Opiskelujen jälkeinen tyhjiö on varmasti yleinen valtaosalle ammattiin siirtyvistä nuorista koulutukseen ja alaan katsomatta. Silta työelämään ei ole valmiiksi rakennettu eivätkä kontaktit mahdollisiin työnantajiin muodostu itsestään. Vie väistämättä oman aikansa, että oma paikka työelämässä aukeaa.<\/p>\n\n\n\n
Kouluaan päättävänä opiskelijana ammattikenttä tuntuu minullekin vielä monessa suhteessa vieraalta todellisuudelta ja siihen liittyy paljon huolen ja jopa pelon aiheita. Hakiessani maisteriopintoihin yksi toiveistani koulutuksen suhteen oli se, että kuilu opintojen ja niitä ympäröivän koulumaailman sekä kentän välillä voisi kaventua. Kuluneet kaksi vuotta ovat varmasti tuoneet työmaailmaa lähemmäksi ja hahmotan nyt tulevaa toimintaympäristöäni erilaisine mahdollisuuksineen selvemmin, kuin mitä kolmen ensimmäisen, kandidaatin tutkintoon tähdänneen opintovuoden jälkeen. Olen onnekseni päässyt jo kouluaikana työskentelemään useampien kentällä aktiivisesti toimivien koreografien ja taiteen tekijöiden kanssa sekä saanut mahdollisuuden olla mukana ammattiteatterin tuotannossa.<\/p>\n\n\n\n
Tosiseikkoja ovat kuitenkin, että kenttää ei voi kohdata, ennen kuin sille kunnolla laskeutuu, eikä arkirealismia voi täysin ymmärtää, ennen kuin sitä alkaa itse elää. Putoaminen uuteen ja monessa suhteessa vieraaseen todellisuuteen on siis vain hyväksyttävä, otettava vastaan sellaisena kuin se tulee ja vähitellen aloitettava sopeutuminen jo olemassa oleviin ammattikentän rakenteisiin ja toimintamalleihin.<\/p>\n\n\n\n
Leena Rouhiaisen mukaan taiteilijasta tulee taiteilija vasta, kun hän kytkeytyy taiteen tuotannon yhteistyöprosesseihin ja niiden edellytyksiin, sosiaalisiin verkostoihin ja konkreettisiin instituutioihin. Taiteilijuus edellyttää ainakin jossain määrin sitoutumista kyseessä olevan taidemuodon ja taiteenalan toimintaan liittyviin konventioihin ja sosiaalisiin toimintatapoihin huolimatta siitä, että haluaisikin toiminnallaan ravistella ja uudistaa niitä (Wilshire 1982<\/span>, 258; Haapala 2000<\/span>, 132–133; Rouhiainen 2003<\/span>, 226). Nämä erilaiset konventiot ja toimintamallit sekä sosiaaliset verkostot ovat juuri niitä tekijöitä, joihin voi kouluaikana tutustua vain pintapuolisesti ja pääasiassa välillisesti kentällä jo toimivien ammattilaisten kertomusten kautta. Vasta käytännön kokemus työssä näyttää niiden todellisen luonteen ja opettaa kuinka niiden suhteen tulee toimia.<\/p>\n\n\n\n Tanssijalla on kaksi, arjen rakenteen kannalta hyvin erilaista mahdollisuutta toteuttaa itseään ja toimia tanssijana ammattikentällä. Ensimmäinen niistä on olla kiinnitettynä, kuukausipalkkaisena taiteilijana tanssiteatterissa tai tanssiryhmässä. Tällöin tanssija sitoutuu työskentelemään kyseessä olevassa instituutiossa tai ryhmässä täysipäiväisesti ja suostuu täten noudattamaan työnantajansa suunnittelemia aikatauluja, käyttämiä toimintamalleja ja valitsemaa taiteellista linjaa.<\/p>\n\n\n\n Teija Löytönen haastatteli väitöstutkimustaan varten erään tanssiteatterin tanssiryhmän tanssijoita. Tanssijat kertoivat arjestaan ja sen haasteista osana suuren teatterin koneistoa. Haastatteluiden sisällöstä voimakkaimmin mieleeni piirtyivät tiukka työnteon tempo, tuotannon suuri määrä ja raskas, kokonaisvaltainen sekä täysipäiväinen sitoutuminen. Tanssija tekee pitkää päivää ja niin harjoittelee kuin esittää teosta toisen perään ilman, että väliin jäisi riittävästi aikaa palautua. (Löytönen 2004<\/span>; 151–153, 156–158.)<\/p>\n\n\n\n Tällainen tilanne on ihanteellinen sen kannalta, että saa tehdä valitsemaansa työtä riittävästi, pääsee esiintymään säännöllisesti ja voi sitä kautta kehittää ammattitaitoaan eteenpäin. Kiinnityksen etuihin kuuluu myös säännöllinen työ ja kuukausipalkan takaama turva toimeentulolle, mikä säästää tanssijaa elannon ansaitsemisen aiheuttamalta jatkuvalta stressiltä. Taiteilijana tanssijalla on kuitenkin suhteessa rajoitetummat mahdollisuudet itsenäiseen työskentelyyn ja henkilökohtaiseen uralla suuntautumiseen, kuin vapaalla kentällä toimivalla kollegallaan.<\/p>\n\n\n\n Sellaisia tanssiteattereita tai -ryhmiä, joiden resurssit riittävät vakituisten tanssijoiden palkkaamiseen, löytyy Suomesta toistaiseksi vain vähän. Kullakin niistä on lisäksi mahdollisuus pitää kerrallaan vain pientä ryhmää vakitanssijoita palkkalistoillaan. Yllä kuvatun kaltainen äärimmäisen tiivis työnteon tahti ja kiinnittyminen vain yhden instituution toimintaan koskevat siis vain pienen pientä osaa kaikista Suomessa toimivista tanssitaiteilijoista.<\/p>\n\n\n\n Huomattavan paljon yleisempi vaihtoehto tanssijalle on freelancerius, ja valtaosa Suomessa toimivista tanssitaiteilijoista vaikuttaakin freelance-kentällä (Rouhiainen 2003, 377). Mitä todennäköisimmin omakin kohtaloni vie siis vapaalle kentälle, itsenäiseksi ja omaehtoiseksi toimijaksi, niin kutsutuksi tanssin sekatyöläiseksi. Sen vuoksi huomioni tässä kirjoituksessa keskittyy vakituista virkaa hallussaan pitävän tanssijan sijasta yksityiskohtaisemmin freelancerin arjen, työmahdollisuuksien ja työssä toimimisen vaatimusten avaamiseen.<\/p>\n\n\n\n Toiminta modernin ja nykytanssin alueilla on perinteisesti rakentunut yksittäisten, itsenäisten taiteilijoiden työpanoksen varaan, sillä taloudelliset resurssit eivät ole riittäneet vakituisen tanssiryhmän perustamiseen tai jatkuvan ja säännöllisen tuotannon toteuttamiseen (Rouhiainen 2003, 377). Kuukausipalkkaisia työsopimuksia solmitaan harvakseltaan ja yhtä tuotantoa pidempiaikaisia kiinnityksiä ei juuri ole tarjolla – ainakaan Suomessa. Työnkuva on sirpalemaista ja kausiluontoista, ja omat työtehtävät on pitkälti kehitettävä, järjestettävä ja toteutettava itse. Freelance-taiteilijalla mahdollisuudet seurata omia mielenkiinnon kohteita ja suuntautua työssä haluamaansa suuntaan ovat kuitenkin suhteellisen vapaat. Työtahtiin voi vaikuttaa ja työnkuva on mahdollista räätälöidä itselleen sopivaksi.<\/p>\n\n\n\n Gabriele Klein väittää, että tanssijan ansioluettelo ei voi olla normaali. Toisin sanoen tanssijan ei ole mahdollista harjoittaa vain yhtä ammattia koko työelämänsä ajan. (Klein 2007<\/span>, 31.) Tämä on nähdäkseni jossain määrin karrikoitu näkemys, joka riippuu paljolti harjoitettavasta tanssilajista ja tanssijan yksilöllisistä ominaisuuksista. Se laittaa myös miettimään, miten tanssijan ammatti määritellään ja mitkä kaikki työt luetaan siihen kuuluviksi.<\/p>\n\n\n\n Baletin kohdalla Kleinin ajatus kenties pitää selkeämmin paikkansa, sillä tanssijoiden keskimääräinen eläkeikä on melko alhainen. Baletissa tanssijan työ itsessään on erikoistuneempaa, kun keskitytään yhden estetiikan ja tekniikan hiomiseen huippuunsa. Etenkin jos tanssija päätyy työstämään ja esittämään etupäässä klassisia repertuaariteoksia. Tanssijan työn päättyessä alan vaihto johonkin täysin muuhun on yksi monelle luonnollinen vaihtoehto, sillä nuoren iän puolesta aikaa uudelleenkouluttautumiseen ja uudessa, fyysisesti vähemmän rasittavassa ammatissa toimimiseen on vielä hyvin. Täyskäännöstä ja uudelleenkouluttautumista ei tosin voi sulkea ainoastaan baletin maailmaa koskevaksi, sillä sitä tapahtuu monista syistä johtuen myös nykytanssin alueella.<\/p>\n\n\n\n Nykytanssijoilla heilläkin työurien pituudet yksilöiden välillä vaihtelevat huomattavasti. Työssä pystytään kuitenkin toimimaan keskimäärin balettitanssijoita pidempään. Työelämän pirstaleisesta olemuksesta johtuen varsinaiseen tanssijan työhön ja erilaisten työtehtävien luonteeseen sisältyy lisäksi merkittävää vaihtelevuutta. Olenkin Kleinin kanssa yhtä mieltä siitä, että vaikka tanssija pitäytyisi koko työelämänsä tanssin alan työtehtävissä, hän joutuu suurella todennäköisyydellä omaksumaan työnsä puitteissa monenlaisia, keskenään hyvinkin erilaisia rooleja. Tämä korostuu erityisesti freelance-kentällä. Alan vaihto ei ole välttämättömyys siinä mielessä, että tanssitaiteen saralla voi hyvin vaikuttaa muutenkin kuin tanssimalla itse. Mutta vaihtuvien työllisyystilanteiden ja iän tuomien kehollisten muutosten siivittäminä tanssijan työn ja tehtävien sisältö väistämättä muuntuu muodosta toiseen, ja voi olla että tanssija joutuu siirtymään päätoimisesta tanssijan työstä muihin tehtäviin tanssitaiteen kentällä.<\/p>\n\n\n\n Seuraavaksi pyrin erittelemään erilaisia muotoja, joihin tanssijan toimenkuva voi eri yhteyksissä muovaantua ja siten hahmottaa niitä mahdollisuuksia, joita tanssijalla ammattitaitonsa puolesta on työelämässä toimimiseen.<\/p>\n\n\n\n Tanssija, tanssinopettaja ja koreografi ovat kokemukseni mukaan kolme yleisintä roolia, joiden hahmoissa tanssijan koulutuksen saaneet taiteilijat toimivat. Kunkin näistä toimijoista työnkuvaan liittyy erityisiä, kahdesta muusta toimialasta poikkeavia piirteitä. Ja kuhunkin alaan paneutuminen edellyttää tekijältään tietynlaista asennoitumista ja erityisen, tanssin tekemiseen liittyvän näkökulman omaksumista. Kaikki kolme hahmoa ovat kuitenkin pohjimmiltaan tekemisissä saman taiteenlajin kanssa ja tekevät tahoillaan työtä samojen peruskysymysten parissa. Tämä on väistämätöntä myös sen vuoksi, että useimmat tanssitaiteilijat työskentelevät jossain määrin ristiin kaikilla kolmella alueella. Tyypillisin vapaan kentän tanssitaiteilija siis sekä opettaa, tanssii että tekee koreografioita. Kaikissa tehtävissään hän toimii oman tanssijuutensa ja taiteilijuutensa kannattelemana, oman tanssihistoriansa ja koulutuksensa suomin mahdollisuuksin sekä henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteidensa ja tärkeäksi kokemiensa aiheiden ohjaamana. Vaikka roolit vaihtuvat, se osaamisen pohja, josta roolin takana toimiva henkilö ammentaa, pysyy samana.<\/p>\n\n\n\n Tanssijan työ sanan varsinaisessa merkityksessä voi tapahtua monenlaisissa yhteyksissä. Tanssija voi olla esiintyjänä mukana ryhmätanssiteoksissa usean muun tanssijan rinnalla, tai esiintyä sooloartistina. Tanssijoita työllistäviä tahoja ovat esimerkiksi teatterit, vakiintuneet tanssiryhmät ja taiteilijakollektiivit sekä riippumattomat, vapaan kentän koreografit. Olettaen, että ulkopuolisilla työnantajilla ei ole tarjota töitä, on tanssijan myös mahdollista työllistää itsensä, toisin sanoen työskennellä omaehtoisesti esimerkiksi oman sooloprojektin parissa. Jos koreografit ovatkin perinteisesti niitä osapuolia, jotka tarjoavat töitä tanssijoille, ei ole uusi ajatus myöskään kääntää asetelmaa toisin päin. Useampi tanssija voi lyöttäytyä yhteen ja perustaa oman taiteilijakollektiivin. Näin he voivat joko hypätä itse koreografin saappaisiin alkamalla työstää omin voimin tanssiteoksia tai sitten hakea toiminta-avustuksia voidakseen palkata ulkopuolisen koreografin työskentelemään kanssaan.<\/p>\n\n\n\n Puhtaiden tanssiin keskittyvien produktioiden ohella yhä yleisempiä ovat monialaiset taiteilijakokoonpanot ja eri taidemuotoja ja esittävän taiteen alueita yhdistävä poikkitaiteellinen toiminta. Tanssin, teatterin, esitystaiteen, performanssin, musiikin ja video- sekä kuvataiteen ammattilaiset yhdistävät voimiaan luodakseen uudenlaista, puhuttelevaa ja raja-aitoja koettelevaa taidetta yksilöllisten kiinnostusten kohteidensa ohjaamina. Tämä toisaalta laajentaa tanssijan mahdollisuuksia hyödyntää osaamistaan monipuolisesti ja luo vaihtelevuutta työnkuvaan. Edellisessä luvussa käsittelemääni tanssijalta edellytettävään monialaisuuteen liittyen se vaatii toisaalta myös rohkeutta heittäytyä esiintyjänä oman mukavuusosaamisalueen ulkopuolelle.<\/p>\n\n\n\n Tanssin opettaminen liitetään yleisimmin tanssin harrastustoimintaan. Tanssitaiteen perusopetusta tarjoavat tanssikoulut työllistävät tanssijoita eritasoisten ja -ikäisten tanssin harrastajien tanssituntiopettajina. Tanssia on kuitenkin tanssikoulujen lisäksi alettu viedä myös muihin toimintaympäristöihin. Yhteisötanssin periaatteiden takana on tanssin toteuttaminen erilaisten yhteisöjen piirissä. Tämä toimintamalli mahdollistaa tanssin tuomisen sellaisten ryhmien ulottuville, joille tanssitunneille osallistuminen tai mahdollisuus päästä katsomaan tanssiesityksiä on vaikeaa. Syitä esteille voivat olla esimerkiksi vähävaraisuus, liikuntarajoite, sairaus tai yhteiskunnallinen asema. Suljetut yksiköt sairaaloissa ja hoitolaitoksissa, erilaiset liikuntarajoitteisten asuntolat tai vankilat ovat esimerkiksi varteenotettavia kohteita yhteisötanssin projekteille. Taiteilijat voivat hakeutua tämänkaltaisiin yksiköihin esittämään jo olemassa olevia teoksia tai osallistamaan yhteisöjen jäseniä siten, että he pääsevät itse osallisiksi liikkumisen ja taiteen tekemisen prosesseihin.<\/p>\n\n\n\n Eräs esimerkki yhteisötanssin variaatioista on Kanadassa kehittynyt Art for Social Change -niminen liike. Liikkeen tavoitteena on luoda yhteistyömahdollisuuksia eri taiteenalojen ammattilaisten ja sellaisten ihmisten välille, joilla ei ole taiteellista koulutusta tai taustaa. Kohtaaminen tapahtuu esimerkiksi erilaisten työpajojen ja tapahtumien puitteissa. Näiden työpajojen yhteydessä amatöörit pääsevät ammattilaisten ohjauksessa työstämään taideteoksia ja esityksiä turvallisessa ja paineettomassa, itseilmaisuun kannustavassa hengessä. Toiminnassa tärkeintä ei ole taiteellinen lopputulos ja sen onnistuminen, vaan luova työskentelyprosessi, joka voi parhaimmillaan tarjota osallistujilleen hyödyllisiä oppeja ja kokemuksia. Työpajatoiminnan tavoitteena voi olla yhteisöissä yhteisöllisyyden, ryhmädynamiikan ja ilmapiirin parantaminen. Tai vastaavasti se voi tuoda yhteen toisilleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä, jotka projektin myötä pääsevät tutustumaan toisiinsa ja luomaan uusia kontakteja. (Berggold & Marcuse 2010<\/span>.)<\/p>\n\n\n\n Art for Social Change -liikkeen erilaiset projektit voivat pyrkiä ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin tai työstää taiteen keinoin esityksiä yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti tärkeiden aiheiden pohjalta. Yhteisöissä, suljetuissa tai avoimissa, taiteellisia keinoja on sitä vastoin mahdollista hyödyntää vaikeiden, yhteisön elämään tai taustaan liittyvien asioiden käsittelemiseen ja purkamiseen. (Berggold & Marcuse 2010.)<\/p>\n\n\n\n Erilaisia käyttömuotoja selvittäessäni on minun otettava huomioon myös tanssin hyödyntämisen mahdollisuudet terapeuttisessa työssä. Terapian muodossa, tiedolla ja ammattitaidolla ohjattuna tanssin keinoja voidaan käyttää tuottamaan voimaannuttavia ja eheyttäviä kehollisia kokemuksia, jotka myötävaikuttavat terapiaan osallistuvan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Kuten myös eräissä yllä esitellyissä yhteisötanssin muunnoksissa, tanssiterapian tavoitteena on tarjota välineitä esimerkiksi vaikeiden henkilökohtaisten tuntemusten, traumaattisten kokemusten tai masennustilojen purkamiseen ja käsittelemiseen. Liikkuminen ja oman kehon kanssa työskentely voivat oikealla hetkellä ja oikeassa ympäristössä vapauttaa voimakkaita tunteita ja laukaista yllättäviäkin fyysisiä reaktioita. Piilossa olleet, käsittelemättömät kokemukset ja tunteet voivat purkautua esimerkiksi räjähtävän itkun tai hysteerisen naurun muodossa. Reaktiot aiheuttavat ehkä ensin hämmennystä ja saattavat jopa säikäyttää, mutta niiden hyväksyminen ja käsitteleminen luottamuksellisessa ympäristössä mahdollisesti auttavat ymmärtämään niiden taustoja ja syventämään itsetuntemusta.<\/p>\n\n\n\n Tanssijan koulutus tai kokemus ammatissa eivät vielä takaa tanssijalle riittäviä valmiuksia tanssiterapian alueella vaikuttamiseen, mutta täydennyskoulutuksen ja erikoistumisen myötä tanssija voi laajentaa osaamisalueitaan myös tämän hoitomuodon saralle. Täysin ei pysty ymmärtämään sellaisia kokemuksia, joita ei itse ole käynyt läpi. Mutta vahvan kinesteettisen empatian kyvyn ja syvän kehollisuutta koskevan asiantuntijuuden nojalla tanssijoilta löytyy erityistä herkkyyttä eläytyä toisten ihmisten kehollisiin kokemuksiin. Voisin kuvitella, että tällainen terapiatyöskentely olisi erityisen tyydyttävää sellaisille tanssijoille, jotka toivovat työstään olevan konkreettista hyötyä myös muille kuin heille itselleen.<\/p>\n\n\n\n Tanssijana, koreografina ja tanssinopettajana toimivan moniottelijan uralla voi myös tulla eteen vaiheita, joiden aikana töitä ei mitenkään löydy minkään edellä kuvatun kaltaisen toimintamuodon piiristä. Tällöin ei ole lainkaan harvinaista, että tanssitaiteilija joutuu hankkimaan elantonsa myös tekemällä aivan muita töitä, kuin mihin hänet on alun perin koulutettu, tai mihin hänen osaamisensa on keskittynyt. Vaikka monelle tanssijalle tehtävät tanssijana ja esiintyjänä ovat ne kaikkein mieluisimmat ja arvoasteikolla etusijalla, täytyy olla valmis ottamaan avoimesti vastaan myös muita töitä. Ja jos onkin niin onnekas yksilö, että saa itse tanssia ja esiintyä urallaan paljon, tulee kysymys aktiivisen tanssijana toimimisen vähentämisestä tai jopa kokonaan lopettamisesta kaikilla jossain vaiheessa vastaan. Hyvin huollettu, vakavammilta vammoilta säästynyt keho toimii parhaimmillaan ilman suurempia rajoituksia pitkään, ja nykytanssijoiden työurien kestot ovatkin vähitellen pidentyneet. Yleinen – 60 ikävuoden paremmalla puolen häämöttävä – eläkeikä on monelle tanssijalle kuitenkin edelleen liian korkea. Keho saattaa kieltäytyä yhteistyöstä ennen sitä, tai tanssija voi loukkaantua niin pahasti, ettei palaudu enää työkuntoiseksi. Tämä seikka vahvistaa entisestään tanssijoiden jo valmiiksi kirjavaa työuraa, ja monen kohdalla kysymys uudelleen kouluttautumisesta tai työssä suuntautumisesta tulee ajankohtaiseksi.<\/p>\n\n\n\n Tilanteessa, jossa tanssija miettii miten ansaita elantonsa, on hyvä laajentaa perspektiiviä ja kohdistaa katse myös niihin eri työmuotoihin, jotka oleellisesti linkittyvät tanssitaiteeseen ja sen toiminnan mahdollistamiseen, mutta jotka ei pidä sisällään tanssimista. Tanssijalla on koulutuksensa ja työkokemuksensa puolesta olemassa paljon osaamista ja näkemystä niin tanssijan ammatista ja sen toiminnan edellytyksistä, tanssitaiteesta kuin tanssin kentän rakenteista. Näistä on hyötyä myös muissa kuin tanssijan työllisissä tehtävissä. Tanssin kenttä on laaja ja se työllistää monenlaisia osaajia. Jos tanssijan uralla tulee seinä vastaan, ei välttämättä tarvitse heittää hyvästejä koko taiteen alalle.<\/p>\n\n\n\n Jotta tanssin asema taiteena voisi koskaan parantua, tarvitaan asiantuntevia ja aktiivisia toimijoita tanssin asian ajamiseen niin järjestöllisillä, yhteiskunnallisilla kuin poliittisilla tasoilla. Vain henkilöt, joilla on käytännön kokemusta ruohonjuuritasolla toimimisesta ja jotka itse ovat taistelleet selviytyäkseen haasteellisissa työolosuhteissa, voivat tietää mikä tanssin tilanne todellisuudessa on. Puhumattakaan siitä, millaisiin toimiin sen alueella toimivien työskentelyolosuhteiden kehittämiseksi olisi ryhdyttävä.<\/p>\n\n\n\n Ammattiliiton tai tanssin aluekeskusten kautta voi esimerkiksi päästä mukaan tanssin jalansijaa ja tanssijoiden työllistymistä edistävään toimintaan. Toisaalta tanssista kirjoittaminen, tanssikritiikkien laatiminen ja tanssin tutkimuksen kenttä tarjoavat ainakin osittaista ja itsenäistä työsarkaa niistä kiinnostuneille tanssin ammattilaisille. Lisäksi tanssin tuottaminen ja markkinointi omina, tanssista erottamattomina osa-alueinaan hyötyvät sellaisista tekijöistä, jotka valmiiksi tuntevat tanssin maailmaa ja sen sisältämiä verkostoja.<\/p>\n\n\n\n En syvenny tässä sen tarkemmin viimeksi mainittuihin työskentelymuotoihin. Halusin kuitenkin sivuta niitä lyhyesti voidakseni avata näköalaa siihen, kuinka laajaa toiminta tanssin kentällä loppujen lopuksi on. Seuraavaksi siirryn tarkastelemaan freelance-tanssijan arkea ja sen haasteita käytännön tasolla.<\/p>\n\n\n\n Leena Rouhiainen käsittelee väitöstutkimuksessaan freelance-tanssijoiden arkea Helsingissä 1990-luvulla. Rouhiaisen haastattelemien tanssitaiteilijoiden kertoessa arjestaan epävarmuus nousee yhdeksi yleisimmistä teemoista. Epävarmuuden kestäminen on ehdotonta, kun mikään ei ole varmaa. Ei voi tietää pääseekö mukaan johonkin produktioon. Tai jos pääsee, on epävarmaa toteutuuko teos. Mikäli päästään niin pitkälle, että teoksen toteutuminen varmistuu, ei ole kuitenkaan takeita siitä, että työstä voidaan maksaa palkkaa. (Rouhiainen 2003<\/span>, 203.) Tällainen kaava vaikuttaa harvinaisen tutulta, kun vertaan sitä niihin kuvauksiin, joita jo ammatissa toimivat kollegani ovat kertoneet arjestaan. Se lukeutuu myös seikkoihin, jotka arveluttavat minua eniten, kun pohdin tulevaa työssä jaksamistani.<\/p>\n\n\n\n Korkealle paineensietokyvylle ja vahvalle luottamukselle on siis kysyntää tanssijan ammatissa. Mitä enemmän tarkkailen alani toimintaa ja konsultoin kollegoitani kentällä, sitä selkeämmin minulle hahmottuu freelance-tanssijan työhön liittyvät eri osa-alueet ja niiden suhteellinen osuus työn kokonaiskuvasta. Varsinainen tanssijan työ: teosten harjoitteleminen, tekniikkatreenaus ja esiintyminen – eli kaikki se herkullisin osa tanssijan työtä – kattavat vain osan kaikesta siitä ajasta, joka tanssijalta kuluu työn teossa. Aikoina, joina käynnissä ei ole mitään produktiota ja seuraavan alkamisesta ei ole tarkkaa tietoa, edellä mainittujen osuus voi kutistua olemattoman pieneksi. Päivät täyttyvät yhteydenottoyrityksistä, apuraha- ja työhakemusten tai mahdollisesti toimeentulotukihakemusten täyttämisestä. Suunnitelmia täytyy laatia ja kontakteja yrittää solmia. Omaa ammattitaitoa saa tarjota eri tahoille ja kaikki luovuus tulee laittaa peliin, kun pohtii osaamisensa eri käyttömahdollisuuksia. Antennit on viritetty herkille joka suuntaan, ja suhdetoiminnan jokaiselle aakkoselle löytyy käyttöä. Kaikki tämä vastaa parhaimmillaan täyspäiväistä työtä. Välttämättömään harjoitteluun, toisin sanoen ammattitaidon, työkunnon ja kehollisen herkkyyden ylläpitämiseen, täytyy väkisin yrittää nipistää riittävästi aikaa paperihommien lomasta. Raskainta kaikessa on varmasti yrittää kerätä tarvittavat voimavarat kenties toivottomaltakin vaikuttavan ja stressaavan tilanteen kestämiseen.<\/p>\n\n\n\n Omalla kohdallani mietin, kuinka siinä jaksaa pysyä toiveikkaana ja uskoa siihen, että ennemmin tai myöhemmin asioilla on tapana järjestyä.<\/p>\n\n\n\n Pätkätyöllisyys on tänä päivänä erottamaton ja yleinen osa työelämää alalla kuin alalla. Freelancerilla tilanne on kuitenkin siinä suhteessa ainutlaatuinen, että työkomennukset ovat usein lyhytkestoisia eivätkä ne välttämättä takaa täyttä työllistymistä ja riittävää toimeentuloa edes sille ajalle, kun työ on käynnissä. Tarvitaan siis useampia päällekkäisiä projekteja, joista saatavat palkkiot yhteensä toivottavasti riittävät pakollisten, kuukausittaisten elinkustannusten kattamiseen.<\/p>\n\n\n\n Tanssiproduktioiden harjoituskausi kestää yleensä noin pari kuukautta. Harjoituskauden perään tulevat esitykset, joita riittää suurin piirtein parin viikon ajalle, välipäivät mukaan luettuina. Harjoituskaudella työskentely on tiivistä ja harjoitteleminen käy täysipäiväisestä työstä. Samanaikaisesti on useimmiten vaikea sitoutua mihinkään muuhun työhön. Esityskaudella sitä vastoin harjoittelu on vähäisempää, ja produktio vaatii päivässä enää sen verran aikaa, mitä esitykseen valmistautumiseen, itse esitykseen ja esityksen jälkeiseen mahdolliseen koreografin palautteeseen, kehonhuoltoon, vaatteiden vaihtoon ja suihkussa käymiseen kuluu. Esiintyminen ja siihen latautuminen ovat kuitenkin aina kestostaan huolimatta sekä fyysisesti että psyykkisesti suhteellisen voimaa vieviä ponnistuksia. Vaikka aikaa olisi, tanssija ei siis voi esityspäivinä rasittaa itseään liikaa, ennen kuin nousee näyttämölle.<\/p>\n\n\n\n Se, kuinka monessa tanssiproduktiossa yksi tanssija on vuoden aikana mukana, on hyvin yksilöllistä. Teosten työstämisjaksot sijoittuvat harvoin niin ihanteellisesti, että edellisen loputtua seuraava alkaa heti perään ilman, että väliin jää pitkää taukoa tai etteivät kahden teoksen aikataulut menisi keskenään päällekkäin. Todellisuudessa työskentelyjaksot ovat kausiluonteisia ja vaihtelevia. Saattaa olla pitkiä jaksoja, joiden aikana töitä ei ole juuri nimeksikään, ja vastaavasti vaiheita, jolloin tanssija joutuu sietämään monen päällekkäisen työrupeaman aiheuttamia kaoottisia tilanteita. Käytännössä tanssijalta vaaditaan hyvää organisointi- ja aikatauluttamiskykyä, kun hän suunnittelee töitään. Pitää pystyä arvioimaan minkä verran mikäkin työ vaatii aikaa ja energiaa ja täytyy tuntea omat voimavaransa, jotta osaa mitoittaa hoitaakseen ottamansa työt suhteessa realistiseen jaksamiseensa. Tätä järjestelytyötä kuitenkin vaikeuttaa osaltaan se, että tanssiteosten työskentelyjaksojen aikataulut saattavat muuttua kaiken aikaa. Koreografin, tanssijoiden ja muun työryhmän henkilökohtaisista aikatauluista, harjoitus- ja esiintymistilojen saatavuudesta tai esimerkiksi rahoitukseen liittyvistä tekijöistä riippuen teoksen työstämisen ajankohta ja aikataulut varmistuvat usein varsin myöhään. Tämä johtaa helposti tilanteeseen, jossa tanssija ei voi suunnitella tulevaisuuttaan pidemmälle, koska odottaa varmistuksia ja vastauksia eri suunnilla mahdollisesti jossain vaiheessa tekeillä olevista projekteista.<\/p>\n\n\n\n Opetustyöt ovat freelance-tanssijoille siinä mielessä edullisia, että ne ovat säännöllisiä ja takaavat tekijälleen jonkinasteisen jatkuvan toimeentulon pohjan. Opetustöitä on lisäksi tanssijan työtä enemmän tarjolla, sillä vilkkaan tanssin harrastustoiminnan alueella on aina kysyntää hyville ja ammattitaitoisille opettajille. Säännöllisten viikoittaisten tuntien opettamiseen sitoutumisessa on toisaalta myös hankaluutensa, mikäli yrittää samanaikaisesti toimia aktiivisesti esiintyvänä tanssijana. Kun tanssijalle tarjoutuu mahdollisuus mielekkääseen tanssijan työlliseen tehtävään jossakin tanssiteoksessa, edellyttää työn vastaanottaminen sitoutumista produktion harjoitus- ja esitysaikatauluihin. Tällöin aikataululliset päällekkäisyydet joudutaan useimmiten ratkaisemaan niin, että opetusyöt jäävät toiselle sijalle. Tanssija joutuu hankkimaan tunneilleen sijaisen pahimmassa tapauksessa pitkäksikin aikaa. Poissaoloista koituu luonnollisesti haittaa niin oppilaille kuin opettajalle itselleen, koska opetuksen sisältö ei katkoksista johtuen pääse muodostamaan johdonmukaista ja tavoitteellista kaarta.<\/p>\n\n\n\n Nuorempana epäilin, että säntillinen, hallintaa kaipaava ja järjestelmällinen luonteeni ei sovi alkuunkaan yhteen taiteilijuuteen liittyvän vapaan, luovan ja ailahtelevan elämäntyylin kanssa. Nyttemmin olen alkanut uskoa, että luontaisesta organisointikyvystäni saattaa sittenkin olla enemmän hyötyä kuin haittaa. Hallinnan kaipuuni kokee varmasti tuntuvan kolauksen, kun se joutuu elämään ahdistavan epävarmuuden keskellä. Mutta se etu taipumuksillani on, että aikatauluttaminen, hajallaan olevista paloista koostuvien työtehtävien yhteensovittaminen ja kontolleni ottamieni töiden hoitaminen määräajassa tuskin tulevat tuottamaan ongelmia. Itsenäisyyteen ja vapauteen erottamattomana osana kuuluvan vastuun kannalta voin katsoa olevani vahvoilla.<\/p>\n\n\n\n Olen tähän mennessä esitellyt erilaisia mahdollisuuksia tanssijan ammatissa toimimiseen ja avannut hieman freelancerin arkea värittävää käytäntöä. Tuon esiin vielä muutamia seikkoja, jotka vaikuttavat oleellisesti ammattimaisen taiteellisen toiminnan toteuttamiseen. Ilman tiettyjä, usein taiteilijoista itsestään riippumattomia, rakenteellisia puitteita ja riittäviä resursseja ammatin harjoittaminen kun on pidemmän päälle mahdotonta. Rouhiainen jäsentää tanssitaiteilijoiden toimintaan vaikuttavia taloudellisia tekijöitä väitöstutkimuksessaan muun muassa Tiina Suhosen (1999) ja Laura Jänneksen (1998) selvitysten pohjalta. Tutkimuksessa huomionarvoisina realiteetteina korostuvat muun muassa tanssin tuottamisen korkeat kustannukset, taiteenalan marginaalisuus ja pienet määrärahat.<\/p>\n\n\n\n Tanssin tuottaminen on taidemuotona suhteellisen kallista. Tanssiteoksen valmistaminen edellyttää pidemmäksi ajaksi harjoitus- ja esiintymistiloja, sekä teknistä kalustoa niin valo- kuin äänisuunnittelun toteuttamista varten. Työryhmät ovat lisäksi usein suurehkoja, sillä koreografin ja tanssijoiden tai muiden esiintyjien lisäksi tarvitaan valo- ja äänisuunnittelija, tuottaja sekä mahdollisesti myös puvustaja ja lavastaja. (Suhonen 1999<\/span>, 32; Rouhiainen 2003, 202.)<\/p>\n\n\n\n Vaikkei yksittäisen tuotantoon vaikuttavan tekijän hinta olisikaan huima, kertyy lukuisista pienistä paloista koostuvan kokonaisuuden loppusumma nopeasti varsin suureksi. Taideteosta valmistelevan työryhmän onkin harkittava tarkkaan, mitkä tekijät ovat ehdottoman oleellisia taideteoksen toteuttamisen kannalta. Kun budjetti on pieni, kaikesta mistä voidaan karsia, karsitaan. Ja kaikki mikä on suinkin mahdollista hoitaa ilman ulkopuolista työvoimaa, hoidetaan itse. Lavastus ja puvustus suunnitellaan omin neuvoin ja toteutetaan niin vaatimattomana kuin mahdollista. Jos äänisuunnittelija käy liian kalliiksi, voidaan turvautua jo olemassa olevaan musiikkiin tai toteuttaa tuotos hiljaisuudessa. Valosuunnittelu hoidetaan mahdollisimman yksinkertaisin keinoin ja pienellä kalustolla. Mitä enemmän esiintyjiä, sitä useammalle täytyy maksaa palkkaa niin harjoituksista kuin esityksistä. Parinkin kuukauden harjoitusjaksossa säästää siis merkittäviä summia, kun esiintyjien lukumäärä mitoitetaan niin pieneksi kuin mahdollista. Sooloprojektit, joiden kustannukset ovat pieniä, joiden esittäminen ei vaadi monimutkaisia puitteita, ja jotka on helppo sovittaa tilaan kuin tilaan, ovatkin niukan rahoituksen ja kiertuetoiminnan kannalta teosmuotoina edullisia.<\/p>\n\n\n\n Oman hankaluutensa tanssiteosten tuotantokulujen kattamisessa muodostaa se, että nykytanssi on taiteenalana kovin marginaalinen. Yleisömäärät ovat kautta linjan kohtalaisen pieniä, joten lipputuloilla ei pystytä kattamaan kuin pieni osa tuotantokuluista (Suhonen 1999, 32; Rouhiainen 2003, 202–204). Yksi esitys säilyy lisäksi ohjelmistossa huomattavasti lyhyemmän aikaa kuin esimerkiksi näytelmät teatterilavoilla. Tanssiteoksia saatetaan parin kuukauden harjoittelun jälkeen esittää vain muutaman kerran, joten senkään puolesta yleisömäärät eivät pääse kasvamaan suuremmiksi.<\/p>\n\n\n\n Tanssin tuottaminen edellyttää siis välttämättä ulkopuolista rahoitusta joko valtion tai kuntien myöntämien apurahojen tai yksityisten säätiöiden jakamien avustusten muodossa. Ainakaan Suomessa suurilla kaupallisilla yhtiöillä ei nimittäin ole tapana tukea tanssia. Koska eri tahoilta kerätyt tuet ja myydyistä lipuista saadut tulot suunnataan sitten ensisijaisesti välttämättömien tuotantokulujen, kuten tilavuokrien kattamiseen ja vasta sen jälkeen työryhmän palkan maksamiseen, esiintyjien korvaus tehdystä työstä jää helposti vaatimattomaksi. (Suhonen 1999, 32; Jännes 1998<\/span>, 60–62; Rouhiainen 2003<\/span>, 202–203.)<\/p>\n\n\n\n Tanssitaide on taiteenalana pieni, joten vastaavasti myös siihen suunnatut määrärahat ovat vaatimattomia. Tanssilajien ja taiteilijoiden kirjo on kuitenkin laaja, joten läheskään kaikki ammatissa toimivat vapaan kentän taiteilijat eivät pääse tukien piiriin. Tämä rajoittaa tukea vaille jääneiden tanssin tekijöiden toimintamahdollisuuksia ja estää monien ainutlaatuisten tanssiproduktioiden toteutumisen. (Rouhiainen 2003, 201.)<\/p>\n\n\n\n Kun kysymyksessä on nuori, vasta kentälle siirtynyt taiteilija, jää hän apurahoista käytävässä kilpailussa useimmiten kokeneempien, kentällä arvostusta ja vakiintunutta asemaa jo keränneiden kollegoidensa jalkoihin. Säätiöissä apurahojen jaoista vastaavien päättäjien on vaikeampaa arvioida sellaisen apurahan hakijan edellytyksiä, joka on heille entuudestaan täysin tuntematon ja jolta he eivät ole aiemmin nähneet mitään töitä. Vasta aloittelevan taiteilijan asema on siis hankala, sillä hänen täytyisi ensin päästä tuottamaan ja esittämään jotain omaa, jotta hänelle karttuisi näyttöä osaamisestaan. Tuotantoon kiinni pääseminen kuitenkin edellyttäisi taloudellista pääomaa, jotta tarvittavat puitteet olisi mahdollista saada kasaan. Toiminnan edellytykset ja niitä vastaavat resurssit eivät näin kohtaa.<\/p>\n\n\n\n Apurahaviidakko on lisäksi jo itsessään sen verran monitahoinen ulottuvuus, että siihen tutustuminen vaatii aikaa. Apurahoihin liittyvä informaation määrä tuntuu minulle tällä hetkellä hallitsemattomalta ja koko toimintakulttuuri täysin kaoottiselta. Kun ei ole olemassa vain yhtä organisaatiota, joka vastaisi kaikesta taiteellisen toiminnan taloudellisesta tukemisesta, on hajallaan olevista yksiköistä koostuvaa kokonaisuutta vaikea hahmottaa. Ensin täytyy selvittää kaikki eri tahot, joilta taloudellista tukea on mahdollista anoa. Mikä säätiö myöntää rahoitusta, minkälaiseen toimintaan, kenelle ja millaisin ehdoin? Mihin aikaan vuodesta hakuajat sijoittuvat ja milloin ovat hakemusten viimeiset jättöpäivät? Apurahahakemusten laatimista pitää harjoitella, jotta oppii, mitä hyvän ja vakuuttavan hakemuksen tulee pitää sisällään. Kuinka pukea sanoiksi suunnitelmansa kaikkine tavoitteineen, ja mitä kaikkea pitää olla otettuna huomioon ja selvitettynä suunnitelmaan liittyen.<\/p>\n\n\n\n Rouhiainen huomauttaa, kuinka taidetoimikuntien ja -säätiöiden päättävissä elimissä toimivat taiteen asiantuntijat määrittävät ratkaisuillaan sen, mikä on hyvää ja muita enemmän avustusta ansaitsevaa tanssia. Valtaa hallussaan pitävien päättäjien joukko on pieni, ja sen tekemiä päätöksiä värittävät henkilökohtaiset mieltymykset. Näiden muutamien yksilöiden arvostelukyvyn nojalla hallitaan siis laajalti koko tanssin kenttää ja määritetään niiden tanssitaiteilijoiden ryhmä, joille myönnetään mahdollisuus taiteellisten ambitioidensa intensiiviseen työstämiseen. (Rouhiainen 2003, 201.) Tämän perusteella voi mennä pitkäänkin, ennen kuin tanssitaiteilija pääsee kunnolla käynnistämään itsenäistä taiteellista työskentelyään. Jos hänen mielenkiinnon kohteensa ja taiteelliset päämääränsä eivät vakuuta valtaa pitäviä tai vastaa heidän näkemyksiään arvokkaasta taiteesta, jäävät mahdollisuudet yksilöllisen taiteilijuuden edistämiseen niukoiksi.<\/p>\n\n\n\n Jos jokin organisaatio sitten hyväksyisikin apuraha-anomuksen ja myöntäisi jonkin suuruisen summan rahaa, ei summa välttämättä riitä kaikkien kustannusten kattamiseen. Riittävän budjetin kokoaminen edellyttäisi useampia myötämielisiä tukijoita, joiden apu yhteensä riittäisi suunnitteilla olevan projektin toteuttamiseen. Kuten edellä olevasta tutkimustiedosta käy ilmi, usein taidetta tuotetaan pienemmällä budjetilla, kuin mihin kaikki kustannukset huomioon ottaen olisi tarve. Resursseilla katetaan vain ensisijaiset kulut ja työryhmän palkoista tingitään. Näin esimerkiksi esiintyjien korvaukset saattavat jäädä suhteettoman pieniksi todelliseen työmäärään nähden. Tämä on yksi syy siihen, miksi tanssijoiden ammattikunta lukeutuu yhteen pienituloisimmista. Tanssijan mahdollisuudet vaikuttaa palkkaukseensa ovat usein vähäiset. Jos tämä ei suostu tarjottuun korvaukseen, hänet voidaan korvata tanssijalla, joka tulee ja tekee työn halvemmalla. (Rouhiainen 2003<\/span>, 203.) Tällaisissa, ei niinkään harvinaisissa tapauksissa vaihtoehtoina on siis joko tehdä työtä alipalkattuna tai olla tekemättä työtä ollenkaan.<\/p>\n\n\n\n Tiedon ja taidon kriteerien, tanssijan ammattitaitoon liittyvien erityiskysymysten ja työelämän realiteettien kautta kulkeneen tutkimusmatkani jälkeen palaan jälleen omaan tilanteeseeni. Kimmoke aiheen valinnalle ja kirjoittamiseen ryhtymiselle oli nimenomaan johdannossa esittelemäni kysymys omasta osaamisesta ja sen hahmottamisesta. Aiheeseen pureutuminen versoi lukuisia sivujuonteita ja yllätyksekseni monilla, aluksi etäisiltä tuntuneilla tekijöillä osoittautui olevan yhteyksiä teemaan. Ydinkysymys: mitä minä osaan ja haluan tehdä, on kuitenkin vielä selvittämättä. Tämän kirjallisen työni lopuksi käännänkin katseeni itseeni ja hahmottelen, millä tavoin näen itseni suhteessa aikaisemmissa luvuissa käsittelemiini ammattilaisuuden aihepiireihin.<\/p>\n\n\n\n Tunnollinen, pilkuntarkka ja käytännöllinen: luonteenpiirteet, joilla ensimmäisenä kuvailen itseäni, ja joiden perusteella tulen useimmiten leimatuksi ennemmin tai myöhemmin ilman, että tietoisesti siihen pyrkisinkään. Olen työhön ryhtymisessä oma-aloitteinen, eikä itsenäinen ja omaehtoinen työskentely tuota minulle ongelmia.<\/p>\n\n\n\n Tanssijan työssä vahvuuksiini kuuluvat tarkkuus liikkeessä ja musikaalisuus. Saan helposti otteen liikkeiden ajoituksista ja rytmeistä, ja minulle on myös luontevaa työskennellä niiden kautta. Pystyn omaksumaan joustavasti erilaisia tanssijantyöllisiä lähestymistapoja, kuten esimerkiksi emotionaalista, kertomuksellista, muotoon keskittyvää tai kokemuksellista suhdetta liikkumiseen ja esiintymiseen. Opin suhteellisen nopeasti muistamaan uutta materiaalia, joskin materiaalin syvempi omaksuminen ja kehoon istuttaminen vievätkin aina aikaa. Toisten kehosta syntyneisiin liikkeellisiin maailmoihin eläytymisen ohessa nautin myös saada itse tuottaa ja kehittää henkilökohtaista materiaalia.<\/p>\n\n\n\n Jaksan työstää samoja asioita pitkään ja toistaa yhtä ja samaa liikettä tai kohtausta kerta toisensa jälkeen. Monta kertaa olen kokenut, kuinka loputtoman harjoittelun, sitä seuraavan turhautumisen ja epätoivoon vaipumisen kynnyksellä tapahtuvan luovuttamisen kautta on yllättäen auennut jotain uutta. Sinnikäs yrittäminen on lunastanut hintansa sellaisella hetkellä, kun olen ollut jo täysin valmis luopumaan toivosta. Nautin suunnattomasti siitä, kuinka välillä puuduttavaltakin tuntuvan, mekaanisen ja kärsivällisyyttä koettelevan toistamisen jälkeen tunnen kehityksen alkavan tapahtua kehossani. Alussa vierailta ja epämukavilta tuntuneet liikeradat alkavat sulaa kehooni ja sille luontevaan tapaan liikkua. Tekeminen helpottuu, muuttuu hallitummaksi ja kevenee. Kehontietoisuudessani alan aistia tarkempia ja hienosyisempiä vivahteita työstettävään asiaan liittyen. Saatan elää läpi ja olla tietoinen liikkeen jokaisesta kaaresta, kulmasta ja käänteestä.<\/p>\n\n\n\n Pikkutarkan työskentelyn kääntöpuolena sitä vastoin kiireen sietäminen on minulle vaikeampaa. Silloin kun ei ole aikaa paneutua ja syventää osaamista, ja resurssit eivät riitä yksityiskohtaisen tarkkaan käsityöhön ja huolelliseen viimeistelyyn, on oloni epävarma ja tekeminen epämukavaa. Kiireeseen osaltaan liittyen juuri epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietokyky ovatkin niitä henkisen jaksamisen alueita, joiden parissa minulla riittää työsarkaa. Koen kuormittavat, sekavat ja epämääräiset tilanteet herkästi stressaavina, liittyivät ne sitten jonkin produktion harjoitusvaiheeseen tai elämään yleensä. Tiedän siis valmiiksi, että tämän taipumuksen kanssa eläminen arvaamattomalla tanssin kentällä tulee vaatimaan erityistä voimanponnistusta.<\/p>\n\n\n\n Monipuolisuus nousi keskeiseksi teemaksi useaan otteeseen tanssijan taitoja ja kentän asettamia vaatimuksia eritellessäni. Monipuolisten taitojen saavuttaminen vaatii paljon vaivannäköä, mutta työnkuvan vaihtelevuuden kannalta on monialaisuus ja raja-aitojen ylittäminen juuri sitä, mitä työltäni toivon. Mitä monipuolisemmin voisin hyödyntää työssäni erilaisia osaamiseni alueita ja mitä erilaisimmissa yhteyksissä saisin olla mukana vaikuttamassa, sitä vahvempana uskoisin työmotivaationi säilyvän.<\/p>\n\n\n\n Niin harrastelijana kuin ammattiin opiskelevana olen päässyt kosketuksiin lukuisien eri tanssilajien ja kehontekniikoiden kanssa. Olen tietoinen suhteellisen monista erilaisista tavoista harjoittaa liikkumista ja kehontuntemusta. Minulle ei ole ongelma työskennellä pitkäjänteisesti yhdenlaisen estetiikan tai liikkeellisen järjestelmän parissa. Samuus ja tuttuus eheyttävät, luovat turvallisuuden tunnetta ja mahdollistavat pidemmän kehityskaaren harjoittelussa. Tämä on tyydyttävää, sillä aika antaa keholle tilaisuuden adaptoitua työstettäviin asioihin, ja konkreettista kehitystä ehtii tapahtua.<\/p>\n\n\n\n Toisaalta edes jonkinasteinen vaihtuvuus on sekä virkistävää että koulivaa, sillä se luo toisenlaisia haasteita työskentelylle. Mitä monipuolisemmin harjoittelen ja työstän toisistaan poikkeavia, tai jopa toisilleen vastakohtaisia tekniikoita, sitä rikkaammin minun on mahdollista työstää erilaisia ominaisuuksia ja puolia itsessäni. Vieraammilla kentillä en voi nojautua rutiiniin ja tuudittautua turvallisuusalueelleni, koska harjoittelun kaava ei ole tuttu, enkä tiedä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Minun täytyy ylläpitää erilaista vireystilaa ja valppautta sekä terävöittää kaikkia aistejani, jotta uuden informaation sisäistäminen ja uudenlaisiin haasteisiin taipuminen olisi mahdollista. Vaihtuvuuden toivoisin säilyvän osana työnkuvaani, jotta oman osaamiseni päivittäminen ja itseni kehittäminen pysyisivät käynnissä.<\/p>\n\n\n\n Vahvuuteni ei ole virtuoottinen taituruus jossakin tietyssä lajissa, vaan suhteellisen laaja sivistys ja kouriintuntuva käytännön ote erilaisiin lajeihin ja niiden taustalla vaikuttaviin filosofioihin. Mikä ikinä onkaan se tekniikka, jonka parissa alan työskennellä, tukee rikas ja moninainen kokemuspohjani tekemistäni. En ole ehdollistunut vain yhdenlaiseen toimintamalliin, vaan suhtaudun avoimesti uusien oppimiseen ja pystyn sopeutumaan vierauteen. Kuitenkin olen kouliintunut sinnikkääseen työntekoon ja tiedän, mitä on harjoitella kurinalaisuutta vaativia taitoja. Uusien asioiden oppimisessa ei nähdäkseni ole kysymys siitä, kuinka hylätä vanha ja saada tilalle uutta. Vaan pikemminkin, kuinka soveltaa ja hyödyntää jo olemassa olevaa, jotta uuden omaksuminen olisi tehokkaampaa ja syvempää.<\/p>\n\n\n\n Rinnakkaisista taidemuodoista erityisesti musiikki ja teatteri ovat minulle rakkaita. Ennen viehtymystäni tanssiin, vietin lapsena vuosia musiikkiopistossa pianonsoiton opintojen parissa. Soittotaitoni ei ole enää kummoinen, mutta perustavanlaatuinen ymmärrys musiikkiin ja sen tekemiseen on säilynyt. Tällä hetkellä olen kiinnostunut erityisesti laulutaitoni kehittämisestä. Teatterin saralla sitä vastoin olen kouluvuosien aikana tehnyt muutaman produktion ja kurssin verran yhteistyötä teatterialan ammattilaisten ja ammattiin opiskelevien kanssa, niin suuren ammattiteatterin kuin Teatterikorkeakoulun tuotantojen puitteissa. Kokemuksellinen kosketuspintani teatteriin on herättänyt voimakkaan viehätyksen erityisesti näyttelijäntyöhön, joka teatterin tekemisen osa-alueista tuntuu minulle esiintyjänä läheisimmältä ja helpoimmalta lähestyä. Olen kiinnostunut laajentamaan osaamistani erilaisten, esimerkiksi juuri näyttelemisen ja laulamisen ilmaisumuotojen suuntaan. Siinä missä ihminen on kokonaisvaltainen, fyysinen ja psyykkinen kokonaisuus, on mielestäni myös esiintyjyys täysivaltaista. Ei pelkkää raajojen liikuttelua tai puhuvaa ja ilmeilevää päätä.<\/p>\n\n\n\n Tulevaisuudessa toivoisinkin voivani olla mukana rakentamassa ja kehittämässä monenlaisia taitoja ja monien alojen asiantuntijoita hyödyntäviä esitysmuotoja. Kokemukseni mukaan esittävien taiteiden eri muotoja yhdistävissä teoksissa jokin alue vaikuttaa harmillisen usein toisen päälle liimatulta, erilliseltä ja kokonaisuuden kannalta alisteiselta kerrokselta. Näkisin kiinnostavana yrittää löytää tapoja tehdä taidetta siten, että lopputuloksessa eri taiteenlajit muodostaisivat tiiviisti toisiinsa kietoutuneen ja toisiaan tukevan kudoksen; toimisivat yhdessä ja rinnakkain, tasapainoisina ja tasa-arvoisina elementteinä.<\/p>\n\n\n\n Ajatusten pukeminen sanalliseen muotoon ja sanojen sitominen toisiinsa jouheviksi jatkumoiksi vaativat taitoa. Kirjoittaminen on yksi kanava itseilmaisulle, ja sen hallitseminen on arvokasta pääomaa myös tanssijalle.<\/p>\n\n\n\n Sujuvan ja johdonmukaisen tekstin tuottaminen ei tapahdu minulta itsestään, käden käänteessä tai vaivatta. Se vaatii aikaa ja huolellista suunnittelua. Kirjoittaminen käy kuitenkin laatuun, kun saan perehtyä kiinnostavaan aiheeseen kiirehtimättä. Kirjoittaessani pohdin paljon kielen rytmiä, lauserakenteita ja sanavalintoja. Saatan käyttää huomattavan paljon aikaa etsiessäni sellaisia ilmaisuja, jotka sopivat asiayhteyteen, saavat tekstin kulkemaan ja tekevät siitä rikasta ja vaihtelevaa. Arvostan hyvää kielitaitoa ja kieliopin hallintaa niin äidinkielen kuin vieraiden kielten alueilla. Oikeakielisyys lienee alueena yhteensopiva pikkutarkan luonteeni kanssa, ja siksi niin tärkeältä tuntuva osa kielen tuottamista.<\/p>\n\n\n\n Uskon taipumuksestani sujuvaan kirjoittamiseen olevan hyötyä tanssijalle jokapäiväisten kirjallisten velvoitteiden, kuten apurahahakemusten, työhakemusten tai vaikka verottajan vaatimien selontekojen laatimisessa. Näiden lisäksi voisin nähdä mielenkiintoisena myös erilaiset, tanssitaiteen aiheita käsittelevät toimittajan työlliset tehtävät: vapaiden kirjoitusten, lehtiartikkeleiden, haastattelujen tai jopa tutkimuksellisten, syvempää perehtymistä ja taustatyötä vaativien selvitysten kirjoittamisen.<\/p>\n\n\n\n Äidinkielen ohella oli vieraiden kielten opiskelu minulle peruskoulun ja lukion oppiaineista mielekkäimpiä. Suomen, englannin, ruotsin, saksan ja italian kielet käsittivätkin viisi kuudesta ylioppilastutkinnossa suorittamistani aineista. Teatterikorkeakoulun aikana kielten opiskelu on jäänyt harmillisen vähälle, mutta jatkossa toivoisin voivani palata kieliopintojen pariin.<\/p>\n\n\n\n Kielitaito on avaintekijä kansainvälistymisessä, ja tehokkaimmin sitä kehittää aktiivinen kommunikaatio vieraskielisten ihmisten kanssa ja toimiminen vieraskielisissä ympäristöissä. Olen tietoisesti keskittynyt kirjoituksessani tanssiin ammatin alana pääsääntöisesti suomalaisen tanssin näkökulmasta. Koin, että pelkästään kotimainen tanssi ja sen kenttä pitävät sisällään niin paljon selvitettävää, että kansainvälisten mahdollisuuksien sisällyttäminen aiheeseen olisi vaatinut vähintään toisen samanmittaisen työn. Se ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ulkomailla työskentelyä mahdollisena.<\/p>\n\n\n\n Siinä, missä Suomen tanssikenttä pitää sisällään lukuisia vaihtoehtoja tanssin tekijälle, on mahdollisuuksien määrä moninkertainen ulkomailla. Monin paikoin myös tanssin toimintaa tukeva infrastruktuuri ja rahoitusmahdollisuudet ovat ulkomailla pidemmälle kehittyneitä. Suomesta lähdettäessä kasvaa taitavien tanssijoiden määrä tosin samassa suhteessa työmahdollisuuksien kanssa, ja kilpailu on kahta kovempaa. Kotimaassa koulutettuna on ymmärrykseni ulkomailla vallitsevista tanssin virtauksista valitettavan rajallista. Maailmalla tapahtuu kaiken aikaa valtavasti, joten pysyminen muutosten vauhdissa ja ajan tasalla ajankohtaisissa tapahtumissa vaatisi säännöllistä matkustelua ja sitä myöten huomattavaa rahallista panosta. Minun on vaikea arvioida realistisesti sitä, kuinka pitkälle rahkeeni tanssijana riittäisivät kilpailemaan ulkomaisilla työmarkkinoilla. Useamman kielen kattava kielitaitoni olisi kuitenkin alkuun kiistaton etu monikansallisissa ympäristöissä toimimisessa ja sopeutumisessa vieraisiin kulttuureihin.<\/p>\n\n\n\n Oman kehon syvä tuntemus, sen mahdollisuuksien ymmärtäminen ja kehon koko kapasiteetin valjastaminen mitä monipuolisimpaan käyttöön lienevät tekijöitä, joiden vuoksi koen niin syvää kiintymystä tanssimista kohtaan. Pysyn jatkuvasti kosketuksissa itseeni, saan kehittää osaamistani ja opin tuntemaan itseäni syvemmin tässä työssä, jossa materiaalin lähteenä ja sen työstämisen keskiössä olen minä: persoonani, kehoni ja kokemukseni. Itsekeskeisyydestä tai -riittoisuudesta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä nimenomaan kosketus ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin ja elämän ilmiöihin auttaa minua laajentamaan ymmärrystäni, peilaamaan itseäni suhteessa muihin ja kartuttamaan kokemuksia, joiden varannoista luovuuteni kumpuaa. Tanssiessani, esiintyessäni ja kehoni kanssa työskennellessäni olen käynyt läpi voimakkaampia – niin fyysisiä kuin emotionaalisia − tuntemuksia, kuin missään muussa toiminnassa, josta minulla on kokemusta. Niin hyvässä kuin pahassa, jollain tavalla tanssi ja esiintyminen saavat minut elämään vahvemmin ja tuntemaan enemmän.<\/p>\n\n\n\n Paluu vastavalmistuvan tanssijan maailmaan ja mietteisiin opinnäytetyön käsikirjoituksen kautta sattui kiinnostavaan aikaan, sillä olen nyt, kuusi vuotta Teatterikorkeakoulusta lähdön jälkeen, sattumalta lähes samassa tilanteessa kuin tuolloin vuonna 2011. Opiskelen viidettä ja viimeistä vuotta ravitsemustiedettä Itä-Suomen yliopistossa ja olen siten toistamiseen työelämään siirtymisen kynnyksellä. Tunnistan hyvin vastavalmistuvaa vaivaavat ajatukset tuntemattomasta tulevasta ja oman paikan löytymisestä työelämässä. Vuosia sitten kirjoittamani teksti on siten edelleen ajankohtainen eikä rajoitu ainoastaan tanssitaiteen alueelle. Yhä kovempi vaatimustaso työelämävalmiuksien suhteen, kiristyvä kilpailu, työllistymisen epävarmuus sekä osa-aikaiset ja pätkätyöt ovat todellisuutta monilla aloilla. Työelämä lisäksi muuttuu kaiken aikaa, ja ammattilaisen on muututtava sen mukana. Oman osaamisen kehittämisen tulee jatkua, ja yhä uusia taitoja on omaksuttava – myös sellaisia, joiden ei ajatellut liittyvän omaan työnkuvaan. Jos joku on varmaa ja pysyvää, niin muutos.<\/p>\n\n\n\n Nyt toisella kerralla työelämään siirtyminen ja työssä odottavat haasteet eivät kuitenkaan pelota yhtä paljon kuin ensimmäisten opintojen jälkeen. Vaikka olen viettänyt yli kymmenen vuotta ammattiin tähtäävissä opinnoissa, olen myös tehnyt töitä lähes koko aikuisikäni. Työhistoriani on juuri sitä sirpalemaista osa-aika- ja pätkätyötä, jota opinnäytetyössäni käsittelin. Suoraviivaista ja linjakasta urakehitystä minulla ei toistaiseksi ole, mutta työtä on riittänyt, ja olen saanut tehdä monenlaisia, mielenkiintoisia ja haastavia töitä useilla eri ammattikentillä. Olen onnistunut etenemään omien tavoitteitteni mukaisesti haaveitani kohti.<\/p>\n\n\n\n Monipuolinen työhistoria ja siihen liittyvä sopeutuminen aina uusiin työolosuhteisiin, työskentelytapoihin ja työyhteisöihin ovat kasvattaneet luottamustani pärjäämiseni suhteen. Olen oppinut tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa ja saanut nähdä, että hyvin tehtyä työtä arvostetaan. Uskon, että avoin ja ennakkoluuloton asenne, kyky innostua ja halu oppia uutta sekä huolellisuus ja luotettavuus auttavat minua – ja ketä tahansa muutakin – työllistymään myös jatkossa. Pian Terveystieteiden maisteriksi ja Laillistetuksi ravitsemusterapeutiksi valmistuvana tanssijana näen omien vahvuuksien tunnistamisen ja tunnustamisen, oman äänen kuuntelemisen ja mielenkiinnon kohteiden rehellisen seuraamisen sekä taitojen monipuolisen kehittämisen kantavan pitkälle työelämässä alalla kuin alalla. Näiden tekijöiden vaaliminen auttanee myös jaksamaan työssä. Samoin kuin sen sisäistäminen, että välillä vain ”ihan ok” riittää.<\/p>\n\n\n\n Berggold, Craig & Marcuse, Judith. 2010. DVD So What is Art for Social Change? <\/em>Canada: Cease Fire Productions.<\/p>\n\n\n\n Haapala, Arto. 2000. ”Maailmassa-oleminen ja taiteilijan eksistenssi”. Teoksessa Elämys, taide, totuus. Kirjoituksia fenomenologisesta estetiikasta, <\/em>toim. Arto Haapala & Markku Lehtinen, Markku. Helsinki: Helsinki University Press, 132–133.<\/p>\n\n\n\n Jännes, Laura. 1998. ”Tanssiko muka työtä?” Selvitys tanssitaiteilijoiden työllistymiseen vaikuttavista rakenteellisista tekijöistä.<\/em> Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n\n\n\n Klein, Gabriele. 2007. ”Dance in a Knowledge Society”. Teoksessa Knowledge in Motion. Perspectives of Artistic and Scientific Research in Dance, <\/em>toim. Sabine Gehm, Pirkko Houseman & Katharin von Wilcke. Bielefeld: Transcript Verlag, 26–31.<\/p>\n\n\n\n Löytönen, Teija. 2004. Keskusteluja tanssi-instituutioiden arjesta.<\/em> Acta Scenica 16<\/a>. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.<\/p>\n\n\n\nVakituinen työsuhde<\/h3>\n\n\n\n
Freelance luo nahkansa työtehtävän mukaan<\/h3>\n\n\n\n
Vapaan kentän toimintamahdollisuudet<\/h3>\n\n\n\n
Freelance-tanssijan sirpaleinen arki: vapauden ja vastuun tasapaino<\/h2>\n\n\n\n
Uskoa, toivoa, sitkeyttä ja stressin hallintaa<\/h3>\n\n\n\n
Palapelin palojen yhteensovittamista<\/h3>\n\n\n\n
Niukka rahoitus täysipainoisen taiteellisen toiminnan jarruna<\/h3>\n\n\n\n
Omakuva<\/h2>\n\n\n\n
Tanssijaidenttiteetti<\/h3>\n\n\n\n
Liikkeen kielestä kirjoittamiseen ja kansainvälisyyteen<\/h2>\n\n\n\n
Lopuksi<\/strong><\/h2>\n\n\n\n
Kommentti<\/h2>\n\n\n\n
Lähdeluettelo<\/h2>\n\n\n\n