ymmärtämään ihmisyys (ja esiintyjäntyö) ruumiillisuuteen syventyneen praktiikan avulla.<\/p>\n\n\n\n Tutustuessani muiden taiteilijoiden tapoihin tutkia ei-inhimillistä esiintyjäntyötä kiinnostuin erityisesti Tuija Kokkosen ajatuksista sekä Esa Kirkkopellon viime vuonna (2019) käynnistyneestä hankkeesta, joka tutkii ei-inhimillistä näyttelemistä. Kokkosen heikon toimijan käsite ehdottaa esiintyjäntyötä, jossa ihmisesiintyjä valitsee itsensä heikentämisen ja voiman käyttämättä jättämisen, jotta huomio saa siirtyä esityksessä mukana oleviin ei-inhimillisiin toimijoihin (Kokkonen 2017<\/span>, 97). Kokkosen teoksissa ihmistoimijat toimivat yhdessä ei-inhimillisten kanssatoimijoiden kanssa ja ei-inhimillisen affektiiviselle ja ruumiilliselle kokemiselle avautuen.<\/p>\n\n\n\n Kirkkopellon fasilitoiman hankkeen Posthuman Theatre: Studies in Non-Human Acting <\/em>ensimmäisen harjoitusjakson jälkeinen esitys oli Kiasma teatterissa 15.11.2019. Esityksessä näytettiin kahdeksan eri taiteilijan luoma harjoitus, joissa esiintyjät kokivat tai vastaanottivat ruumiillisia tiloja ja informaatiota ei-inhimillisestä. Käsiohjelmatekstin mukaan ruumiintekniikoiden tarkoitus oli ”to lead the performer’s body into state of a continuous transformation and endless affective and mimetic variation. — these improvisational techniques are applied to embody and perform non-human phenomena and processes”(Kirkkopelto 2019<\/span>). Esitys oli laboratoriomainen tilanne, jossa jokainen harjoite selostettiin auki ja käsiohjelmassa oli myös teksti niistä kaikista.<\/p>\n\n\n\n Tanssitaiteessa ei-ihmisyyden ja käsitteen posthumanismi ruumiillistamista on tutkinut koreografi Jenni-Elina von Bagh. Von Baghin teoksessa Posthuman Days <\/em>viisi tanssijaa toi esiin ruumiin ja mielen tiloja, joissa kategoriat subjekti–objekti tai ihminen–ei-ihminen kyseenalaistettiin ja määriteltiin uudelleen. Esiintyjäntyö pursui kulttuuriviitteitä sekä filosofiaa ja operoi erilaisten ilmaisullisten rekistereiden välisessä dynaamisessa virrassa, jossa koominen ja traaginen sekoittuivat. Esiintyjien liike oli minusta kiinnostavaa, koska se pohjasi von Baghin kehittämään ruumiinpraktiikkaan ja pystyn tunnistamaan joitain samankaltaisuuksia sen ja oma liikepraktiikkani välillä. Kiinnostus havainnon harjoittamiseen ja kysyvään liikkeen tilaan yhdistää molempia esiintyjäntyön tekniikoita. Koreografiset näkemyksemme eroavat kuitenkin siinä, mistä ja miten havainnon harjoittamisen metodit rakentuvat. Teoksen Posthuman Days <\/em>kaikki esiintyjäntyön metodit eivät ole mielestäni määriteltävissä eiinhimilliseksi esiintyjäntyöksi, mutta osa on, joten kyseisen työn mainitsemin tuntuu tarpeelliselta.<\/p>\n\n\n\n Ei-inhimillinen esiintyjäntyö on esiintyjäntyötä ihmiskeskeisyyden purkauduttua. Kokkosen tavoin ajattelen, että ei-inhimillisessä esiintyjäntyössä ja ihmiskeskeisyydestä luopumisessa on kyse myös egokeskeisyydestä luopumisesta (Kokkonen 2017, 55). Tällöin huomio siirtyy joko toisiin (kanssatoimijuuteen) tai ruumiillisuuden tasoihin, jotka eivät kiinnity egoon, omaan persoonaan tai henkilöhistoriaan.<\/p>\n\n\n\n Ei-inhimillinen esiintyjäntyö on suhteellisen tuore käsite sellaisena, kun sitä tällä hetkellä kysymme länsimaisessa taiteessa ekologisen kriisin ja posthumanistisen ajattelun aikakaudella. Uusia esiintyjäntyön tekniikoita tulee kehittää, jotta ei-inhimillinen, siis jokin muu kuin ainoastaan ihmisen elämä, saa ilmetä esityksessä ruumiillisena toimintana kauttamme. Mitä se vaatii esiintyjältä? Mitä ihmisyyden kerroksia minun tulee jättää sivummalle, jotta huomioni saa siirtyä ei-inhimillisiin kerroksiin. Yksi väylä tähän on keskittyä kanssaolemiseen ja elämämme perinpohjaiseen sekoittumiseen muiden eliölajien kanssa. Toinen väylä on pureutua syvälle inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän perusluonteeseen ja ihmetellä koko elokysymyksen ja ruumiillisen elämän kokemuksen luonnetta osana esiintyjän tekniikoita.<\/p>\n\n\n\n Tätä tutkimusta varten kehittämässäni liikepraktiikassa lähestyn kysymystä ei-inhimillisestä esiintyjäntyöstä ruumiillisen ajattelun, tuntoisuuden ja eläimyydeksi kutsumani keskittymisen tai tajunnallisen tilan kautta. Liikepraktiikassa annan toimijuutta omalle ruumiillisuudelle ja sallin liikkeen tapahtua ilman suunnittelevan tai kategorisoivan mielen kontrollia. Tällä tavoin minun on mahdollista ohittaa joitain ihmismielen kerroksia, joiden ohittaminen tai hiljentäminen tuntuu olennaiselta. Jonkun hiljentyessä, jokin muu pääsee esiin. Ruumiillinen tutkimukseni on erilaisten (erilajisten) ruumiillisuuksien yhteyksien ja erojen kysymistä. Ajattelen ei-inhimillisen esiintyjäntyön olevan ei-esittävää siis ei-representoivaa. Se on jonkin meissä tai suhteisuuksissamme olevan ruumiillisesti kokemista ja sitä kautta ilmaisemista.<\/p>\n\n\n\n Ei-inhimillisen esiintyjäntyön tavoittamista voi tukea muidenkin esityksen osa alueiden uudelleen tutkiminen. Tähän aiheeseen en valitettavasti pysty opinnäytetyössäni syventymään, vaan huomioni on esiintyjäntyön praktiikassa. Avaan kuitenkin esityksemme olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>tekemiämme valintoja ja pohdin niiden suhdetta ei-inhimillisen kokemiseen.<\/p>\n\n\n\n Posthumanismi on joukko reaktioita tämänhetkiseen tilanteeseen, jossa ihmisyys ja ihmisten suhde muuhun luontoon ovat kiihtyvässä muutostilassa. Posthumanistiseen prosessiin kuuluu monenlaisten “toisten” oikeuksien esiin tuominen, kuten Lummaa ja Rojola kirjoittavat:<\/p>\n\n\n\n Posthumanismi on siis kriittisten ja eettisten uudelleenjärjestelyjen projekti, joka velvoittaa hylkäämään inhimilliseen kehykseen sitoutuneen maailmankuvan sekä varmuuden ihmisen olemuksesta ja kaikkivoipaisuudesta suhteessa muihin olioihin, asioihin ja voimiin. Uusia käsitteitä ja näkökulmia luomalla posthumanismi rakentaa todellisuudesta kompleksisempaa, erilaisille elämänmuodoille ja elämisen muodoille suotuisampaa kuvaa. (Lummaa & Rojoja 2014<\/span>, 8.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Eläinfilosofia ja eläintutkimus ovat posthumanistisen ajattelun osa-alueista, joissa koen oloni kotoisaksi ja jonne tutkimukseni asettuu ajatusmaailmaltaan. Ihmisyyden tai humanismin uudelleen arvioinnissa on tärkeää ottaa vakavasti nykyisen länsimaisen yhteiskunnan eläinsuhteen ongelmat ja siihen sisältyvä materiaalinen ja eettinen puoli. (Teittinen 2014<\/span>, 155.) Ihmisyyden perustaa uudelleen miettiessä on mahdollisuus ymmärtää muut eläimet kanssatoimijoina, meihin sekoittuneina ja tasavertaisena maailmaa asuttajina. Suhteemme muihin eläimiin voi olla huolehtiva, vastuullinen ja vertainen.<\/p>\n\n\n\n Olen havainnut, että Teatterikorkeakoulussa on tällä hetkellä vallalla posthumanistinen ajattelu sekä kiinnostus uusmaterialistisiin filosofioihin taiteen tekemisen teorioina. Tämä näkyy erityisesti opiskelijoiden omien taiteellisten töiden aiheissa ja kuuluu prosesseissa käydyissä keskusteluissa. Posthumanistisen ajattelun sateenvarjotermin sisällä tehdään monenlaista. Olen nähnyt ja ollut itsekin osa esityksiä, joissa on tutkittu suhdetta eri materiaaleihin, ymmärretty esityksen toimijuudet muiksi kuin vain esityksessä olevien ihmisten toimijuudeksi sekä pyritty olemaan materiaalitietoisia ja huomioimaan teoksen ekologinen jälki. Olennainen asia posthumanistisessa taiteessa on ihmisten tarinoiden erityisaseman kyseenalaistaminen taiteen ainoana aiheena tai näkökulmana ja tätä kautta toisenlaisten toimijoiden sekä tarinoiden tuominen esiin esityksissä.<\/p>\n\n\n\n Käytän viitemateriaalina useiden eläinten maailmaa ja yhteiskunnallisesta asemaa käsitelleiden tutkijoiden tekstejä. Suomalaisista tutkijoista viittaan eniten eläin- ja ympäristökysymyksiin sekä moraalipsykologiaan keskittyneen filosofin Elisa Aaltolan sekä sosiologi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija Salla Tuomivaaran ajatuksiin. Muunlajisten eläinten kognition eli mielen toiminnan tutkimustulokset olen saanut eläinten käyttäytymistä tutkivan evoluutiobiologin ja tietokirjailijan Helena Telkänrannan julkaisuista. Eläimellisen nautinnon moninaisuudesta olen lukenut erityisesti eläintutkija ja kirjailija Jonathan Balcombelta. Eläinten kielellisestä lahjakkuudesta olen saanut lukea Eva Meijerin tänä vuonna (2019) suomennetusta kirjasta Mistä valaat laulavat? Eläinten kiehtova kieli. <\/em>Halusin myös tutustua evoluutioteorian alulle panijan Charles Darwinin ajatuksiin, joten selailin kirjaa Lajien synty – Luonnollisen valinnan kautta eli luonnon säilyminen olemassaolon taistelussa<\/em>. Biologi ja feministi teoreetikko Donna Harawayn ajatuksiin olen saanut tutustua useamman teoksen kautta. Huolimatta siitä, että viittaan varsin vähän hänen ajatteluunsa, on hänen teksteillään ollut iso vaikutus tapaani jäsentää eläinsuhdetta{4}<\/span><\/sup>.<\/p>\n\n\n\n Vuonna 2014 ilmestyneestä Posthumanismi <\/em>kirjasta lainaan sen toimittaneiden Karoliina Lummaan ja Lea Rojolan sekä kirjallisuuden tutkija Kaisa Kurikan ja Jouni Teittisen ajatuksia. Kyseinen kirja on ollut minulle tutkija ja taiteilija Tuija Kokkosen väitöskirjan lisäksi aineistoni tärkeimpiä taiteelliseen työhön kiinnittyviä teorioita.<\/p>\n\n\n\n Filosofeista ehkä eniten eläinkysymystä pyöritellyt Jacques Derridan tekstejä olen käyttänyt paljon oman ajatteluni tukena. Olen myös lukenut hänen ajatteluunsa viittaavia tekstejä muilta teoreetikoilta. Vähän samaa voi sanoa Gilles Deleuzesta ja Felix Guattarista, joiden ajatuksiin olen tutustunut heidän omassa tuotannossaan ja paljon myös muiden ihmisten kautta. Uudempaa filosofista ajattelua ja uusmaterialismin alle niputettavia teorioita olen saanut lukea Melissa A Orlielta, Diana Coolelta sekä Antti Salmisen ja Tere Vadénin teksteistä. Ruumiillisuutta ja ruumiillisen tiedon luonnetta pohdin filosofi Jaana Parviaisen kanssa.<\/p>\n\n\n\n Olen tuonut myös valmistuneiden luokkalaiseni ja tanssitaiteen maistereiden Riikka Laurilehdon ja Janna Loukkaan kirjoittamia ajatuksia tekstiini. Tanssijantaiteen maisteriopinnoissa opiskelu tapahtuu paljolti yhdessä luokkalaisten kanssa. Moni tässä tekstissä esitetty ajatus ei ole pelkästään itse keksimääni, vaan syntynyt yhdessä koettujen kouluvuosien aikana. Luokkalaisteni ajatteluun viittaaminen tuntui siis hyvältä tavalta tuoda esiin yhteiset kiinnostuksen kohteet. Muita taiteilijoita, joiden töihin tai ajatteluun viittaan ovat Pipsa Lonka, Terike Haapoja, Raisa Foster, Tuija Kokkonen, Esa Kirkkopelto ja Jenni-Elina von Bagh.<\/p>\n\n\n\n Taiteelliseen tutkimukseen olen tutustunut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävän taiteen keskuksen julkaisujen sekä tutkija ja performanssitaitelija Pilvi Porkolan ajattelun kautta. Olen myös lukenut väitöskirjoja eri taiteilijoilta, mikä on antanut minulle käytännön esimerkkejä tavoista tehdä tutkimusta omasta taiteellisesta työstä.<\/p>\n\n\n\n En voi koskaan tietää täysin jonkun muun eläimen esimerkiksi jäniksen perspektiiviä sellaisena kuin se sille itselleen kokemuksena näyttäytyy, sillä ymmärrykseni todellisuudesta ja kokemushorisonttini ovat aina oman mieleni värittämiä. Ihmiskeskeisyyttä purkavassa ajattelussakaan ihmisnäkökulma ei katoa. Olen ihminen näitä tutkiessani ja havaitsen maailmaa ihmisruumiin kautta. Tämän kaltainen ihmislähtöisyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin ihmiskeskeisyys. Ihmiskeskeisyyteen kuuluvan muiden näkökulmien kieltämisen tai vähättelyn sekä oman kokemuksen ylempiarvoisena pitämisen tulee loppua. Näkökulma vaikuttaa merkittävästi tapaamme havaita maailmaa ja määrittää sitä, millaisia havaintoja ylipäätään teemme. Muiden eläinten kokemuksen ymmärtämistä lähemmäksi on mahdollista ja kannattaa pyrkiä. Muunlaisista kokemuksesta kiinnostuminen ja muunlajisten eläinten näkökulman huomioiminen ovat tässä avainasemassa. Ja toisaalta kysymys toisen ymmärtämisen rajoista liittyy myös ihmisyksilöiden väliseen kanssakäymiseen. Yhtä epävarmaa on, onko minulla pääsyä toisen ihmisyksilön kokemukseen. Silti en epäile tuon kokemuksen tärkeyttä ja pyrin huomioimaan sen omassa toiminnassani.<\/p>\n\n\n\n Uskallan myös väittää, että viettämällä aikaa esimerkiksi koira- tai kissayksilön kanssa, voin oppia ymmärtämään hyvinkin tarkasti hänen yksilöllistä tapaansa kokea elämää. Tapamme olla maailmassa eivät ole kuitenkaan liian erilaisia. Elämän jakaminen lähtökohdiltaan hieman erilaisen yksilön kanssa voi saada minut näkemään itsenikin hieman uudella tavalla. Derridakin (2019 [2006], 18) pohti: “Kuka minä olen? Keneltä sitä kysyisin ellei toiselta? Ehkäpä kissalta itseltään.” Keitä me olemme? Olen kysynyt tämän kysymyksen useasti kanssani asuvilta kissoilta ja he ovat vastanneet minulle monin eri tavoin. Tehtäväkseni jää ymmärtää, mikä vastaus on ja mitä se tarkoittaa.<\/p>\n\n\n\n Charles Darwinin evoluutioteoriaa lukiessa oli kiinnostavaa huomata, että jo Darwin aikoinaan ajatteli lajin käsiteen olevan osittain abstrakti ja mielivaltaisesti luotu. Hän kirjoittaa:<\/p>\n\n\n\n …pidän lajia käsitteenä, joka on annettu mielivaltaisesti ja mukavuussyistä joukolle toisiaan läheisesti muistuttavia yksilöitä, ja joka ei olennaisesti eroa muunnoksen käsitteestä, jota käytetään vähemmän selväpiirteisistä ja vaihtelevista muodoista. Muunnoksen käsite puolestaan on yksilöllisiin eroavuuksiin verrattuna myös mielivaltainen ja sitä käytetään lähinnä mukavuussyistä. (Darwin 2009<\/span> [1859], 51.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Darwin asetti ihmisen muiden lajien joukkoon. Tuon ajan länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin loivat oman ihmisidentiteettinsä erona “eläimeen” ja kieltäytyivät näkemästä muilla lajeilla piirteitä, jotka ajattelivat kuuluvan vain itselleen. (Tuomivaara 2018, 21) Nykyään tästä dualismista ja tosiasioilta silmien sulkemisesta on osattu tieteessä ja filosofiassa päästää onneksi jo irti ja eläintutkimus tekee koko ajan uusia kiinnostavia löydöksiä muiden eläinten kognitiivisista kyvyistä ja mielen rakenteista. Monia aiemmin vain meille ihmisille kuuluvia piirteitä kuten kieltä, kulttuuria, empatiaa, oikeudenmukaisuuden tajua, muistia ja itsetietoisuutta on löydetty muiltakin eläimiltä (mm. Telkänranta 2015<\/span>, Meijer 2018<\/span> [2016]). Nämä niin kutsutut inhimilliset piirteet eivät siis enää määritä meitä ihmisiä erilaisiksi muista eläimistä.<\/p>\n\n\n\n Ihmisidentiteettimme rakentuu edelleen suhteessa muihin eläimiin, ei kuitenkaan vastakohtaisuuden kautta. Olemme eläimiä siinä missä muutkin. Moni asia tulee kuitenkin miettiä uudelleen, sillä “… eikö se tarkoita, että meidän on epäiltävä kaikkea, mitä luulimme tietävämme siitä, mitä on olla eläin, mitä meille on opetettu ihmisestä, ihmisyydestä ja ihmisen suhteesta toisiin eläimiin?” (Teittinen 2014, 172). Kyllä tarkoittaa ja tälle epäilylle ja ihmettelylle rakentui teos olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä<\/em>. Eikä kysymys jää edes vain ihmis-eläin-jaon kyseenalaistamiseen, sillä nykyisessä ekologisessa ja uusmaterialistisessa ajattelussa kysytään myös elollisen ja elottoman erottamattomuutta ja ihmisen roolia osana koko luonnon kirjoa. Opinnäytetyössäni rajaan tutkimukseni kuitenkin käsittelemään erityisesti ihmisen ja muiden eläinten suhdetta.<\/p>\n\n\n\n Jacques Derridan kirjan Eläin joka siis olen <\/em>alkusanoissa kerrotaan, että kunnollinen dekonstruktiivinen työ ei pyri ottamaan totuttuun ajatusmalliin nähden vastakkaista kantaa, eikä korvaa vastakkainasetteluja yhtä epäpätevällä kaiken tasapäistävällä eriytymättömyydellä. Sen sijaan se moninkertaistaa erot ja tuo esiin oletettujen rajojen haurauden ja huokoisuuden. Ja näin haurastuu ja purkautuu ihmisen ja “eläimen” perinteisen vastakkainasettelun kauan kuviteltu perusta. (Derrida 2019<\/span> [2006], 12.) Derrida kirjoittaa vielä myöhemmin:<\/p>\n\n\n\n Kiinnostavaksi keskustelu muuttuu siinä vaiheessa kun sen sijaan että pohdittaisiin, onko tällaista katkonaista rajaa olemassa vaiko ei, yritetään ajatella sitä, mitä rajasta tulee kun se kertautuu loputtomiin, kun se ei muodosta yhtä ainoaa jakamatonta linjaa vaan useampia sisäkkäin kertautuvia (Derrida 2019 [2006], 51).<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Derrida ehdottaa, että meidän tulee miettiä uudelleen ymmärryksemme erosta tai eroavaisuuksista. Erilaisuutta löytyy lajien kesken, mutta ero ei ole dualistista, dikotomista tai essentialistista, eikä se rakenna hierarkkisia kategorioita. Ihminen on erilainen kuin kissa ja kissa on erilainen kuin fasaani. Ihmisissä, kissoissa ja fasaaneissa on myös erilaisia yksilöitä, joilla on erilaisia yksilöllisiä piirteitä. Jyrkkä raja ihmisen ja muiden eläinten välistä pirstaloituu loputtomaksi erojen kirjoksi.<\/p>\n\n\n\n Loputonta eroa olevan perus luonteena pitää myös Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajatteluun tukeutuva Kaisa Kurikka (2014) kirjassa Posthumanismi<\/em>. Deleuzen ja Guattarin uusmaterialistisessa ontologiassa jokainen olio on nähtävissä eroavuuden kautta suhteessa toiseen. Ero ymmärretään kuitenkin immanenssina (puhtaana erona) eikä transsendentaalisena kategorisena (erona jostakin). (Kurikka 2014<\/span>, 214.) Hänen mukaansa:<\/p>\n\n\n\n Erilaiset oliot siis jakavat saman maailman, mutta ne ovat lähtökohtaisesti materiaalisuuksiltaan (orgaanisesta ei-orgaaniseen) ja kyvykkyyksiltään erilaisia, jatkuvassa erilaisuuden ja eron ilmaisemisen prosessissa. Mitään ikään kuin ylintä olemassa olevaa entiteettiä, joka määrittelisi kaiken alempansa, ei ole olemassa vaan entiteetti on immanentti eli sisäisten suhteidensa määrittämä itsenäinen koostumus. (Kurikka 2014, 214.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Deleuze ja Guattari kirjoittavat, että immanenssin taso ei tule ymmärtää käsiteenä, vaan ajattelun kuvana. Se on tapa ajatella ja suunnata ajattelua. (Deleuze & Guattari 1993<\/span> [1991], 45.) Ajattelun kuvan vaihtaminen immanenssin tason näkeväksi (vaikka kysymys ei toki ole vain näköaistin kautta havainnoinnista) mahdollistaa maailman havainnoinnin tavalla, joka huomioi kaikki hienot ja loputtomat yksilölliset erot, mutta ei turhaan takerru kategorioihin. Tällöin kenenkään kokemus maailmasta ei ole myöskään toista merkittävämpi ja olioita ei luokitella arvojärjestykseen. Eroa ei ajatella erilaisuutena jostakin normaalina pidetystä vaan ero itsessään on asioiden muotoutumisen tapa.<\/p>\n\n\n\n Mitä tapahtuu ymmärrykselle ruumiillisuudesta ja liikkeestä, kun ne ajatellaan osaksi edellä kuvattua jatkuvan eron ilmaisemisen prosessia? Ehkä liikettä ei voi ajatella ollenkaan enää valmiina malleina tai kuvina, vaan jatkuvana muotoutumisen ja muutoksen prosessina. Liikkeen muodot syntyvät alati muuttuvana ja eriytyvinä jatkumoina. Liikepraktiikkani yksi tärkeä elementti on, että liike on jatkuvaa muutosta. Liikkuessani en koskaan toista mitään, vaan kaikki on uutta tai jatkuvaa variaatiota. Tässä jatkuvan eron ilmaisemisen prosessissa ei synny muodotonta epämääräistä massaa, vaan eriytyneitä ja joka hetki erityisiä muotoja, jotka rakentavat materiaalista todellisuuttani. Kokemukseni liikkeestä on tällöin ruumiin sisäisten suhteisuuksien ohjaamaa muutoksen havainnointia ja osittain tuon muutoksen ohjailemista. Millä tasolla ohjailu tapahtuu, on olennainen kysymys ja siihen paneuduin viime luvussa ruumiillinen ajattelu kohdassa ja palaan lisää myöhemmin.<\/p>\n\n\n\n Donna Haraway tuo käsitteiden kyborgi ja kumppanilajisuus (companion species) esiin meidän ja muiden eläinten perinpohjaisen yhteen sotkeutumisen. Hänen tavoin ajattelen meidän muotoutuvan sellaisiksi kuin olemme suhteessa muihin lajeihin ja ymmärryksemme elämästä niin ruumiillisena kuin älyllisenä ilmiönä rakentuvan vahvasti vuorovaikutuksessa muihin eläimiin ja ympäristöön. Ekologista tuleva suhdeverkostojen ajattelu kuvaa samaa asiaa hieman eri sanoin: “kyse on koko ajan erilaisten eliöiden\/ entiteettien ja ympäristön suhteista, yhdistymisistä, liitoksista, verkostoista, vuorovaikutuksista ja riippuvaisuuksista” (Kokkonen 2017, 47).<\/p>\n\n\n\n Haraway tuo myös useassa otteessa esiin, että meidän ruumiissamme on paljon elämää, joka on lähtökohtaisesti jotain muuta lajia, tarkoittaen muun muassa suolistossamme eläviä bakteereita, joita ilman emme pärjäisi alkuunkaan.<\/p>\n\n\n\n I love the fact that human genomes can be found in only 10 percent of all cells that occupy the mundane space I call my body: the other 90 percent of the cells are filled with the bacteria, fungi, protists, and such, some of which play in a symphony necessary to my being alive at all, and some of which are hitching a ride and doing the rest of me, of us, no harm. (Haraway 2008<\/span>, 3–4.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Hän jatkaa myös; “I become an adult human being in company with these tiny messmates. To be one is always to become with many.” (Haraway 2008, 4.) Ruumiillisuuteni on siis rakentunut ja rakentuu koko ajan suhteessa muihin eliöihin. Se rakentuu yhdessä muiden eliöiden kanssa. Omaa eläimyyttä etsiessä ei siis tarvitse hakea kaukaa, se löytyy ruumiistani.<\/p>\n\n\n\n Haluan nyt yrittää yhdistää kaikki tähän mennessä hahmotellut ajatukset. Ruumiillisuus ja se mitä muutenkin elävinä olentoina olemme, rakentuu osana loputtomien eroavuuksien kirjoa. Jokainen elävä olento ja entiteetti muotoutuu omanlaisekseen. Muotoutuminen tapahtuu kuitenkin toisiimme sekoittuneena ja vuorovaikutteisissa verkostoissa. Tästä ajattelusta syntyvä yhteyden tunne on minulle eläimyyttä.<\/p>\n\n\n\n Mitä tämä tekemäni ontologinen hahmotelma tarkoittaa taiteen ja erityisesti esitysten tekemisen näkökulmasta? Tutkija Kaisa Kurikka ehdottaa, että immanenssin tasoa ajattelun kuvana pitävä ja loputonta eroa tunnustava ontologia tarkoittaa ennen kaikkea luopumista representaatioon nojaavasta ajattelusta (Kurikka 2014, 215). Vaikka hän käyttääkin esimerkkinä kirjallisuutta, on ajatukset helposti käännettävissä esittävään taiteeseen. Hänen mukaansa taiteessa olevat hahmot: “eivät siis ‘esitä’ mitään muuta kuin itseään, ne eivät ole niinkään jonkinlainen idean tai ajattelumallin sijaisia tai korvaajia vaan asettuvat taideteoksessa erilaisiin toiminnallisiin ja ilmauksellisiin suhteisiin muiden ilmaisumuotojen kanssa” (Kurikka 2014<\/span>, 215). Katsoja–kokijan positiosta käsin ajateltuna tämä tarkoittaa, että “taidetta ei siis niinkään tulkita jonkun taideteoksen ulkopuolisen tahon ilmentäjänä vaan pikemminkin tarkastellaan teoksen tapa toimia ja vaikuttaa affektiivisesti” (Kurikka 2014, 215). Kurikka myös ehdottaa, että tällainen luenta ja tapa tehdä taidetta on posthumanistista (Kurikka 2014, 215).<\/p>\n\n\n\n Representaatioon kiinnittyvästä toimintatavasta luopuminen oli liikepraktiikallemme ehdottomasti tärkeä ominaispiirre. Emme missään nimessä koskaan ajatelleet esittävämme eläimiä, siinä mielessä miten esittäminen on perinteisesti mielletty asioiden representoimisena. Emme myöskään kiinnittyneet valmiisiin kuviin tai ennalta tuttuihin liikemalleihin. Vaikka niitä varmasti ilmeni ja hälveni esityksessä yhtenään, oli huomio aivan toisenlaisessa tavassa ymmärtää tapahtumaa. Oikeastaan koko esitys olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>ei pyrkinyt missään vaiheessa kuvittamaan tai esittämään mitään itsensä ulkopuolista, vaan esiintyjät, valo, tila ja ääni olivat maastoa, jossa huomio oli tuntoisuudessa, tuntemuksissa ja välittömässä aistihavainnossa. Esiintyjäntyössä kiinnityimme tuntemuksiin, jotka ilmenivät välittömänä kokemuksena ja olivat itsessään kiinnostavia.<\/p>\n\n\n\n Representaatiosta luopuminen on mahdollista esiintyjäntyön tekniikoissa. Mutta voiko esitys olla esittämättä? Kysymys on paradoksaalinen. Paremmin muotoiltu kysymys on, millaisin metodein tuon esiin esitykseen valikoidut asiat. Ja millaisin metodein esitys välittyy kokijalleen. Esityksellä olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>halusimme vaikuttaa yleisöön tuntemusten ja ruumiillisten kokemusten kautta. Tuntemukset ovat tunteiden kaltaisia kokemuksia, joita ei kuitenkaan vielä tai ollenkaan hahmoteta sanallisesti. Tällaista teoksen vastaanottamista voi kutsua teoksen affektiivisesti kokemiseksi. Representaation merkkejä seuraamisen sijaan katsoja saattoi todistaa muotoutumisen prosesseja sekä havainnoida aistista kenttää sellaisenaan.<\/p>\n\n\n\n Ihmiskeskeisyyden purkamisessa ehkä olennaisinta on kiinnostua muidenkin kuin ihmisten näkökulmista taiteen lähtökohtina ja käsiteltävinä asioina. Mikä tarkoittaa, että taiteessa ei ole kysymys enää vain ihmisten näkökulmista ja sitä ei tule tehdä ainoastaan ihmisten kanssa ja ihmisille. Muut eläimet, eliöstöt ja luonnon prosessit saavat tulla toimijoina mukaan taiteellisiin prosesseihin. Tällöin tehdään taidetta heidän kanssaan, eli heidän vaikutuksensa taiteelliseen prosessiin on olennainen ja heidän näkökulmasa saa tulla esiin myös lopputuloksessa. Kokkonen kirjoittaa samasta asiasta hieman eri tavoin ja nimeää muut eläimet ja luonnon prosessit kanssatoimijoiksi:<\/p>\n\n\n\n Muiden kuin ihmisten aktiivinen havaitseminen ja antautuminen aistimellisesti, affektiivisesti ja ajatuksellisesti kanssakäymiseen jokapäiväisen ympäristömme olentojen ja prosessien kanssa edellyttää käsitteen (ei-inhimillinen kanssatoimija), joka jollain tavalla ottaa vakavasti huomioon ja nimeää muut kuin ihmiset toimijoina (Kokkonen 2017<\/span>, 91).<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Toimijuuden antaminen toiselle tarkoittaa, että hänellä on mahdollisuus ja oikeus määrittää tilanne omasta näkökulmasta käsin ja hän pystyy vaikuttamaan tilanteessa. Pyrkimys ymmärtää erilaisia toimijuuksia ja huomioida ne osana esitysten tekemisen prosesseja, on tällä hetkellä laajemminkin ajankohtainen asia. Sosiologi ja sukupuolentutkija Sally Hinesiä seuraten Janna Loukas kirjoittaa tanssijantaiteen maisteriopinnäytetyössään toimijuuden tarkoittavan yksilön tai ryhmän kapasiteettia toimia itsenäisesti ja tehdä valintoja. Se on valtaa päättää toimia tietyllä tavalla ja toteuttaa valitsemansa teko. Loukas ilmaisee toimijuuden merkitsevän hänelle erityisesti sitä toiminnan aluetta, jolla hän pystyy vaikuttamaan sekä tekemään päätöksiä ja valintoja. (Loukas 2019<\/span>, 35.)<\/p>\n\n\n\n Esityksessä olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>ei ollut nähtävillä muiden lajien toimijuuksia ja esitys rakentui ihmisesiintyjien, tilan, valon ja äänen kautta. Millä tapaa voin siis väittää sen purkavan ihmiskeskeisyyttä? Esityksen tematiikka, eli siinä käytettävät huomion suuntaamisen metodit sekä sen luoma teosmaailma purkivat kaikki ihmiskeskeisyyttä. Esiintyjän ruumiillisuudessa ei tehty eroa ihmisen ja muiden eläinten välillä, vaan tutkittiin ei-inhimillistä ruumiillista olemusta sekä eläimyydeksi ymmärtämääni olemisen tapaa. Näin kysymys ei oikeastaan ollut pelkästään ihmisen ruumiillisuudesta eikä ihmisen tarinoista. Esiintyjissä pääsi esiin ihmisyyden sijaan jonkinlainen olentous tai eliömäisyys. Esitystilanne oli myös rakennettu niin, että esiintyjä oli yksi elementti muiden esityksen elementtien mukana. Huomio sai välillä olla vaikka vain äänessä ja valo saattoi tehdä koko tilanteen havainnointiin vaikuttavia valintoja. Vaikka uskonkin esiintyjän liikkeen vieneen useasti päähuomion yleisön jäsenen havainnoinnista, oli tämä meille tekijöille tärkeä valinta esityksen dramaturgiaa tehdessä ja työryhmänä toimiessa.<\/p>\n\n\n\n Liikepraktiikkani voi ajatella rakentuvan liikettä synnyttävistä aihioista <\/em>sekä liikettä suuntaavista ja jäsentävistä elementeistä<\/em>. Liikettä synnyttävät aihiota ovat tuntoisuus, leikkiin kuuluva uteliaisuus ja mielihyvä sekä TRE (Trauma Releasing Exercises) -metodin tuottama liike. Liikkeen jäsentämisen ja suuntaamisen elementeillä tarkoitan ohjeita tai huomiota keskittäviä tehtäviä, joiden avulla jäsensimme liiketapahtumaa.<\/p>\n\n\n\n Liikepraktiikan elementit ovat valikoituneet ja kirkastuneet vähitellen harjoituskauden aikana. Harjoitimme praktiikkaa aluksi pala tai asia kerallaan, tähdäten kuitenkin siihen, että lopulta kaikki elementit olivat osa yhtä iso kokonaisuutta. Ymmärrys valittujen aihioiden ja elementtien luonteesta muotoutui useiden tutkivien liikekokeilujen seurauksena ja tein valinnat sekä rajaukset suhteessa meidän kaikkien kolmen esiintyjän oivalluksiin ja löydöksiin. Olen jäsennellyt ja nimennyt tarkemmin asioita tätä kirjallista työtäni varten, sillä taiteellisen prosessin salityöskentelyssä työstimme asioita vapaammin ja paikoittain erilaisella logiikalla kuin tutkimuksen teksti rakentuu.<\/p>\n\n\n\n Minua kiinnosti heti prosessin alusta alkaen ruumiin tuntoisuus, eli tila, jossa tunto- ja kinesteettiset aistit herkistyvät ja sekoittuvat. Tällöin liikkeen tunteminen on pääasiallinen tapa hahmottaa liikettä ja suuntautua liikkeeseen. Huomion vieminen tuntoisuuteen herkistää läsnäololle ja nyt hetkisyydelle. Työskentelimme paljon kosketuksen kanssa. Toisilta saadut kosketukset aktivoivat liikettä ja kääntyivät kinesteettiseksi aistimukseksi. Itsekseen liikkuessa huomio oli oman liikkeen synnyttävässä tuntoisessa aistitiedossa ja ruumiillisen ajattelun jatkumoissa.<\/p>\n\n\n\n Huomion suuntaaminen ruumiin tuntoisuuteen mahdollistaa toimijuuden antamisen ruumiille, eli ruumiin oma potentiaalisuus saa tulla esiin liikkeessä. Liike syntyy sisäisesti ja kehittyy aistitiedosta vaikuttuneena. Huomio suuntaaminen ruumiin tuntemuksiin tekee myös sen, että huomio on toiminnassa eikä niinkään toiminnan tekijässä. Tällöin ei ole enää olennaista ajatella, että minä liikun, vaan liike saa tapahtua sellaisenaan.<\/p>\n\n\n\n Toinen tärkeä liikkeen aihio oli leikki ja leikkimielisyys sekä niihin sisältyvä uteliaisuus ja mielihyvä. Lukiessamme tarinoita muiden lajien leikeistä pystyimme samaistumaan niille ominaisiin jännityksen, riemun ja ilon tunteisiin. Leikkiminen on alue, joka yhdistää meitä moniin muihin eläinlajeihin. Kaikki nuoret nisäkkäät ja ainakin jotkin linnut leikkivät, samoin monien lajien aikuiset. Leikki voi olla elintärkeiden taitojen opettelu, kuitenkin syy leikkiin kaikilla meillä eläimillä on pääasiassa siihen liittyvä uteliaisuus ja sen tarjoama ilo. Leikimme ihan vain huvin vuoksi. (Balcombe 2006<\/span>, 90.) Leikittelimme hetkessä syntyvillä liikekokeiluilla, huimausleikeillä, kekseliäisyydellä, hitaudella, nopeudella, painovoimalla ja toisilta saadulla kosketuksilla. Mielihyvä oli liikkeen motiivi sekä seuraus leikkisästä liikkeestä.<\/p>\n\n\n\n Ajattelen leikin olevan elintärkeä mielentila improvisatorisessa praktiikassa. Jatkuva tutkiminen ja muutoksessa oleminen on mielekästä vasta kun siihen liittyy aito uteliaisuus olla muutoksessa ja kyky nauttia siitä. Leikki on lähtökohtana laaja ja moninainen, ymmärrän sen tässä kohtaa erityisesti mielentilana suuntautua liikkeeseen ja motiivina toimia.<\/p>\n\n\n\n Kolmas tärkeä lähtökohta oli TRE metodin tuottaman liikkeen tutkiminen. Kutsuin TRE ohjaajan ja tanssijan Heidi Naakan ohjaamaan meille kaksi tärinä sessiota prosessin aluksi ja yhden vielä viikkoa ennen ensi-iltaa. Muina aikoina harjoitimme tärinää itseksemme ensin erillisenä harjoituksena ja myöhemmin yhdistäen sitä muihin praktiikan elementteihin. Olin itse tutustunut TRE tärinään jo ennen tätä taiteellista prosessia, mutta Tarulle ja Riikalle sen harjoittaminen oli uusi kokemus. Meillä kaikilla oli kuitenkin onneksi hyvin aikaa olla tärinäprosessissa, sillä pidimme ensimmäiset sessiot jo toukokuun lopulla ja esitykset olivat marraskuussa 2019. Tärinän harjoittamiseen kuuluu prosessissa oleminen ja mitä vähemmän sitä pakottaa tiettyyn suuntaan, sitä kiinnostavampia siinä ilmenevät liikemaailmat ovat. Tärinä ilmeni jokaisella meillä hieman erilaisena, sillä se muotoutuu vahvasti suhteessa ruumiin tilaan ja ilmeisesti erityisesti faskian, eli lihaskalvojen tilan mukaan.<\/p>\n\n\n\n TRE Finland sivustolla kuvataan menetelmän hoidollista puolta sekä tärinän toimintamekanismia seuraavanlaisesti:<\/p>\n\n\n\n Trauma Releasing Exercises eli TRE on yksinkertainen ja helposti omaksuttava itsehoitomenetelmä, jonka vaikutuksen ilmenevät nopeasti. TRE rentouttaa, aktivoi ja mobilisoi stressin ja traumaattisten kokemusten jännittämiä lihaksia. Menetelmässä käynnistetään lihasten vapinana tai tärinänä alkava luonnollinen ja nopeasti vaikuttava palautumismekanismi. Syvien lihasjännitysten vapautuessa kehossa herää luontainen pyrkimys kokonaisvaltaiseen eheytymiseen, jolloin kehon aistimukset, tunteet ja ajattelu jäsentyvät uudelleen yksilön omaksi tavaksi kokea itsensä ja olemisensa.<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n TRE tärinän pohjana on autonomisen hermoston tärinärefleksi, joka on löydetty ensin muilta eläimiltä ja myöhemmin myös ihmisiltä. Olen nähnyt videoita esimerkiksi seeprasta ja jääkarhusta, jotka stressaavaan tilanteen jälkeen ravistelevat uhan tunteen pois kokonaisvaltaisella tärinällä ja jatkavat sitten elämäänsä. Ihmisille tämän metodin kehitti amerikkalainen tohtori David Berceli ja menetelmää on käytetty useissa eri maissa traumojen tai stressin purkamiseen. Refleksin kuvaillaan oleva jotain primitiivistä, eli meissä sisäisesti olevaa, joka tulee vain sallia tulla esiin. Bercelin mukaan vaaratilanteessa tapahtuu sisäsyntyinen biologinen, neurologinen ja hermostojärjestelmän yhteisreaktio, jonka seurauksena lihakset jännittyvät. Kun vaara on ohi, ruumis voi tärisemällä poistaa liiallisen lihasjännityksen. (Berceli 2015<\/span>, 7.) Useilla ihmisillä tällainen tärinärefleksi on kuitenkin tukahtunut ja se täytyy herätellä takaisin osaksi ruumiin toimintamalleja.<\/p>\n\n\n\n TRE tärinä kiinnostaa minua, koska se on vahvasti ruumiillinen ilmiö, joka toimii ilman mielen hallintaa. Se on ruumiin itsensä synnyttämää liikettä. Tärinä noudattaa tiettyä säännönmukaisuutta, koska tietyt liikeketjut aktivoituvat helpommin tärinälle ja sen aloittaminen on helpompaa tietyissä asennoissa. Tästä huolimatta tärinässä on laajasti erilaisia laatuja ja se vaihtelee suuntia ja muotoaan hyvin omapäisesti ja arvaamattomalla tavalla. Sen tekeminen on joka päivä hieman erilaista ja se voi kehkeytyä yllättäviin suuntiin ja liikeketjuihin. Jotta tärinä voi ilmetä, minun tulee rentoutua ja päästää irti liikkeen hallinnan tarpeesta. TRE metodissa minua kiinnostaa erityisesti sen mahdollistama kokemus liikkeen tapahtumasta, jossa liike tapahtuu minun sitä tekemättä. TRE tärinässä liike todellakin tapahtuu itsestään.<\/p>\n\n\n\n TRE metodissa on myös kiinnostavaa, että se on lähtökohdiltaan muilta eläimiltä opittu itsehoitokeino. Metodin avulla pyritään palauttamaan luontaista, biologiassamme ja autonomisessa hermostossamme olevaa stressinpurku mekanismia, eli voisin sanoa, että pyritään oman eläimyyden äärelle. Metodi peräänkuuluttaa myös ruumiin omaa älykkyyttä toimia ja hoitaa itseään.<\/p>\n\n\n\n Liikkeen jäsentämisen ja suuntaamisen elementit olivat valitsemiani tapoja ymmärtää liikkeen etenemistä ja jatkumoita. Liiketapahtuma oli tavallaan yhtä pitkää jatkumoa, jonka jokainen hetki oli yhtä täysi ja merkityksellinen. Liikkeessä ei ollut niin sanottuja pudotettuja hetkiä tai taukoja tekemisen sisällä, vaan pidimme keskittynyt tilaa yllä koko ajan ja liike eteni vääjäämättömästi. Toki tämä jatkuvasti etenevä liikkeen virta sisälsi myös erilaisia pysähtymisen kaltaisia tilanteita, mutta nekin ymmärsimme osana liikettä.<\/p>\n\n\n\n Praktiikkaa tehdessäni liikkeeni on jatkuvaa muutosta. En koskaan toista mitään, vaan kaikki on koko ajan uutta tai jatkuvaa liikkeen variaatiota. En myöskään suunnittele tai päätä etukäteen liikkeitäni, vaan sallin itselleni mahdollisuuden ennakoimattoman ja uuden tutkimiseen. Liike muodostuu jatkuvana ja vääjäämättömästi etenevänä virtana. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä huomioida, että jatkuvassa muutoksen tilassa liikkuminen ei tarkoita, että minun pitää joka hetki olla jotain ihan muuta kuin mitä hetki sitten oli. Muutos voi olla hienovaraista tai pientäkin. Voin kiinnittyä johonkin valitsemaani liikemotiiviin ja antaa siitä kehkeytyä varioivia liikkeen jatkumoita.<\/p>\n\n\n\n Liikkuessani en toimi tuttujen ja tunnistettavien liikemallien mukaan. Praktiikan harjoittamisen alkuvaiheilla jouduin tietoisesti välttelemään tunnistettavia liikemalleja. Tarve välttelylle väheni kuitenkin praktiikan juurtuessa syvemmälle ruumiillisuuteen, kun sen luoma keskittyminen siivosi itsestään pois tuttua tanssikuvastoa. Tai vaikka sellaisia sattumalta ilmeni, oli huomioni muualla ja hetket olivat ohimeneviä siinä missä kaikki muutkin hetket.<\/p>\n\n\n\n Liikkuessa päästän irti ennalta päättävästä tai suunnittelevasta mielen kontrollista ja se saa vähitellen kadota. Ymmärrys minusta liikkeen luojana muuttuu ja saan uppoutua muuntuneeseen tajunnan tilaan, jossa valinnat tapahtuvat välittömässä aistisessa tilassa ja ruumiillisen ajattelun kautta.<\/p>\n\n\n\n Liikkuessa jokainen hetki ja jokainen liike on minulle yhtä täysi ja merkityksellinen. En rakenna liikkeellä huippukohtia, eikä liikkeeseeni siis muodostu myöskään vähemmän merkityksellisiä valmistautumisia. Liike ja huomio kulkee kaikkialla ruumiissa. Jokainen ruumiinosa on yhtä arvokas ja kiinnostava liikkeen paikkana. Ruumiinosien tasavertaisuuden periaatteeseen teki poikkeuksen kuitenkin anatomisiksi lähdöiksi <\/em>nimittämäni harjoite, jossa huomio siirretään hetkeksi rajattuun osaan ruumistani. Tuolloin ymmärrän tuon osan koko ruumiikseni, jossa liike ja huomio kulkee kaikkialla. Tällöin rajauksen ulkopuolelle jäävät ruumiinosat liikkuvat suhteessa valittuun alueeseen. Anatomiset lähdöt <\/em>harjoitteen rajaus mahdollisti valitun ruumiinosan ymmärryksen laajentumisen.<\/p>\n\n\n\n Liikkeeni saa kehkeytyä emergentin systeemin tavoin. Tutustuimme emergentin systeemin teoriaan harjoitusprosessin toisella jaksolla lokakuussa ja otimme sen tarjoaman jäsennysmallin käyttöömme. Emergentillä eli kehkeytyvällä systeemillä tarkoitan liiketapahtumaa, jolla on kyky sisältäpäin rakentuvaan muutokseen. Systeemissä on kysymys syntymisen tai muuntumisen prosessista (process of becoming), joka organisoituu itsestään, ennakoimattomasti ja ilman ulkoapäin tulevaa kontrollia (Ståhle 2004<\/span>, 5). Kun veimme huomiomme liikkeessä tapahtuvaan systeemiseen kehkeytymiseen, se luontaisesti hieman vahvistui ja tarkentui.<\/p>\n\n\n\n Toimivalla kehkeytyvällä systeemillä on tiettyjä ominaispiirteitä. Sen tulee pystyä olemaan kaukana tasapainosta, eli nähdä kaaos tai epäjärjestys voimavarana, josta asioihin kiinnittyminen tai järjestäytyminen voi nousta. Toiseksi systeemi tuottaa paljon ylijäämää eli entropiaa, joka myös on monipuolisen kehkeytymisen voimavara. Kolmanneksi systeemillä tulee olla äärimmäisen herkkä palauteverkosto, jonka kautta systeemin tuottama informaatio ja sen tuottamat mallit välittyvät nopeasti kaikkialle systeemiin. Systeemin mennessä vääjäämättömästi eteenpäin, siinä tapahtuu hetkittäin bifurkaatioita eli valintoja, jotka määrittävät kaikki tapahtumat niiden jälkeen ja ovat peruuttamattomia. Näiden lisäksi kehkeytyvälle systeemille on tärkeää aika. Systeemi on aina suhteessa historiaansa ja kehittyy jatkuvasti eteenpäin. Systeemin sisältä päin rakentuvan kehkeytymisen muotoutuminen vaatii aikaa. (Ståhle 2004, 7–8.)<\/p>\n\n\n\n Pystyn tunnistamaan nämä ominaispiirteet helposti liikepraktiikastamme. Jatkuva kysyvä tila ja muutoksessa oleminen piti liikettä omalla tapaa jatkuvassa epätasapainossa. Entropiaa voi ajatella olevan kaikki ne luomamme liikkeet, jotka eivät johtaneet mihinkään kehkeytyvään jatkumoon. Liikkeemme synnyttämä entropia ei ollut kuitenkaan ylijäämää, koska praktiikkaan kuuluu ajatus, että jokainen hetki ja liike oli yhtä merkityksellinen myös ne, jotka eivät johda mihinkään. Palauteverkko liikkeemme systeemissä oli ruumiin kinesteettinen havaintoverkko, joka tuo välitöntä informaatiota liikkeestä ja tuntemuksista ruumiin tietoisuuteen ja sitä kautta havaittavaksi. Valinnat tapahtuvat suhteessa tähän herkkään palauteverkkoon.<\/p>\n\n\n\n Kysymys ihmiseläimyydestä linkittyi praktiikassani liikettä määrittävien valintojen lisäksi tajunnallisen tilan tutkimiseen, jonka ymmärrän huomion suuntaamisena ja sen mahdollistamana itsen uudella tapaa kokemisena. Taiteellisen prosessin alkuvaiheessa minulla oli aavistus liikkeeseen uppoutumisen mahdollisuuksista ja kiinnostus tajunnallisen tilan tutkimiseen, mutta sitä en tiennyt, mihin tutkimuksemme johtaa. Ymmärrys tajunnallisen tilan luonteesta kertyi vähitellen ja kerta toisensa jälkeen liikepraktiikkaa harjoittamalla. Reflektoimme aina liikesessioiden jälkeen, mitä niissä tapahtui ja miksi näin tapahtui. Tämän tiedon avulla vähitellen vahvistimme keskittymisen luomaa tajunnan tilaa ja veimme sitä eläimyyden kysymyksen kannalta kiinnostavaan suuntaan.<\/p>\n\n\n\n Liikepraktiikassa olennaista oli sallia itsensä upota liikematkaan ja tuntemuksiin, joita se herätti ja seurata liikkeen omaa jatkumoa. Tällä tavoin liikkujan käsitys itsestä pääsi vähitellen muuttumaan. Liike ei kiinnittynyt ihmisruumiin rajoihin, vaan se oli vapaa oletuksista tai epäilyksistä. Liikkuessani en siis olettanut omaa ruumistani etukäteen vaan se ilmenee minulle liikkeen kautta hetki hetkeltä erilaisena tai sellaisena kuin se siinä hetkessä ilmeni. Liikepraktiikkaa tehdessäni en ajatellut ruumiillisuuteni olevan ihmisyyttä, vaan olin eliö, olento tai organismi ja ruumiini rajat olivat huokoiset. Liikkeessäni ei ollut kysymys ihmisestä, eikä edes minusta. Siinä ei ollut kysymys ennalta tiedetyn minun ruumiistani vaan persoonattomasta, mutta vahvasti elävästä tuntoisesta ruumiillisuudesta, joka ilmenee välittömässä aistien virrassa. Liikkuessani päästin irti omasta egosta ja henkilöhistoriasta. Liikkeen hetki oli samaan aikaan hyvin tyhjä ja ihan täysi.<\/p>\n\n\n\n Uppoutuminen tapahtui omalla kohdallani aalloissa, eli uppoutumisen kokemus välillä syveni ja välillä keveni. Miksi näin tapahtui, liittyi varmaankin jollain tapaa mielen ja keskittymisen rakenteeseen. Liikkeeseen uppoutumisen hetkissä tilanteen tasalla olemista haluavan aivotoiminnan tuli antaa rauhassa hengata mukana ja olla hämillään. Vahvassa persoonattoman ruumiillisuuden kokemisen hetkessäkään tietoinen mieli ja ymmärrys itsestä jonkinlaisena jatkumona ei katoa. Mieli ei siis mene solmuun tai sekoa, vaan jää todistavaan ja hieman ihmettelevään rooliin.<\/p>\n\n\n\n Liikepraktiikan harjoittaminen rakentui kosketuksesta liikkeeksi <\/em>nimisen tehtävän ympärille. Siinä yksi henkilö kerrallaan on liikkuja ja muut kaksi kosketusinformaation antajia. Aluksi liikkuja ottaa vaan vastaan kosketuksen tuomia aistimuksia. Vähitellen hän alkaa aktivoitumaan ja luomaan liikettä kosketuksesta vaikuttuen. Lopuksi hän tanssi itsekseen ja toiset kaksi katsoo todistaen tapahtumaa. Tällaista tehtävä rakennetta on käytetty monessa muussakin yhteydessä tanssin harjoittelussa, praktiikallemme ominaista oli kuitenkin, miten kosketuksia annettiin, miten niihin suhtauduttiin ja miten liikettä kehitettiin eteenpäin.<\/p>\n\n\n\n Koskettajien tapa antaa kosketusaistimuksia liikkujalle seurasi praktiikan elementtien logiikkaa ja lisäksi koskettajat saattoivat seurata omaa kiinnostustaan ja leikkimielisyyttään. Liikkuja sai herkistyä tuntoiselle asti-informaatiolle ja uppoutua aistimusten ehdottamiin liikemahdollisuuksiin. Harjoitimme kosketuksesta liikkeeseen <\/em>tehtävää koko harjoitusprosessin läpi varioiden sitä erilaisissa muodoissa. Harjoitus oli aina melko pitkäkestoinen, sillä kaikkien kolme liikkujan läpi käyminen vuoroin otti yhteensä tunnin.<\/p>\n\n\n\n Kosketuksesta liikkeeseen <\/em>harjoituksessa minua kiinnosti sen tuottama liikkeen luovuus ja mielen tila, kun liikkujan ei koskaan tarvitse itse alkaa tyhjästä tuottamaan liikevalintoja. Valinnat syntyvät heti alusta lähtien vuorovaikutuksessa ja välittömässä yhteydessä toisten antamiin kosketuksiin. Myös äänen kanssa työskentely oli tavanomaista, eli liike sai rakentua äänestä vaikuttuneena. Tällainen työtapa nyrjäytti kiinnostavasti mielikuvaa “minun liikkeestäni” tai persoonastani liikkeen tuottajana ja rakensi suhdetta liikkeeseen persoonattomana ja vuorovaikutukseen sotkeutuneena asiana. Liiketehtävä mahdollisti kokemuksen, etten itse oikeastaan tee valintoja vaan ainoastaan vaikutun minussa olevasta ja minuun tulevasta aistisesta informaatiosta. Toinen syy tälle tehtävälle oli, että kosketuksen kanssa työskentely vei liikkumisen tehokkaasti tuntoaistin ja kineesteettisen aistin sekoittuneelle tuntoisuudeksi kutsumallani alueelle.<\/p>\n\n\n\n Teimme harjoitetta myös anatomisiksi lähdöiksi <\/em>kutsumallani rajauksella, jossa keskityimme johonkin yhteen ruumiin osaan kerrallaan (selkäranka + torso, pää + kasvot, jalat tai kädet). Kosketuksesta liikkeeseen <\/em>harjoitteessa oli tärkeää olla olettamatta omia ruumiin rajoja tai liikkeen mahdollisuuksia ja antaa transformaation muunlaiseksi ruumiiksi tapahtua. Anatomisissa lähdöissä <\/em>vahvistimme transformaation tapahtumista suhtautumalla valittuun ruumiinosaan jonain toisenlaisena ruumiinosana, jota emme tunne ennalta. Sallimme itsemme tutkia tuossa hetkessä vielä täysin määrittelemättömiä tuntemuksia. Toisen liikettä katsoessa tämä transformaatio joksikin muuksi kuin ennalta tuntemakseni ruumiiksi oli myös selvästi nähtävissä, niin kuin työskentelypäiväkirjani merkintä osoittaa:<\/p>\n\n\n\n Katsoessa kiinnostavaa oli transformaation tila, jossa kädet eivät olleet enää niinkään kädet vaan jokin ruumiinosa (en ihan osaa ratkaista mikä).<\/p> Sekä tila, jossa tunnistan, että kädet ovat jonkinlaiset kädet, mutta en tiedä millaisen olennon kädet ja millä tapaa se olento käyttää käsiään. Tunnistin ne käsiksi oman käsikokemukseni perusteella, mutta sen enempää en osannut sanoa, että millaisen olennon ja millaiset kädet.<\/p> Sitten on vielä kolmas hetki. Tunnistan käden raajaksi, mutta niin kuin edellisessä, ei ratkennut, millaisen olennon raaja tai mikä tuo olento oli. (Aaltonen 20.6.2019)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Välillä haimme transformaation kokemusta ottamalla tietoisesti uuden suhteen johonkin osaan ruumiista. Jalkojen kanssa työskentely oli yksi esimerkki tällaisesta kokemuksesta:<\/p>\n\n\n\n Huomasin ensimmäisessä vedossa, että mielikuvani omista jaloista luisevina pötkylöinä dominoit tapaa hahmottaa itseäni ja liike. Kun siirsin huomion pehmoisuuteen ja löllyvyyteen tai kiertyvyyteen jaloissa, syntyi uutta ja kiinnostavaa liikemateriaalia. Näin myös kokemukseni jaloista muuttui luisevista pötkylöistä paljon pehmoisemmiksi ja kaartuviksi.<\/p> Tämä jalkasuhteen uudelleen määrittely tarvitsi siis vanhan dominoivan mallin tunnistamisen Niin kuin nämä päiväkirjamerkinnät osoittavat, ruumiinkuva ja välitön kokemus omasta ruumiillisuudesta ovat jatkuvassa muutoksessa ja niiden luonteeseen voi osittain myös vaikuttaa. Tapamme havaita itsemme ja ruumiimme on altis mielen tai ympäristön antamille vaikutuksille. Mitä ruumiillisesti teemme, vaikuttaa myös siihen, miten oman ruumiimme koemme. Taiteellisen prosessin aikana kaikilla meillä esiintyjillä oli vahvoja kokemuksia siitä, miten tavanomainen tapamme havaita omaa ruumista pääsi muuttumaan.<\/p>\n\n\n\n TRE metodin luonteeseen kuuluu, että se menee eteenpäin, kun sitä toistuvasti harjoittaa ja antaa ruumiin rentoutua ja aueta tärinälle. Tärinäliike alkaa yleensä jostain yhdestä tai muutamasta liikemallista ja vähitellen ajan kanssa alkaa kulkemaan eri puolilla ruumista ja tuottamaan erilaisia liikelaatuja. Näin kävi meille kaikille ja vähitellen tärinä pääsi etenemään ruumiin eri osiin ja sai mitä mielikuvituksellisimpia muotoja.<\/p>\n\n\n\n Yhdistimme tärinän tuottamat liikkeet ja erityisesti sen tuottaman tuntemuksen omasta liikkeestä muuhun praktiikkaan. Tällä tavoin tekemisessä yhdistyi kontrolloimattomuus ja toisaalta tuntoisesta tilasta käsin tehtävät aistisesti hienovaraiset liikevalinnat.<\/p>\n\n\n\n Tärinäliike yhdistyi saumattomasti muuhun liikkeeseen ja pian emme enää osanneet sanoa, milloin liike syntyi itsestään ja milloin reaktiona aistitietoon tai omaan valintaan.<\/p>\n\n\n\n Tärinän ottaminen mukaan muuhun praktiikkaan tuotti aluksi todella intensiivistä ja hurjaa liikettä ja olimme liikesessioiden jälkeen aivan poikki. Intensiivisyys tuli varmaan osittain metodin itseään ruokkivasta luonteesta, kun antaudun tärinälle, se alkaa laajenemaan ja syvenemään. Toisaalta liikkeen kontrolloimattomuus ja holtittomuus haastoivat ruumista. Prosessin edetessä ymmärrys tärinän luonteesta kasvoi ja tärinän luomaa olosuhde ei ollut enää niin rankkaa. Opimme myös säätelemään ja suuntaamaan sitä kevyemmäksi ilman, että se haittaisi tai estäisi sen erityistä luonnetta toimimasta.<\/p>\n\n\n\n Tärinän jälkeen olo oli yleensä rauhallinen ja raukea, mutta aistisuuteen hyvin virittynyt. Olossa oli jotain samaa kuin Feldenkrais{5}<\/span><\/sup> yksityistunnin jälkeisessä hieman tokkuraisessa tilassa. Mikä on ymmärrettävään, sillä molemmissa metodeissa suunnataan huomio ruumiin sisäisen maailman yksityiskohtiin, seurataan jo olevaa ja annetaan liikkeen ja tarkan ruumiillisen kokemuksen muotoutua merkitykselliseksi. Hieman uninen olo harjoitteen jälkeen tulee varmankin syvään sisäisyyteen suuntautumisen vaikutuksesta. Toisaalta pitkät tärinäsessiot saivat meidät välillä myös ihmeellisen hilpeään tilaan ja muistan yhden kerran, kun olimme tehneet pitkän tärinäliike tutkimuksen ja menimme harjoitteen jälkeen ruokalaan syömään. Ruokapöydässä jutellessa nauroimme kaikelle ja olo oli ihan hulvaton.<\/p>\n\n\n\n TRE:n ottaminen mukaan praktiikkaan toi toimintaan hoidollisen vivahteen ja vaikka käytimme tärinää lopulta melko omalla tavallamme, sen perusluonne säilyi muuttumattomana. Berceli kuvaa TRE tärinän hoitavaa mekanismia seuraavasti:<\/p>\n\n\n\n …hermostomme sananmukaisesti ravistelee syvien lihasten jännityksen pois ja auttaa kehoa palautumaan normaalitilaansa. Hermoston käynnistämä vapina tai tärinä, joka on tuttua myös pelko- tai jännitystilanteesta, lähettää aivoille käskyn laukaista jännitys ja palauttaa normaali rentous. (Berceli 2015, 4.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Runsas TRE:n harjoittaminen oli siis voimauttavaa ja yleistä hyvinvointia lisäävää toimintaa. Vaikka olo pitkän tärinäsession jälkeen oli useasti väsynyt ja kaikkensa antanut, vahva kokemus elinvoimasta tuli erityisesti liikkumisen hetkenä. Liikkuessa sain todistaa ruumiin sisäistä mekanismia, joka purskahtaa liikkeenä ulos omasta voimastaan. Tällaisen kokeminen oli hienoa.<\/p>\n\n\n\n Noin puolivälissä kesäkuun harjoitusjaksoa keksin kokeilun, jossa teimme praktiikkaa ensin hyvin hitaasti ja sitten hyvin nopeasti. Kokeilimme siis vaikuttaa liikkeen ajallisuuteen ja tempoon. Tämä tuotti kiinnostavia oivalluksia. Nopeasti tekeminen rohkaisi päättömään leikkisyyteen ja välittömyyteen, mutta sen ylläpitämisen pakko tuotti myös täyteliikkeitä, kun hetkittäin ei enää kyennyt pitämään yllä tutkivaa ja kysyvää asennetta nopeassa tahdissa. Opin nopeaan tekemisen kokeilusta, että se ei pakotettuna tilana toimi, mutta hetkittäin ja omasta tahdosta valittuna se voi olla hyvinkin toimiva strategia välittömään läsnäoloon. Nopeaan liikkuessa ei ehdi jäädä miettimään valintoja etukäteen.<\/p>\n\n\n\n Pitkään hitaasti tekeminen tuki praktiikkaan syventymistä ja tuotti kiinnostavaa olemisen tapaa ja ajallisuuttaa. Hitaus mahdollisti jokaisen hetken tarkan aistimisen. Pitkäkestoisen hitaan harjoitteen tekeminen vei tilaan, jossa ruumiinrajat hälvenivät ja oleminen oli jatkuvasti etenevää moninaista erilaisten aistisesti tarkkojen hetkien virtaa. Innostuimme siis hitaudesta, jatkoimme sen harjoittamista ja valitsimme sen myös yhdeksi kohtaukseksi esitykseen.<\/p>\n\n\n\n Liikuimme suurimman osan ajasta vuorovaikutuksessa äänisuunnittelija Markus Tapion tuottamaan äänimaisemaan. Äänen kanssa vuorovaikutuksessa liikkumisen voisi siis ajatella olevan yksi praktiikan harjoittamisen tärkeä ominaispiirre. Musiikki tai äänimaisema syvensi meidän liikkujien keskittymistä sekä tarjosi impulsseja ja maisemia, joihin olla yhteydessä. Tutkimme paljon tämän vuorovaikutuksen tasoja ja pyrimme määrittämään joitain yhteisiä tapoja, joilla liike reagoi tai vaikuttuu äänestä, tai toisinpäin eli ääni liikkeestä.<\/p>\n\n\n\n Ymmärrän itse liikkujan äänestä vaikuttumisen kahden eri toimintavan kautta. Voin reagoida ääneen välittömästi, jolloin ikään kuin käännän kuulemani liikkeeksi tai koen äänen tuntoisena kosketuksen kaltaisena asiana, joka vaikuttaa minuun. Toinen äänestä vaikuttumisen tapa on sen muodostamien laatujen ja massan kokeminen maisemana tai olosuhteena. Tällöin ääni vaikuttaa liikkeeni laatuihin ja tuntemuksiin kokonaisvaltaisemmin ja kestollisemmin. Nämä kaksi äänestä vaikuttumisen tapaa voivat olla läsnä myös yhtä aikaa.<\/p>\n\n\n\n Toisista liikkujista vaikuttuminen tapahtui oman liikematkan sisällä ja omaa matkaa keskeyttämättä. Huomasimme, että jonkinlainen energeettinen vaikuttuminen tapahtui aina ilman tietoista työtäkin. Tällä tarkoitan siis yhteisen tilan jakamisen aiheuttavaa dynaamisten vaihteluiden havainnoimista ja vaikutusta jokaisen liikkeeseen. Tutkimme toki myös tietoista toisesta vaikuttumista ja osasin erotella muutamia praktiikan kannalta toimivia toimintatapoja. Toisen liikkujan liikettä havaitessa saattoi huomata, missä ruumiin osassa hänen huomionsa kulki tai nähdä liikkeessä jonkun kiinnostavan laadun. Havainto toisen liikkeestä oli mahdollista kääntää omaksi aistimukseksi ja sitä myöstä liikkeeksi. Toisten liikettä ei siis kopioitu suoraan, vaan nähty aistimus otettiin ehdotuksena jonkinlaisesta liikkeestä, johon reagoitiin tavallaan kosketuksesta liikkeeseen <\/em>harjoitteessa toisilta saadun kosketuksen tavoin. Hakeuduimme hetkittäin myös fyysiseen kontaktiin toistemme kanssa, jolloin kosketuksen synnyttämä tuntoaistimus vaikutti liikkeeseeni. Yhtenä klönttinä liikkuessa meistä tulee yksi iso ruumis ja oma liikkeeni oli vahvasti yhteisen ruumiin liikettä.<\/p>\n\n\n\n Yhteys muihin esiintyjiin muotoutui esityksessä olento \/ oli \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>tietynlaiseksi, mutta praktiikan puitteissa se olisi voinut kehittyä myös muunlaiseen suuntaan. Tärkeää yhdessä tekemisessä oli leikkisyys ja omatoimisuus, eli oma liikematka ei kärsinyt tai vähentynyt ollessani yhteydessä toisiin. Vuorovaikutuksessa toiseen tuli seurata praktiikan peruselementtejä ja välttää ennalta suunnittelevaa kompositiotyötä.<\/p>\n\n\n\n Liikkumisen jälkeisissä reflektiohetkissä pysähdyin ajoittain pohtimaan, millä tapaa äsken koettu muutti ajatteluni luonnetta ja erityisesti, oliko sanojen kautta ajattelu ehkä kadonnut hetkeksi. Olin käynyt maaliskuussa 2019 katsomassa esityksen Toinen luonto, <\/em>jonka upeasta käsikirjoituksesta vastasi Pipsa Lonka. Esityksen ansiosta ryhdyin vakavissani miettimään sanojen ja erityisesti niiden katoamisen suhdetta eläinkysymykseen. Tulkitsen Longan dramaturgista valintaa laittaa ihmislajin suhdetta muihin eläimiin käsittelevään esitykseen kohtaus, jossa kerrotaan sanat menettäneen aivotutkijan ilon ja läsnäolon kokemuksesta menetyksen aikana, että hänkin näkee näiden asioiden välillä kiinnostavan yhteyden. Muistan jo tuolloin puhuneeni esityksen jälkeen innoissani Longan kanssa siitä, miten liiketutkimukseen syventyessä sanallinen ajattelu voi oikeasti kadota hetkeksi. Siihen ei tarvita aivovauriota. Havahduin asiaan uudelleen olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>prosessisamme ensimmäisellä viikolla, kun teimme pitkähkön liikesession tärinää ja praktiikan muita elementtejä yhdistäen:<\/p>\n\n\n\n Super vahva kokemus. Vaikea löytää sanoa. Kun tässä nyt yhdessä keskustellaan ja jaetaan kokemusta alkaa sanoja vähitellen löytymään, mutta tyhjää löi kyllä session jälkeen. Oltiinpa ruumiillisen tiedon äärellä. Käsin kirjoittaminenkin tuntui vaivalloiselta tärinän jälkeen. Olikohan tämä hetki sitten kokemani sitä, kun sanat katoavat, ettei enää ajattelekaan sanoin. En voi olla ihan varma, sillä enhän minä sitä tehdessä tajunnut ajatella, ei siinä sellaista ajattele. Tää on tällaista jälkikäteen pohdintaa. (Aaltonen 6.6.2019.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n Päiväkirjamerkinnästä tulee esiin kaksi asiaa, ensinnäkin sanojen kirjoittamisen vaikeus syvälle menneen liiketutkimuksen jälkeen. Käsiala on kehnoa ja tuntuu ettei aivo–käsikoordinaatio oikein toimi sanojen kirjoittamisen vaativalla tavalla. En tiedä miksi näin tapahtuu, mutta koska minulla on kokemus samasta ilmiöstä useampana kertana, on minun myönnettävä, että jokin tekemisessä sekoittaa kirjoituksen tarvittavaa ajattelua. Toinen päiväkirjan tekstistä esiin tuleva asia on sanojen katoaminen tehdessä. Ymmärrys tästä kokemuksesta kirkastui lisää prosessin edetessä ja praktiikan tajunnallisen tilan tullessa tutuksi. Sanat todellakin katosivat hetkittäin liikkeeseen keskittyessä. Tai tarkemmin sanottuna, niitä ei enää ajattele, koska on aistisessa tilassa ja tekee havaintoja ja valintoja muunlaisten ajatusprosessien kautta. Oman olemisen hahmottaminen tapahtuu ilman sanoja. Ja vaikka sanattomuutta ei koskaan tekemisen hetkellä ajatellut, sen oppi huomaamaan jälkikäteen, että nyt olin taas uppoutunut tähän tilaan.<\/p>\n\n\n\n Tanssi ja liike ovat hyviä väyliä ei sanallisen ja kategorioista vapaan ajattelun piiriin, sillä kaikkea ei vain voi tai ehdi nimetä liikkeessä. Sanat muuttuvat tarpeettomaksi ruumiillisen ajattelun alueella. Tanssin voikin ajatella olevan hyvä tapa altistaa ajattelua muualle kuin kategorioiden kautta ymmärtämiseen ja tanssin avulla voin harjoittaa ei-sanallista olemisen tapaa.{6}<\/span><\/sup><\/p>\n\n\n\n Esityksemme olento \/ olio \/ otus \/ eläin \/ eläjä <\/em>saattoi näyttäytyä kielen kritiikkinä, koska se toi esiin kokemuksen sanoittamisen ja kategorisoimisen mahdottomuuden. Se osoitti, että kokemus on aina enemmän kuin sitä kuvailevat sanat. Tuomalla esiin ruumiillisen ajattelun ja ei-kielellisen olemisen osoitimme, että on muutakin kuin sanoihin pohjautuvaa kokemista ja ajattelua. Eläimyydeksi kutsumamme tila mahdollisti myös luovuuden, joka toimi ilman sanoja ja kategorioita.<\/p>\n\n\n\n Kysymys ilman sanoja tapahtuvasta ajattelusta kulkee eläinkysymyksen rinnalla osittain myös siksi, että muita lajeja on pitkään pidetty kielelliseen ajatteluun kykenemättöminä. Sanoilla käytävä kommunikaatio ja puhe oli yksi niistä piirteistä, joita aikoinaan käytettiin ihminen–eläin kategorian pönkittämiseen. Muiden eläinten kielen olemattomuus on kuitenkin todettu virheelliseksi olettamukseksi. Muunlajisilta eläimiltä on löydetty omaa kieltä, jolla ne pystyvät kommunikoimaan lajitovereiden ja lajirajojen yli. Esimerkiksi jotkin papukaija-, gorilla- ja norsuyksilöt ovat onnistuneet oppimaan jonkin verran myös ihmisen sanoja ja onnistuneet kommunikoimaan niillä ihmisten kanssa (Meijer 2018, 25–52).{7}<\/span><\/sup> Vaikka onkin melko varmaa, että ihmisen kielen kaltaista moniulotteista ja pitkälle kehittynyttä kieltä tuskin on muilla eläinlajeille, kielettömiä ne eivät ole. Voisi kuitenkin arvata, että muilla eläimillä on sanojen lisäksi muunlaisia vahvoja tapoja ajatella ja kokema elämää. Tällaisia tapoja voivat olla esimerkiksi ruumiillinen kokeminen ja erilaisten tuntemusten kautta kokeminen. Ja ehkä muilla lajeilla on näistä kokemisen tavoista paljon enemmän ymmärrystä kuin meillä ihmisillä ja voisimme oppia niiltä paljon.<\/p>\n\n\n\n Liikepraktiikka oli hyvä esimerkki ruumiillisen ajattelun luonteesta ja sen hyödyntämisestä liiketapatuman jäsentäjänä. Haluan seuraavaksi hahmotella ymmärrystäni liikepraktiikassa ilmenneen ruumiillisen ajattelun luonteesta. Ajatukseni ovat tässä kohtaa vahvasti omaan kokemustietooni kiinnittyviä.<\/p>\n\n\n\n Ruumiillisen ajattelun kautta ohjailimme sisältäpäin kehkeytyvää liikkeen muototutumisen prosessia. Millä tavoin tai millä tietoisuuden tasolla ohjailu tapahtui, on kiinnostava ja olennainen kysymys. Oma kokemukseni on, että kun huomio on ruumiin aistisessa tiedossa ja havainto suunnattu liikkeeseen, oma roolini liikkeen tekijänä tai subjektina on häilyvä. Toimijuuteni ja valintani ovat kiinteässä yhteydessä liikkeeseen aistimiseen sellaisenaan ja ajattelu on pikemminkin ymmärrystä siitä, mistä tulen ja mahdollisuus mennä jonnekin. Se on havaintoa menneen ja tulevan taitteessa ja kun tulevaa ei pyri ennakoimaan, valinnat liikkeen muodosta saavat syntyä omatakeisena jatkumona. Luulen, että ruumiilliselle ajattelulle on oma tietoisen ohjailun tapa tai mielen alue, joka eroaa merkittävästi muunlaisesta aktiivisen mielen toiminnasta. Se on kykyä suunnata huomio sisäisyyteen ja tiedostaa asiat, jotka ovat vasta muotoutumassa tai ovat jo muuttumassa joksikin muuksi.<\/p>\n\n\n\n Liikepraktiikassamme rajasimme ruumiillisen ajattelun valintaprosessia niin, että liike oli jatkuvaa muutosta. Tällöin altistimme tai suuntasimme ruumiillisen ajattelun sellaisiin virtauksiin, joissa se ei vielä ollut käynyt tai jossa muodot eivät rakennu tunnistetun kautta. Eli liike tietoisesti ajettiin kysyvään tilaan ja uusille reiteille.<\/p>\n\n\n\n Ruumiillinen ajattelu on tietoisuutta siitä, miten liikun, ilman tarvetta määrittää mitä liikkeeni on käsitteellisellä tasolla. Se on tietoisuutta muutoksesta ja aistisesta virrasta. Siinä yhdistyy salliva kontrolloimattomuus sekä tietoiset tarkat valinnat. Ruumiin topografia, eli yksilöllisesti rakentunut ruumiini havainnon ja informaation jäsentämisen verkosto, toimii ruumiillisen ajattelun palauteverkostona. Ruumiillisen ajattelun tarkkuuteen, toimintatapaan ja laatuun voi vaikuttaa harjoittelemalla ja ajattelenkin, että liikepraktiikkamme harjoitimme ja loimme tietynlaista ruumiillista ajattelutapaa.<\/p>\n\n\n\n Kysyin itseltäni useaan, mikä on se tila, johon uppoudun liikkuessani? Mitä se on suhteessa eläimyyden kysymykseen? Miten liikepraktiikka vaikuttaa havaintooni ja kokemukseeni itsestä toimijana? Mitä itsetietoisuudelle tapahtuu?<\/p>\n\n\n\n Kysymys itsetietoisuudesta on kiinnostava. Olennon ymmärrystä itsestä erillisenä yksilönä on aikoinaan pidetty vain ihmiselle kuuluvaksi tietoisuuden tasoksi. Itsetietoisuutta on kuitenkin löydetty tieteellisin metodein nyt myös joiltain muilta nisäkkäiltä ja linnuilta. (Telkänranta 2015, 43–84.) Ei voi siis ajatella, että ihminen olisi ainoa eläinlaji, joka on tietoinen itsestään erillisenä yksilönä ja esimerkiksi tunnistaa itsensä peilikuvastaan.{8}<\/span><\/sup> Itsetietoisuuden yhteys ihmiseläimyyden kysymykseen on kuitenkin kiinnostava. Olen kysynyt itseltäni monesti, millä tapaa huomio kannattaa suunnata tietoisuuden eri tasoilla, jos haluan päästä hieman eroon tietynlaisen ihmismielen kontrollista. Itsen ulkoapäin tarkkailun ja liian itsetietoisuuden pois jättäminen tuntuu tässä olennaiselta.<\/p>\n\n\n\n Kirjoitin aiemmin, että praktiikkaa tehdessä tulee päästää irti omasta egosta, henkilöhistoriasta tai oletusta minuudesta. Uskallan väittää, että praktiikkaan uppoutuessa näin tosiaan tapahtui, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Tähän kysymykseen olen hakenut vastauksia omaa ja muiden esiintyjien kokemusta tutkien ja teoreettiseen aineistoon tukeutuen. Uusmaterialistinen ajattelija Melisssa A. Orlie kirjoittaa Nietzschen ajatuksiin tukeutuen, että päästäksemme osalliseksi persoonattoman materian kokemusta meidän tulee päästää irti omaa kokemushorisonttia hallitsevasta itsen fantasiasta. Orlien mukaan kaikki mentaalinen toiminta nousee samoista materiaalisista olosuhteista, joista ruumiillisuutemmekin rakentuu. Mieli ja ruumis ovat sama asia. Ja kuitenkin ihmiset egoineen ovat kehittäneet tavan ymmärtää itseään oman kokemuksen hallitsijoina, itseään ulkopuolisesti tarkkailevina ja tällä tapaa jonkinlaista elämän hallintaa kokevina itsenäisinä yksilöinä. Orlien mukaan tällaista itsen fantasiasta tulee päästää irti, jotta ymmärrys persoonattomasta materiasta ja itsestämme osana sitä saa muotoutua. (Orlie 2010<\/span>, 120–121.) Nietzschen käsitettä todellisuuden luonteeseen heräämisestä käyttäen Orlie kirjoittaa: “Wakefulness itself suggests how we might become disposed to affirm the earth, life, even the self as impersonal yet productive matter” (Orlie 2010, 120).<\/p>\n\n\n\n Tällaisen avoinna olemisen kautta tapahtuva maailman havainnoinnissa ja luovuudessa huomio siirtyy nyt hetkessä syntyneisiin kokemuksen, havainnon, tuntemusten, halujen ja persoonattomien voimien jatkuvaan virtaan (Orlie 2010, 123). Luovuus on sitä, että ollaan auki, havainnoidaan ja kanavoidaan näitä persoonaan kiinnittymättömiä tapahtumia. Orlie puhuu myös ilosta, joka syntyy, kun herää oman persoonattoman materiaalisen todellisuuden kokemiseen ja päästää irti ahtaista itsen rakenteista (Orlie 2010<\/span>, 126). Orlien ajatukset ovat yksi mahdollinen tapa ymmärtää liikepraktiikan tajunnallista tilaa. Liikepraktiikkaan uppoutuessa saattoi päästää irti itsenäisyyden fantasiasta ja tarkkailla omaa ruumiillisuutta osana jotain isompaa kokonaisuutta, ja havaita ruumiillisuuden persoonatonta materiaalista luonnetta. Orlien kuvailema ilon kokemus on ollut myös vahvasti läsnä koko prosessin ajan.<\/p>\n\n\n\n Toinen tapa ymmärtää liikepraktiikan tajunnallisen tilan kokemusta on Antti Salmisen ja Tere Vadénin hahmottelema ymmärrys asubjektiivisesta kokemuksellisuudesta. Salminen ja Vadén pyrkivät laajentamaan subjektiuden ja objektiuden ymmärtämisen ehdottamalla ei-subjektiivista toimijuutta. (Salminen & Vadén 2018<\/span>, 45–46.) Asubjektiivisessa kokemuksellisuudessa maailmaa objektifioivan minuuden merkitys laantuu ja egon rooli maailman merkityksellistäjänä, tajunnan keskiönä ja kokemuksen jäsentäjänä antaa myöten (Salminen & Vadén 2018, 51–52). Asubjektiiviseen kokemukseen pääsee siirtämällä huomion elämän ei-inhimillisiin kerroksiin ja se “on jo kaikkialla siellä, missä sisäinen puhe ja huoli menneestä ja tulevasta ei ole. Kaikkina hetkinä, joina läsnäolo vallitsee sellaisuudessaan, palautumalla vain ainutkertaisuutensa nostamaan ihmetykseen.” (Salminen & Vadén 2018, 52.) Tällainen kokemus persoonattomasta tietoisuuden virrasta asettaa ihmisen ja ihmiskokemuksen väistämättä elon erottelemattomaksi osaksi, yhdeksi kokemukseksi muiden joukossa.<\/p>\n\n\n\n Miten ikinä asia sanallistaakaan, tapa havaita ja ymmärtää havaitsemansa muuttuu liikepraktiikkaan uppoutuessa. Koska huomio oli pääsääntöisesti liikkeessä ja omassa ruumiissa, havainnon muutos tapahtui erityisesti suhteessa itseen, omaan ruumiilliseen ja mielelliseen olemukseen. Orlien teksti kulki prosessissamme mukana alusta lähtien ja sillä on ollut vaikutus muun muassa liikepraktiikan elementtien jäsentelyssä. Salmisen & Vadénin ajatuksiin tutustuin kuitenkin vasta joulukuussa 2019 eli taiteellisen prosessin jälkeen. Nämä uusmaterialistiset ajattelijat ovat valitsemiani esimerkkejä nykyisestä länsimaisesta elon ja tajunnan ymmärryksestä. Muitakin näitä kysymyksiä käsitelleitä kiinnostavia ajattelijoita on varmasti.{9}<\/span><\/sup><\/p>\n\n\n\n Maisterin opinnäytetyötä tehdessäni syvennyin ensimmäistä kertaa tarkemmin eläinkysymyksiin. Siitä on luettavissa halu ja tarve ymmärtää ruumissuhteen ja eläimyyden kokemuksen yhteyttä ja tutkia, millä tavoin ne kietoutuvat toisiinsa tanssijantyössä. On kulunut hieman yli vuosi työni valmistumisesta ja pidän sitä edelleen polttavan ajankohtaisena ja monilta osin tarkasti artikuloituna. Nyt reflektoin vielä joitain liikepraktiikkani taustalla vaikuttaneita valintoja.<\/p>\n\n\n\n Oman eläimyyden kokemus syntyi opinnäytetyössäni muun muassa ruumiin tilaan uppoutumalla ja liikkeen jatkuvaa muutosta havainnoimalla. Tarkoitukseni ei ole väittää, että eläimyys olisi vain, tai edes ensisijaisesti, jotain ruumiiseen kuuluvaa sekä ei-kielellistä, minkä kokeminen vaatisi meiltä vahvan transformaation läpi käymisen. Eläinten elämään sisältyy laaja kirjo mielellisyyttä, kielellisyyttä, suunniteltua toimintaa, opittuja toimintatapoja ja paljon muuta. Kuvailemani liiketyöskentely oli tärkeää meille, länsimaisen taidetanssin ja filosofian perinteeseen suhteessa oleville yksilöille. Se on kytköksissä siihen, millä tavoin ihmisruumista on ymmärretty ja rajoitettu yhteiskunnassamme. Praktiikan tarkoitus oli mahdollistaa liikkeen tila, jossa omaa ruumista saattoi kokea aistisesti ja ei-ennalta tiedetyn kautta, sekä antaa tilaa sellaiselle olemisen tavalle, joka on suljettu ruumiista pois ihmisyyden esittämisen prosessissa. Ihmisyyden esittämisellä tarkoitan ”ihmisen” idean rakentamista erontekona ”eläimelliseen”. Vahvistamalla aistisuutta, ruumiillisen ajattelun roolia toiminnassa ja syventymällä olemisen ei-sanallisiin kerroksiin kokemukseni itsestäni ihmiseläimenä tuli kokonaisvaltaisemmaksi.<\/p>\n\n\n\n Luomaani liikepraktiikkaan vaikutti vahvasti myös ajallemme ominainen halu ymmärtää ruumiillisuus ilman kahlitsevaa subjekti–objekti jaottelua. Opinnäytetyössäni tämä näkyy ajattelijoiden kuten Melissa A. Orlien sekä Tere Vadénin ja Antti Salmisen teksteihin tukeutumisessa sekä praktiikkani liikeaihioiden ja -elementtien valinnassa. Ymmärrän subjekti–objekti jaottelun purkamisen yhdenlaisen tapana kyseenalaistaa näkemystä ihmissubjektin ylivertaisuudesta ja maailmasta erillisyydestä. Olen viime aikoina ajatellut paljon sitä, miten on todella tärkeää, että osana ihmisyyden uudelleen ymmärtämisen prosessia laajennetaan myös käsitystä subjekteista. Myös muut eläimet ovat oman elämänsä subjekteja ja persoonia. Tämän tunnustaminen on tärkeä osa ihmiskeskeisen maailmankuvan purkamista. Suhtaudun kriittisesti sellaiseen uusmaterialistiseen ajatteluun, jossa eläimet niputetaan empimättä samaan joukkoon kasvien tai vaikka kivien kanssa. Tällöin suljetaan silmät siltä erityisyydeltä, mitä meidän ja muiden eläinten elämissä on. Samalla vältellään vastuuta, mikä meidän tulisi ottaa muiden eläinten hyvästä elämästä.<\/p>\n\n\n\n Toivon, että opinnäytetyöni saa lukijansa innostumaan eläinkysymyksistä ja mahdollisesti jatkamaan aiheen käsittelyä. Taide on hyvä paikka ihmetellä lajienvälisiä suhteitamme ja monilajista maailmaamme. Suuntaamalla huomion muihin eläimiin voimme ymmärtää jotain olennaista myös ihmisyydestä.<\/p>\n\n\n\n (1) Asia koskee suomalaisen tanssin teorian keskusteluita, koska englannin kielen ”body” sana on sulavasti sekä ruumis että keho. Suomen kielessä sanojen vaihtelulla on haluttu ilmaista aina aikaan sidonnaista tietynlaista ruumiinkuvaa (tai kehonkuvaa). Keho sana otettiin käyttöön 1940-luvulla (Foster 2015, 34) ja se on saanut siitä lähtien useita hieman erilaisia merkityksiä suhteessa ruumis sanaan. (Parviainen 2006<\/span>, 69–70.)<\/p>\n\n\n\n (2) Käsite lainattu Parviaiselta. ”Kehon topografialla tarkoitetaan kehoa eräänlaisena maastona, josta erilaiset tuntemukset nousevat esiin ja jota opitut taidot ja tekniikat, moraaliset koodit ja tavat ja tottumukset muovaavat” (Parviainen 2006, 87).<\/p>\n\n\n\n (3) Käytän tekstissäni käsitettä luonto. Olen kuitenkin yhtä mieltä Tuija Kokkosen, Donna Harawayn ja Timothy Mortonin kanssa siitä, että ei ole mitään luontoa, jonka voisi erottaa vaikka ihmisestä tai kulttuurista. Mortonia mukaillen Kokkonen kirjoittaa, että ”luonnon käsite ei toimi, sillä se edellyttää, että osa asioista on luonnottomia. — oikeastaan kaikki oliot ja entiteetit sijoittuvat välimaastoon, sekoittuneelle alueelle…” (Kokkonen 2017, 49).<\/p>\n\n\n\n (4) Eläinsuhde sanaa voisi myös kritisoida siihen sisältyvästä kahtiajaon oletuksesta tai yksiulotteisuudesta. Tässä opinnäytetyössäni tarkoitan sillä kuitenkin kaikenlaisia erilaisia suhteita, joita meillä ihmiseksi itseään kutsuvilla eläimillä on muunlajisiin eläimiin.<\/p>\n\n\n\n (5) Feldenkrais on Moshé Feldenkraisin kehittämä somaattinen metodi ja terapiamuoto. Kyseisen metodin harjoittaminen on ollut olennainen osa opintojani tanssijantaiteen maisteriohjelmassa.<\/p>\n\n\n\n (6) Kieltä ovat sanojen lisäksi toki myös erilaiset ruumiin kielen merkit ja eleet. Voidaan myös ajatella, että tietyt tunnistettavat tanssiliikkeet ovat tanssin muotokieltä, jolla voi välittää kulttuuria ja tyylilajia. Tällaisen liikkeen hahmottamisen ohittaminen oli myös osa liikepraktiikkaa.<\/p>\n\n\n\n (7) Ihmissanojen ääntäminen ei ole mahdollista simpanssien kurkun rakenteella, joten simpansseille ja gorilloille on opetettu onnistuneesti viittomakieltä. Simpanssi Washoe kasvoi ihmisten parissa osana perhettä ja myöhemmin tutkimuslaitoksessa Yhdysvalloissa. Washoe oppi yhteensä 250 viittomaa, jolla hän osasi ilmaista tunteitaan ja ajatteluaan. Hän myös oppi ihmisperhettään seuraamalla tulkitsemaan eri arkipäiväisten eleiden merkityksiä. Washoe osasi myös luoda omia sanayhdistelmiä. (Meijer 2018, 30.)<\/p>\n\n\n\n (8) Peilitesti on ollut perinteinen tapa testata olennon itsetietoisuuttaa ja ihmislapsi läpäisee sen yleensä puolentoista vuoden iässä (Telkänranta 2015, 66).<\/p>\n\n\n\n (9) Ymmärrystä maailman persoonattoman olemuksen havainnoinnista löytyy paljon buddhalaisesta traditiosta ja ehkä myös joogaperinteestä. Omasta egosta ja henkilöhistoriasta irti päästäminen on olennainen osa myös shamanistista matkaa. Näissä traditioissa kieli, millä tapahtumaa kuvataan ja asian ymmärryksen sävyt voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta kuvatuissa tajunnan tilan ilmiössä itsessään on paljon samankaltaisuutta.<\/p>\n\n\n\n Aaltola, Elisa. 2019 Eläinkokeet Suomessa. <\/em>Toim. Paula Hirsjärvi, Marianna Norring & Laura Uotila. Helsinki: Into.<\/p>\n\n\n\n Aaltola, Elisa. 2013. Johdatus eläinfilosofiaan<\/em>. Helsinki: Gaudeamus.<\/p>\n\n\n\n Aaltonen, Matilda. 2019. Työpäiväkirja.<\/p>\n\n\n\n Balcombe, Jonathan. 2006. Eläimellinen nautinto<\/em>. Suom. Leena Nivala, Risto Varteva, Kersti Juva ja Anton Leikola. Helsinki: Into.<\/p>\n\n\n\n Berceli, David. 2015. TRE-stressinpurkuliikkeet. <\/em>Alkuperäistekstiä muokattu Bercelin luvalla suomalaisena asiantuntijana Päivi Maaranen. Suom. Katriina Mähönen. Trauma Releasing Exercises LLC Copyright 1998, 2009, 2015.<\/p>\n\n\n\n Coole, Diana 2010. ”The Inertia of Matter and the Generativity of Flesh.” Teoksessa New Materialism: Ontology, Agency and Politics<\/em>. Toim. Diana Coole ja Samantha Frost. Duke University Press. USA.<\/p>\n\n\n\n Darwin, Charles. 2009 [1859]. Lajien Synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen olemassaolon taistelussa<\/em>. Suom. Pertti Ranta. Tampere:Vastapaino.<\/p>\n\n\n\n Deleuze, Gilles & Guattari, Felix. 1993 [1991]. Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus.<\/p>\n\n\n\n Derrida, Jacques. 2019 [2006]. Eläin joka siis olen<\/em>. Toim. Marie-Louise Mallet. Suom. Anna Tuomikoski. Helsinki: Tutkijaliitto.<\/p>\n\n\n\n Foster, Raisa. 2015. Tanssi-innostaminen: Kohti yksilön ja yhteisön hyvinvointia. <\/em>Helsinki: Books on Demand.<\/p>\n\n\n\n Haraway, Donna J. 2008. When species meet<\/em>. Minneapolis: University of Minnesota Press.<\/p>\n\n\n\n Haraway, Donna J. 2016. Manifesto Haraway<\/em>. London: University of Minnesota Press.<\/p>\n\n\n\n Kirkkopelto, Esa. 2019. Esityksen Posthuman Theatre: Studies in Non-Human Acting <\/em>käsiohjelmateksti.<\/p>\n\n\n\n Kokkonen. Tuija. 2017. Esityksen mahdollinen luonto: suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta.<\/em> Helsinki: Acta Scenica 48. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n\n\n\n Kurikka, Kaisa. 2014. “Kyyninen koira ja muita eläimiä. Maiju Lassila ja eläinkansan kuvaus” Teoksessa Posthumanismi. <\/em>Toim. Karoliina Lummaa & Lea Rojola. Turku: Eetos 2016.<\/p>\n\n\n\n Loukas, Janna. 2019. “‘Tervetuloa alalle’: suostumuksen pohdintaa osanan tanssija toimijuutta.” Opinnäytetyö, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Helsinki.<\/p>\n\n\n\n Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea (toim.). 2014. Posthumanismi. <\/em>Turku: Eetos.<\/p>\n\n\n\n Meijer, Eva. 2018 [2016]. Mistä valaat laulavat? Eläinten kiehtova kieli. <\/em>Suom. Mari Janatuinen. Helsinki: Art House.<\/p>\n\n\n\n Orlie, Melissa A. 2010. “Impersonal matter” teoksessa New Materialism: Ontology, Agency and Politics<\/em>. Toim. Diana Coole ja Samantha Frost. Duke University Press. USA.<\/p>\n\n\n\n Parviainen, Jaana. 2006. Meduusan liike: Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa<\/em>. Helsinki: Gaudeamus.<\/p>\n\n\n\n Parviainen, Jaana 2003. “Bodily Knowledge: Epistemonological Reflections of Dance.” Dance Research Journal.<\/p>\n\n\n\n Porkola, Pilvi. 2014. Esitys tutkimuksena <\/em>– <\/em>näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa. <\/em>Helsinki: Acta Scenica 40. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n\n\n\n Salminen, Antti & Vadén, Tere. 2018. Elo ja anergia<\/em>. Tampere: Niin ja näin.<\/p>\n\n\n\n Ståhle, Pirjo. 2004. “Itseuudistumisen dynamiikka – systeemiajattelu kehitysprosessien ymmärtämisen perustana.” Teoksessa Näkymätön näkyväksi: Avauksia kehitysprosessien näkymättömän dynamiikan tutkimukseen. <\/em>Tampere: Tampereen yliopisto<\/p>\n\n\n\n Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteen keskus. 2018. Missio ja visio. <\/em>Haettu 13.3.2020. https:\/\/www.uniarts.fi\/yleistieto\/tutken-missio-ja-visio\/<\/a><\/p>\n\n\n\n Telkänranta, Helena. 2015. Millaista on olla eläin. <\/em>Helsinki: SKS.<\/p>\n\n\n\n Teittinen, Jouni. 2014. “Mitä ihmiselle kuuluu. Humanismi, kysymys eläimestä ja kärsivien piiri.” Teoksessa Posthumanismi. <\/em>Toim. Karoliina Lummaa & Lea Rojola. Turku: Eetos 2016.<\/p>\n\n\n\n Tre Finland sivusto. Haettu 9.3.2020. https:\/\/www.trefinland.fi\/<\/a> https:\/\/www.trefinland.fi\/?page_id=15366<\/a><\/p>\n\n\n\n Tuomivaara, Salla. 2018. Searching for the roots of exclusion: Animals in the sociologies of Westermarck and Durkheim<\/em>. Tampere: University of Tampere.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":" Matilda Aaltosen (2020) tutkimusmuotoinen opinn\u00e4ytety\u00f6 hahmottelee suhdettamme muun lajisiin el\u00e4imiin sek\u00e4 omaan ruumiillisuuteemme. H\u00e4n l\u00e4hestyy kysymyst\u00e4 liiketutkimuksesta ja taiteellisesta prosessista saadun kokemustiedon sek\u00e4 teoreettisen aineiston kautta. Aaltonen avaa k\u00e4sitteit\u00e4 ruumiillisuus, ruumiillinen ajattelu sek\u00e4 el\u00e4in, el\u00e4imyys ja pohtii valitsemansa teoreettisen aineiston avulla ihmisen suhdetta muihin el\u00e4imiin. H\u00e4n p\u00e4\u00e4tyy lopuksi miettim\u00e4\u00e4n mit\u00e4 t\u00e4m\u00e4 teoreettinen hahmotelma voisi tarkoittaa esitysten tekemisen ja liikkeen n\u00e4k\u00f6kulmasta.<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":1158,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[11,1],"tags":[13],"class_list":["post-111","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-antologia-2021","category-osa-i","tag-13"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/111","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=111"}],"version-history":[{"count":20,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/111\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1263,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/111\/revisions\/1263"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/media\/1158"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=111"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=111"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/kinesis.teak.fi\/antologia\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=111"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}Opinnäyte tutkimuksena<\/h3>\n\n\n\n
Eläinkysymys<\/h3>\n\n\n\n
Tanssijantaide<\/h3>\n\n\n\n
Tekstin rakenne<\/h3>\n\n\n\n
Tutkimuksessa käyttämäni käsitteet ja aineisto<\/h2>\n\n\n\n
Ruumiillisuus<\/h3>\n\n\n\n
Ruumiillinen ajattelu<\/h3>\n\n\n\n
Eläin<\/h3>\n\n\n\n
Eläimyys<\/h3>\n\n\n\n
Tuntoisuus<\/h3>\n\n\n\n
Ei-inhimillinen esiintyjäntyö<\/h3>\n\n\n\n
Posthumanismi<\/h3>\n\n\n\n
Teoreettiset keskustelukumppanit<\/h3>\n\n\n\n
Keitä me olemme? Työskentelyn teoreettinen tausta<\/h2>\n\n\n\n
Miten voimme ymmärtää muita eläimiä?<\/h3>\n\n\n\n
Ihminen suhteessa muihin eläimiin<\/h3>\n\n\n\n
Loputon ero ja immanenssin taso<\/h3>\n\n\n\n
Kumppanuus ja suhdeverkostot<\/h3>\n\n\n\n
Irti representaatioon tukeutuvasta ajattelusta<\/h3>\n\n\n\n
Ihmiskeskeisyyden purkaminen taiteesta<\/h3>\n\n\n\n
Liikeparktiikka<\/h2>\n\n\n\n
Praktiikan aihiot ja elementit<\/h3>\n\n\n\n
Liikettä synnyttävät aihiot<\/h4>\n\n\n\n
Liikkeen jäsentämisen ja suuntaamisen elementit<\/h4>\n\n\n\n
Aihioiden tutkiminen ja kokemuksia praktiikkaa harjoittaessa<\/h3>\n\n\n\n
Tajunnallinen tila<\/h4>\n\n\n\n
Kosketuksesta liikkeeseen<\/em> tehtävä<\/h4>\n\n\n\n
–> uuden tavan suhtautua itseen ottamisen –> sen ruumiillisesti kokemisen siis todeksi tekemisen ja sen kautta toimimisen. (Aaltonen 19.6.2019.)<\/p><\/blockquote>\n\n\n\nTRE:n kanssa työskentely<\/h4>\n\n\n\n
Hitaus ja nopeus<\/h4>\n\n\n\n
Vuorovaikutus<\/h4>\n\n\n\n
Huomioita ja päätelmiä<\/h3>\n\n\n\n
Sanaton tila<\/h4>\n\n\n\n
Ruumiillinen ajattelu liikkeessä<\/h4>\n\n\n\n
Tajunnallisen tilan kokemus<\/h4>\n\n\n\n
Kommentti<\/h2>\n\n\n\n
Viitteet<\/h2>\n\n\n\n
Lähdeluettelo<\/h2>\n\n\n\n