Linda Priha Kontakti-improvisaatio, tanssi ja elämä: ihmisen kokoisia kokemuksia kontakti-improvisaatiosta (2008)

Linda Priha Kontakti-improvisaatio, tanssi ja elämä: ihmisen kokoisia kokemuksia kontakti-improvisaatiosta (2008)

Johdanto

Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa pohdin kontakti-improvisaation harjoittamisen vaikutuksia omaan kehitykseeni tanssijana ja ihmisenä. Ennen kaikkea tutkin kehollisen ja kehomielellisen ymmärrykseni kehittymistä lajin harjoittamisen kautta. Lisäksi tutkin sitä, millä tavalla kontakti-improvisaation avulla saavuttamani ymmärrys auttaa minua muussa tanssijan ja opettajan työssäni.

Kiinnostuin aiheesta, koska olen kokenut kontakti-improvisaation avulla saavani nopeasti syvällisempää ymmärrystä oman kehoni toiminnasta. Olen harjoittanut kontakti-improvisaatiota vasta vähän yli vuoden, mutta jo nyt kokenut oppivani sen avulla uusia puolia itsestäni, muista ihmisistä ja omasta maailmassa olemisestani. Samalla olen ollut pahoillani siitä, etten löytänyt tätä tanssimisen muotoa aiemmin sekä pohtinut syitä siihen, miksei sitä suomalaisessa tanssikoulutuksessa juuri tuoda esille. Uskon, että kontakti-improvisaatiosta saattaisi olla apua monelle muullekin nykytanssijalle kehollisen ymmärryksen kehittämisessä.

Toisaalta kontakti-improvisaation pariin löytää ehkä parhaiten silloin, kun itsellä on jokin tarve yhteisöllisyyteen ja uusien merkitysten löytämiseen elämässä tai silloin, kun vain konkreettisesti kaipaa enemmän kosketusta tai läheisyyttä. Näin kävi ainakin omalla kohdallani, vaikken ollut edes tietoinen näistä tarpeista ensimmäisillä harjoituskerroillani. Luulin etsiväni vain uusia tapoja harjoittaa tanssitekniikkaa ja löytää voimaa kehostani, mutta päädyin haluamaan kosketuksi tulemista sekä kyseenalaistamaan omia sosiaalisia käyttäytymiskoodejani. Kontakti-improvisaation tekemiseen ei mielestäni voi pakottaa, mutta sen valitseminen tekeekö kontakti-improvisaatiota vai ei, jää aika sattuman varaan, ellei sitä edes jollain tavalla tuoda esille tanssinopetuksessa.

Omat oppimiskokemukseni ja oivalluksen hetkeni kontakti-improvisaation parissa liittyvät fyysisiin elementteihin, kuten keskustan käyttöön ja käsityksiini maadottumisesta; kehomielen kysymyksiin kuten havainnointiin ja kuunteluun; sekä sosiaalisiin kysymyksiin kuten yhteisöllisyyteen ja yhdessä oppimiseen. Ajatukset, joita tutkielmassani tuon esille ovat kaikki sellaisia, joiden parissa työskentelen tällä hetkellä muutenkin. Niinpä minulla ei ole kirjoittaessani tarvetta eikä mahdollisuutta erottaa niitä muusta elämästäni.

Lisäksi monet kysymyksistä liittyvät useimpien nykytanssijoiden päivittäiseen työskentelyyn. Uskon, että kontakti-improvisaation periaatteita voi soveltaa myös kaikessa muussa liikkeessä ja tanssissa samalla tavalla kuin muiden kokonaisvaltaisuuteen pyrkivien kehomielitekniikoiden periaatteita. Tällaisiksi koen mm. Alexander-tekniikan, Feldenkreis-menetelmän ja Body mind centeringin.

Työni edetessä pyrin eri osa-alueiden kautta pohtimaan paitsi sitä, mitä kontakti-improvisaatio on niistä minulle opettanut, myös sitä, millä tavalla koen tai uskon voivani hyödyntää tätä osaamista muussa työssäni. On kuitenkin tärkeää huomauttaa, että työni on paitsi hyvin subjektiivinen, myös tiettyyn aikaan ja paikkaan sekä tämän ajan ja paikan tanssi- ja taidekäsityksiin sidottu. Asiat, jotka tällä hetkellä koen merkityksellisiksi paitsi itselleni, myös muille nykytanssijoille, eivät välttämättä ole sitä tulevaisuuden tanssijoille tai tämän hetken tanssijoille jossain hyvin toisenlaisessa kulttuurissa tai esimerkiksi klassisen baletin piirissä.

Oman kokemukseni mukaan suomalaisen ja eurooppalaisen uuden tanssin kentällä haetaan usein luonnollista, keholle ekonomista tapaa liikkua ja olla, samalla kun yleisön ja esiintyjien välistä rajaa pyritään monin tavoin rikkomaan. Näitä kysymyksiä olen itse voinut käsitellä myös kontakti-improvisaation yhteydessä.

Minun on huomautettava, etten vähän yli vuoden kokemustaustallani koe olevani kovin syvällä kontakti-improvisaation maailmassa. Uskon kuitenkin, että nimenomaan tällainen tuoreiden löytöjen ja uuden etsijän näkökulma saattaa olla kiinnostava kaiken kontakti-improvisaatiosta kirjoitetun joukossa.

Työskentelyni aiheen parissa perustuu ennen kaikkea henkilökohtaisille kokemuksille ja niiden ylöskirjaamiselle, muistelutyölle sekä päiväkirjamerkinnöille. Erityisesti ammennan niistä kokemuksista, joita sain Freiburgin kontakti-improvisaatiofestivaaleilta (7) kesällä 2007, Angela Donin ja Juha Viitamäen intensiivikursseilla syksyllä 2007 sekä monissa yksittäisissä jameissa syksyllä 2007. Osallistuin Freiburgin festivaaleilla amerikkalaisen pitkän linjan tanssijan Chris Aikenin intensiivikurssille sekä mm. Ray Chungin, Ulla Mäkisen ja Andreas Burgertin lyhyisiin työpajoihin. Osa oppimiskokemuksistani perustuu jameissa ja niiden yhteydessä käymiini keskusteluihin toisten kontakti-improvisaation harjoittajien kanssa.

Lisäksi olen taustoittanut tietämystäni lukemalla mm. Cynthia Novackin ja Nancy Stark Smithin kirjoituksia, Contact Quarterly lehden artikkeleita sekä katsomalla Steve Paxtonin selostamat kontakti-improvisaatiovideot. Tutustuin myös Katri Luukkosen vuonna 2006 Teatterikorkeakoulun pedagogian laitokselle tekemään proseminaarityöhön Inessä kontsuskenessä. Hänen työtänsä varten haastattelemansa ihmiset pysyivät nimettöminä ja ovat sitä näin ollen myös omissa viittauksissani Luukkosen työhön. Olen myös keskustellut aiheesta kirjallisen työn ohjaajani ja itsekin kontakti-improvisaatiota harjoittavan tanssitaiteilija Soile Lahdenperän kanssa sekä tehnyt lyhyet sähköpostihaastattelut kahdelle toiselle suomalaiselle kontakti-improvisaatiopioneerille: Jaana Kleveringille ja Liisa Pentille. Lukemani perusteella kerron tiivistetysti kontakti-improvisaation historiasta ja sen syntyyn vaikuttaneista asioista, jotta lukijalla on mahdollisuus linkittää tutkimuskysymyksiäni jo aiemmin tehtyyn ja kirjoitettuun.

Suuri haaste tässä työssä minulle itselleni on tuottaa tekstiä nimenomaan omakohtaisesti ja omista kokemuksista. Syksyllä 2007 vaikutuin suuresti osallistuessani Tietoa tanssista seminaariin ja siellä ruotsalaisen tanssitaiteilija Efva Liljan luennolle. Efva Liljan käyttämät sanat sekä hänen puhuessaan, että hänen pienissä kirjasissaan avasivat minulle tanssia sellaisella tavalla, mihin harva teksti on pystynyt. Hänen mukaansa taiteen keinoilla ja taiteessa tuotettu tieto on erilaista kuin teoreettinen tai filosofinen tieto ja tämän tiedon avulla voi avata maailmaa ja siellä toimimista aivan uudella tavalla. Niinpä pyrin nyt omassakin kirjoituksessani avaamaan omakohtaista kokemusmaailmaani vähemmän teoreettisesti kuin aiemmissa tanssia käsittelevissä teksteissäni (8).

Kontakti-improvisaatio, sen synty ja kehittyminen

Kontakti-improvisaatio on tanssi-improvisaation muoto, jossa fyysinen kontakti toimii lähtökohtana liikeimprovisaatiolle ja tutkimukselle. Kontakti-improvisaatiota harjoitetaan kahden tai useamman ihmisen kesken kosketusta, painon siirtoja ja liikkeen momentumia hyödyntäen. Kontakti-improvisaatio voi sisältää mm kierimistä, kaatumista, nostamista, tasapainoilua, liukumista ja kurottautumista tilaan.

Kontakti-improvisaatiota voidaan puhujasta ja tilanteesta riippuen pitää joko taiteena, urheiluna, terapiana tai vain sosiaalisena yhdessä olon ja ihmisten tapaamisen muotona. Usein se on kuitenkin kaikkia näitä yhdessä.

Muutosten keskellä 1960–1970 lukujen Amerikassa

Kontakti-improvisaatio lähti kehittymään Amerikassa 1970-luvun alkupuolella osana uuden tanssin murrosta sekä toisaalta osana amerikkalaista 1960-luvun poliittista ja sosiaalista liikehdintää.

Tanssikentän muutoksista suurin osa sai alkunsa The Judson Dance Theatresta tai sen jäsenten toiminnasta. The Judson Dance Theatre oli New Yorkissa 1961–1964 toiminnassa ollut esiintyjien kollektiivi, jossa tehtiin paljon kokeilevia ja usein prosessia korostavia esityksiä. Kollektiiviin kuului paitsi tanssijoita, myös muusikoita sekä kuvataitelijoita, ja kuka vain kollektiivin jäsen sai halutessaan esiintyä. Tanssitaiteilijoista tunnetuimpia olivat nykytanssin murrokseen vahvasti vaikuttaneet Yvonne Reiner, Trisha Brown ja Deborah Hay, sekä sittemmin kontakti-improvisaation isänä tunnetuksi tullut Steve Paxton.

Monet The Judson Dance Theatren jäsenistä olivat aiemmin tanssineet mm. Martha Grahamin tai Merce Cunninghamin ryhmissä, mutta olivat sittemmin kyllästyneet näiden vahvaan symbolismiin (erityisesti Grahamilla), muotosidonnaiseen tekemiseen sekä hierarkkiseen tapaan toimia. Uuden tanssin pioneerit halusivat kokeilla arkiliikettä, neutralisoidumpaa kehollisuutta, esitysrakenteiden rikkomista sekä kollektiivista työskentelytapaa, jossa tanssijat eivät ole vain koreografin tahdon toteuttajia. Esityksissä tai treenaamisessa ei pyritty tiettyyn estetiikkaan ja esitykset olivat usein improvisatorisia.

Samanaikaisesti Yhdysvalloissa elettiin poliittista ja sosiaalista murroskautta mm. vietnamin sodan vastustamisen, erilaisten hippiliikkeiden, rock’n roll -kulttuurin ja feminismi-ideologian noustessa pinnalle. Näillä kaikilla oli vaikutusta paitsi Judson Dance Theatren taiteilijoiden usein poliittiseen toimintaan, myös 1970-luvulla alkunsa saaneen kontakti-improvisaation syntyyn. (Novack 1990, 22–52.)

Steve Paxton ja kontakti-improvisaation alkuajat

Suurimpana yksittäisenä tekijänä kontakti-improvisaation synnyssä ja kehityksessä voidaan pitää sen alullepanijaa Steve Paxtonia. Paxton itse pyrki alun perin välttämään johtajan asemaa, mutta lopulta tämä vain lisäsi hänen karismaansa ja vaikutusvaltaansa lajin harjoittajien parissa. Paxtoniin ja sitä kautta koko kontakti-improvisaatioon vaikuttivat hänen voimistelu- ja tanssitaustansa, mm. Cunningham-tanssijana, itämaisten taistelulajien harjoittaminen (erityisesti aikido) ja niiden taustalla vaikuttava zen-ideologia sekä kiinnostus Louis Horstin ja John Cagen sattumametodeihin perustuvaan sävellystyöhön. Heidän musiikkinsa sai Paxtonin etsimään vastaavia liikkumisen tapoja, joissa liike syntyisi ”from a basis other than an established aesthethics or a traditionally trained body” (Novack 1990, 53).

Kontakti-improvisaation esiteoksena pidetään vuonna 1972 esitettyä teosta Magnesium, jossa ryhmä Oberlin Collegen miesopiskelijoita esittää Paxtonin heille opettaman soolorakenteen yhtenä ryhmänä. Esitys sisältää lyhyitä kontakteja, jotka tapahtuvat paksulla matolla kaatumisten, kierimisten ja hyppimisten välillä. Esityksen lopussa miehet seisovat pitkään silmät kiinni lähes paikallaan painonsiirtojaan seuraillen. Viimeinen osio oli ensimmäinen julkinen esitys Paxtonin kehittelemästä small dance -harjoitteesta, jossa tanssijat tutkivat suhdettaan painovoimaan sekä ensisijaiseen partneriinsa eli maahan: ”standing still is not actually still, balancing on two legs demonstrates to the dancer that one moves with gravity, always” (Paxton videolla Fall after Newton 1987). ’Pienestä tanssista’ tuli sittemmin yksi kontakti-improvisaation tekijöiden perusharjoitteista. (Novack 1990, 52–62.) Itse olen kokeillut small dancea pari kertaa, Malcolm Manningin kurssilla sekä Ronja Verkasalon ohjaamana, kumpikin syksyllä 2007, ja olen kokenut, että sen avulla voi löytää uusia yhteyksiä kehonosien välillä.

Magnesium esityksen jälkeen Paxton sai kutsun tulla esiintymään Weber galleriaan New Yorkiin, jonne hän pyysi mukaansa joitakin kollegoita ja opiskelijoita, Nancy Stark Smithin, Curt Siddallin, Danny Lepkoffin, David Woodberryn ja Nita Littlen. Kontakti-improvisaation ensimmäinen ydinjoukko oli muodostunut. Heistä tuli sekä Paxtonin läheisiä yhteistyökumppaneita, että merkittäviä ihmisiä kontakti-improvisaation kehitykselle. (Novack 1990, 52–62.)

Alun perin Paxton oli kiinnostunut erityisesti luonnollisen liikkeen laeista (natural laws), painon antamisesta ja ottamisesta sekä erilaisten kaatumisten ja pyörimisten mahdollisuuksista kontaktissa toisen ihmisen kanssa. Paxton myös kertoo pohtineensa Isaac Newtonin painovoimateoriaa, ja sitä, miltä itse asiassa tuntuu olla Newtonin päähän putoava omena. Painotus oli siis kontakti-improvisaation fyysisessä ja fysiikan lakeja tutkivassa puolessa. Tärkeintä oli tutkia erilaisia tapoja tulla toimeen painovoiman kanssa: ”finding ways to cope with gravity and the floor.” (Paxton videolla Fall after Newton 1987.)

Aluksi kontaktit olivat lyhytkestoisia sekä usein rajuja: tanssijat mm. hyppivät toistensa päälle kaatuen sitten yhdessä lattialle. Mutta kun tanssijoiden taidot kehittyivät, alkoi fyysisistä kontakteista tulla pitempikestoisia ja monimuotoisempia esimerkiksi kosketuksen laatua varioimalla ja keskittymällä yhä enemmän siihen, millä tavalla painoa annetaan ja otetaan. (Novack 1990, 52–105.)

Kontakti-improvisaation leviäminen: yhtenäisyyttä ja erilaisuutta

Kontakti-improvisaatio alkoi hyvin nopeasti levitä eri puolille Yhdysvaltoja, kun sen alkuperäiset harjoittajat opettivat lajia edelleen saadakseen itselleen lisää tanssikumppaneita. Tällä tavalla kontakti-improvisaatiosta tuli nopeasti paitsi esitys- myös sosiaalisen tanssin muoto, jota alettiin harjoittaa vapaamuotoisissa happeningeissä, jameissa. Niissä kuka tahansa saattoi tanssia kenen kanssa tahansa ja vähemmän lajia harjoittaneet oppivat kontaktissa edistyneempien kanssa. Syntyi vahva kontakti-improvisaatioideologia, jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia ja tanssi on yksi yhteisöllisyyden ilmentymä. Käytännössä tämä ilmeni monin tavoin. Nancy Stark Smith mm. opetti lajia alkuaikoina lähinnä oman yhteisönsä ihmisille ja kontakti-improvisaation puitteissa järjestettävät tapahtumat sekä kurssit olivat hyvin epävirallisia kokoontumisia, joista opettajat eivät saaneet juurikaan rahaa. (Novack 1990, 52–105.)

Kontakti-improvisaatio pyrki purkamaan paitsi sosiaalisia hierarkioita myös perinteisiä sukupuolirooleja. Kontakti-improvisaatiossa miehet ja naiset ovat alusta asti tehneet tasa-arvoisesti samoja asioita: nostaneet ja olleet nostettavina, ohjanneet ja olleet ohjattavina.

Kun kontakti-improvisaatio levisi laajemmalle, alkoi ilmetä tarvetta organisoitua ja määritellä tarkemmin, mistä lajissa oikeastaan on kysymys. Kontakti-improvisaation henkeen ei kuitenkaan sopinut jähmeä copyright-toiminta tai liiallinen toistensa vahtiminen, vaan paremmaksi koettiin tietoisuuden ja vuorovaikutuksen lisääminen kaikkien lajia harjoittavien välillä. Ratkaisuna tähän syntyi Nancy Stark Smith’in päätoimittama Contact Quarterly –julkaisu, jonka kautta kontakti-improvisaatioon harjoittajat saattoivat tuoda esille omia mielipiteitään tai tavoitteitaan, ja jonka kautta Steve Paxton painotti omia alkuperäisiä ideoitaan ja tavoitteitaan kontakti-improvisaation fyysisyydestä ja sisäisten tuntemusten kuuntelemisesta. ”The focus was on sensation, not on style, on psychology, on aesthethics, on theater, on emotions” (Novack 1990, 68).

Paxtonin ajatuksista huolimatta kontakti-improvisaatio alkoi nopeasti saada myös hyvin erilaisia suuntauksia sen harjoittajien omista kiinnostuksen kohteista ja taustoista riippuen. Esimerkiksi Yhdysvaltojen länsirannikolla lajiin yhdistettiin paljon myös draamallisia elementtejä ja otettiin vaikutteita kokeellisesta teatterista, kun taas itärannikolla keskityttiin ’puhtaampaan’ kontaktiin. Jotkut tekijät alkoivat tutkia lajin terapeuttisia vaikutuksia, kun taas toiset käyttivät sitä puhtaasti koreografisena välineenä tai osana muita improvisaatioesityksiä. (Novack 1990, 63–114.)

Jo kontakti-improvisaation alkuaikoina yksi siihen liittyvä ratkaisematon kysymys oli, onko se myös esittävää taidetta vai ei: ”the lack of resolution has been in part what keeps the dance form ambivalently straddled between social dance and art dance” (Novack 1990, 97). Eri tekijät ovat eri aikoina löytäneet tähän erilaisia vastauksia. Alkuaikoina ratkaisuna käytettiin usein epämuodollista esitystilannetta, jossa yleisö istui lattialla esiintyjien ympärillä, esitys oli jo käynnissä yleisön tullessa sisään ja esiintyjien oma suhtautuminen tilanteeseen oli hyvin samanlainen kuin harjoituksissa tai jameissa. Lisäksi kontakti-improvisaatioryhmät, joita perustettiin 1970-luvulla, perustuivat pitkälti yhteisölliseen työskentelyyn. Tällainen täydellisen demokratian tavoittelu oli kuitenkin hyvin haastavaa, ja aiheutti sen, että ryhmät eivät usein pysyneet pystyssä kovin kauaa.

Mutta vaikka kontakti-improvisaation harjoittajien kesken ilmeni myös erimielisyyksiä sen tavoitteista ja mahdollisuuksista, vallitsi heidän keskuudessaan yhteisymmärrys siitä, että monensuuntainen kehitys sisältyy lajin perusideologiaan. Se sisältyi jo siihen väistämättömään todellisuuteen, että jokainen tanssija tuo kontakti-improvisaatioon oman panoksensa ja omat haasteensa pelkästään oman erityisen kehollisuutensa kautta. Stark Smith toteaakin kontakti-improvisaation olevan kiitollisuuden velassa Paxtonille siitä, että hän on luonut jatkuvassa liikkeessä olevan lajin: ”Not only did Steve offer a dance, but a built-in way of keeping it alive. Thanks Steve, for that one.” (Stark Smith 2003a, 159.)

Sittemmin laji on levinnyt hyvin laajasti eri puolille maailmaa ja sen aktiivisia harjoittajia löytyy eri puolilta Eurooppaa ja Amerikkaa. On kuitenkin huomattava, että kontakti-improvisaatioideologia perustuu länsimaisiin ihanteisiin, vaikka osa ideologista onkin nimenomaan vastavoimaa perinteiselle ajattelulle, kuten ajatus naisten ja miesten fyysisestä tasa-arvoisuudesta. Silti kontakti-improvisaatiofestivaaleja on järjestetty myös mm. Japanissa, Argentiinassa ja Uudessa Seelannissa. Samalla laji jatkaa kehittymistään moneen suuntaan ja myös sen kaupallistumista on tapahtunut yhä enemmän. Kuitenkin omien kokemusteni mukaan suuri osa lajin harjoittajista on jollain tavalla sisäistänyt sen alkuperäisen idean yhteisöllisyydestä ja tanssin tapahtumisesta tasavertaisten ihmisten välillä.

Kontakti-improvisaation kehitys Suomessa

Kontakti-improvisaatio tuli ensimmäisen kerran Suomeen 1980-luvun alussa Mary Prestidgen mukana hänen tullessa opettamaan jatkokoulutuskursseja Teatterikorkeakouluun. Suomalaisista tanssitaiteilijoista tälle kurssille osallistuivat mm. Liisa Pentti ja Kirsi Monni, joista Pentti pian jatkoi lajin harjoittamista Amsterdamin SNDO:n koulutuksessa mm. Nancy Stark Smithin, Karen Nelsonin ja Kirstie Simpsonin johdolla. Myös Jaana Klevering ja Soile Lahdenperä tutustuivat kontakti-improvisaatioon ensimmäisen kerran SNDO:ssä, mutta he ovat Pentin tapaan jatkaneet lajin harjoittamista monissa muissa yhteyksissä. Eri puolilla Suomea toimivista tanssitaiteilijoista myös mm. Maria Littow, Pirjo Yli-Maunula ja Satu Tuittila ovat kurssittaneet itseään kontakti-improvisaatiossa ja sittemmin käyttäneet sitä omassa työssään.

Edellä mainitut tanssitaiteilijat työskentelevät edelleen aktiivisesti tanssin parissa ja käyttävät enemmän tai vähemmän kontakti-improvisaatiota koreografisessa työssään sekä opettaessaan. Erityisesti Jaana Klevering on tuonut kontakti-improvisaation myös osaksi tanssijoiden koulutusta. Hänelle kontakti-improvisaatio on yksi perustekniikka, jota hän on opettanut ja edelleen kehittänyt koko työuransa ajan, usein yhteistyössä miehensä Jaap Kleveringin kanssa. ”Kontakti on vaikuttanut paljon omaan liikkumiseeni ja ymmärrykseeni siitä, kuinka opettaa ja toimia ryhmien ohjaajana. Nykyään sovellan kontaktista omaksumaani opetustyöhöni, erityisesti yhdistän kontakti-improvisaation vaikutusta somatiikan opettamiseen.” (Klevering 2007, sähköpostiviesti.)

Vuonna 1998 Jaana Kleveringistä tuli Outokummun toisen asteen oppimiskeskukseen perustetun tanssikoulutuksen päätoiminen opettaja, joka sekä suunnitteli että aloitti koko koulutuksen. Koulutuksessa kontakti-improvisaatiolla oli tärkeä asema yhdessä muun improvisaation, somatiikan ja yhteisöllisyyden sekä itsenäisen tanssintekijyyden opiskelua. Jaana Klevering toimi koulutuksen johtajana vuodet 1998–2002 ja Jaap Klevering vuodet 2002–2004.

Muiden tanssijoita kouluttavien suomalaisten instituutioiden opetuksessa kontakti-improvisaatiota ei systemaattisesti ole, mutta jotkut opettajat käyttävät sen harjoitteita opetuksessaan sekä tiedostaen tai tiedostamattaan. Teatterikorkeakoulun tanssilinjalla on aina silloin tällöin järjestetty aiheesta lyhytkursseja mm. Soile Lahdenperän, Maria Littowin ja Iiris Raipalan ohjaamina. Liisa Pentti on opettanut kontakti-improvisaatiota Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisellä näyttelijäntyön laitoksella osana liikunnan opetusta vuodesta 1991 alkaen.

Liisa Pentti kokee kontakti-improvisaation yhtenä tärkeimmistä teistä liikkeen mahdollisuuksien maailmaan ja kehollisten oivallusten syntymiseen. Hän käyttää sitä osana koreografisia harjoitusprosesseja:

koska kontaktin avulla toimivien kehollisten periaatteiden ja oivallusten määrä on valtavan laaja ja täynnä mahdollisuuksia. Jokainen biisi luo lisäksi oman tapansa käyttää kontakti-impron periaatteita ehkä siksi, että liike/tanssi on aina suhteessa painovoimaan. Lisäksi se on äärimmäisen konkreettista mikä antaa liikkuvalle keholle tunteen olemassaolosta suhteessa ympäristöön. (Pentti 2007, sähköpostiviesti.)

Pentti on opettanut kontakti-improvisaatiota myös erilaisilla ulkomaisilla kursseilla mm. Virossa, Liettuassa, Unkarissa, Venäjällä, Saksassa ja Hollannissa sekä Helsingin seudulla ruotsinkielisille teatteriryhmille, kuten Viirukselle ja Marsille.

Kontakti-improvisaation harjoittaminen Suomessa oli kuitenkin hyvin marginaalista toimintaa kunnes 2000 luvun alussa alettiin vähitellen pitää säännöllisiä jameja uuden suomalaisen kontakti-improvisaatiosukupolven toimesta. Alun perin toiminta alkoi melkein sattumalta Juha Viitamäen ja Iiris Raipalan aloitteesta, kun heidän sunnuntaitapaamisistaan alkoi tulla säännöllisiä. Pian mukaan tulivat mm. Ville Johansson, Petri Taipale ja Mirva Mäkinen. Alkuaikoina yhteisön jäsenet myös asuivat yhteisessä kommuunissa – aivan amerikkalaisten esikuviensa mukaan.

Tätä kommuunia ei enää ole, mutta kontakti-improvisaatiotoiminta perustuu edelleen yhteisöllisyydelle, jossa tehtäviä jaetaan ja asioista päätetään yhdessä. Helsingissä kontakti-improvisaatiojameja, opetusta ja kursseja järjestää Kontakti-improvisaatio Finland-yhteisö (kifi), jonka perusjäseniä ovat lajin kanssa työskentelevät ja sitä aktiivisesti harrastavat ihmiset Suomessa. Usein yhteisöllisyys näkyy myös jamien ulkopuolella sosiaalisena kanssakäymisenä tai ammatillisena työskentelynä. Lisäksi monet kontakti-improvisaation harjoittajat jakavat yhteisiä eettisiä ja yhteiskunnallisia arvoja liittyen esimerkiksi ekologisuuteen ja kanssaihmisistä huolehtimiseen.

Eri ihmisten kertomuksia kuunneltuani olen huomannut, että kontakti-improvisaatioyhteisön kehittyminen ja muutokset Suomessa seuraavat monin tavoin Amerikan alkuaikojen kehitystä. Ensin on hyvin voimakas yhteisyyden, tasa-arvoisuuden ja ei-ammattilaisuuteen pyrkivän tekemisen tunne pienessä yhteisössä. Sitten yhteisö laajenee ja ihmisten tiet alkavat vähitellen eriytyä. Ihmisille tulee erilaisia kiinnostuksen kohteita, ja jotkut alkavat saada kontakti-improvisaation kautta myös elantoa, jolloin aloittelijoiden ja ammattilaisten väliset erot suurenevat. Samanaikaisesti kaiken perustana oleva tasa-arvoisuuden ideologia pysyy edelleen vahvana toiminnan pohjalla.

Kifin ydinjoukosta osa on joko Outokummusta tai Teatterikorkeakoulusta valmistuneita ammattitanssijoita ja tanssinopettajia, jotka ovat hankkineet kontakti-improvisaatiokokemusta erilaisilla kursseilla ja festivaaleilla ympäri maailmaa. Nykyisin monet heistä myös opettavat samaisilla festivaaleilla. Tällaisia helsinkiläisiä aktiiveja ovat mm. Mirva Mäkinen, Ulla Mäkinen, Iiris Raipala, Ronja Verkasalo ja Juha Viitamäki.

Yhteisö myös toimii aktiivisesti kontakti-improvisaatiotietoisuuden lisäämiseksi Suomessa järjestämällä erilaisia kotimaisten ja ulkomaalaisten opettajien työpajoja sekä järjestämällä omaa Skiing on skin -festivaalia, ensimmäisen kerran keväällä 2008. Turussa jamikulttuurin on aloittanut aktiivisesti aikidoakin harjoittava tanssi- ja performanssitaiteilija Maija Hirvanen.

Itseni kaltaisen, vasta lajin pariin löytäneen tanssijan, kannalta on mahtavaa, että kaikki Suomen ja melkein kaikki maailman kontakti-improvisaation kehittämisessä mukana olleet ihmiset ovat edelleen elossa ja harjoittavat sitä aktiivisesti. Samaistun Chris Aikenin ajatuksiin, kun hän kuvailee historian kerrostumista yhtenä kontakti-improvisaation suurimmista rikkauksista: ”One layer of history is to be able to dance with a person like Nancy and so doing to be able to feel the basis of the form” (Prihan muistiinpanot 2.8.2007). Itse olen kohdannut Nancyn vain lyhyesti tanssiessa, mutta sen sijaan olen monesti saanut tanssia suomalaisten kontakti-improvisaatiopioneerien kanssa Helsingin jameissa sekä kifi:n järjestämillä kursseilla Suomessa.

Kontakti-improvisaation tarkastelua erilaisista lähtökohdista

Omassa tutkielmassani lähestyn kontakti-improvisaatiota sellaisten teemojen ja elementtien kautta, jotka minulle tanssijana ja ihmisenä ovat muutenkin tärkeitä ja jotka ovat kontakti-improvisaation kautta avautuneet minulle jollain uudella tavalla. Osa teemoista on enemmän kehollisia, oman kehon ymmärrykseen ja sen käyttöön liittyviä, osa taas liittyy ihmisyyteen yleensä, omaan olemiseeni maailmassa sekä ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen. Nämä osa-alueet kuitenkin limittyvät, lomittuvat ja risteilevät tekstissäni, ja tekstini logiikka seuraa sitä, millä tavalla eri osa-alueet liittyvät parhaiten toisiinsa. Koen esimerkiksi kosketuksen paitsi hyvin fyysisenä ja tanssijan kehollista ymmärrystä kehittävänä mahdollisuutena, myös tärkeänä sosiaalisen yhdessäolon muotona.

Silloinkin kun kontakti-improvisaatiossa ja tanssissa keskitytään vain tekniseen harjoitteluun, tulee siihen aina mukaan myös muita elementtejä. ”Experiences with formal principles engage and influence perception, affecting the apprehension of the world on many different levels – cognitive, emotional, physical” (Novack 1990, 15). Itse olen kokenut tämän voimakkaasti viimeisen vuoden aikana lähdettyäni tutustumaan kontakti-improvisaatioon puhtaasti teknisestä kiinnostuksesta, mutta päädyttyäni sen harjoittajana syvien ja monimuotoisten kysymysten äärelle.

Kehollisia lähestymistapoja aiheeseen

Ekonominen linjaus kehossa

Kontakti-improvisaation avulla minä ja muut tuntemani lajin harjoittavat olemme löytäneet kehoihimme ja niiden toimintaan vapautta, voimaa sekä eri kehon osien selkeämpää yhteyttä. Kaksi kontakti-improvisaation pitkän linjan tanssijaa ja opettajaa ilmaisee asian näin: ”The practice of contact improvisation includes the ability to move with ease and efficiency, the integration of the head, spine and limbs, and the ability to motivate movement from multiple centers within the body” (Aiken & Hauser 2007, sähköpostimainos).

Tällaisen ekonomisemman kehon käytön löytäminen kuuluu yleensä jokaisen nykytanssijan tärkeimpiin tavoitteisiin ja sitä kohti pyritään monenlaisten keho- sekä keho-mieli-tekniikoiden avulla. Tällaisia tekniikoita ovat mm. Alexander-tekniikka (9) ja Feldenkrais-menetelmä (10), joita molempia käytetään tanssijoiden ja muiden esiintyvien taiteilijoiden koulutuksessa. Näiden tekniikoiden päätavoite on löytää vapautta kehoon, mieleen ja liikkeeseen sekä poisoppia keholle epäterveellisistä toimintamalleista.

Kontakti-improvisaation lähestyminen tältä kannalta ei ole yhtä yksioikoista, koska se on lajina niin monimuotoinen. Itse koen kuitenkin kontakti-improvisaation avulla vapautuneeni ja pehmentyneeni sekä kehollisesti että mielellisesti. Lajin yksi tärkeä ulottuvuus on siis mielestäni tanssijantyöllisen tekniikan vahvistaminen.

Itselleni on ollut hyödyllistä lähestyä kehoani samanaikaisesti eri kehotekniikoiden kautta. Koen, että niskan tulisi olla vapaa sekä selän pitenevä ja levenevä, jotta kontakti-improvisaatiossa tarvittavat kehon automaattiset refleksimekanismit toimisivat. Kontakti-improvisaatiota harjoittaessani kehoni on alkanut vähitellen itse hakeutua tällaiseen ekonomisuuteen, mutta vielä nopeammin se on tapahtunut, jos olen samalla käyttänyt hyväkseni Alexander-tekniikan suuntausajatuksia. Toisaalta jos saan kontakti-improvisaation kautta kokemusta tällaisesta vapaammasta kehollisuudesta, on minun helpompi löytää samanlainen olemisen tapa myös muussa elämässä tai toisten harjoitteiden yhteydessä. Eri tekniikoiden väliset monisuuntaiset prosessit tuntuvat tärkeiltä.

Monet kontakti-improvisaatio-opettajat työskentelevät tietoisesti esim. Alexander-tekniikan, tai aikidon pohjalta. Intensiivikurssillamme Freiburgissa Chris Aiken puhui paljon niskan ja kaulan vapauttamisesta sekä koko selkärangan liikkuvuudesta. Esimerkiksi käsiseisontoja tehdessämme hän kehotti meitä aina ensin pudottamaan kasvot ja vasta sitten pudottautumaan käsillemme. Näin ainakin oma kokemukseni käsiseisonnasta muuttui luontevammaksi osaksi muuta kehoni liikkumiskapasiteettia. Myös Andreas Burgertin työpajassa Freiburgissa sain kokemuksia kontakti-improvisaation ja Alexander-tekniikan yhteistyöstä: ”Painoton olo. Makaan lattialla, käännyn, olen kevyt ja leukaperäni rennot. Pilvien päällä ja samalla konkreettinen, valmis ottamaan vastaan.” (28.7.2007.) Kokemukseni liittyvät harjoitukseen, jossa parini piti sormiaan hyvin kevyesti niskani takana minun liikkuessani hitaasti lattialla.

Monet tanssinopettajat puhuvat luiden päällä olemisesta ja niiden varassa roikkumisesta mutta kontakti-improvisaatiossa ajatus tulee mielestäni helpommin ymmärrettäväksi kuin muilla tanssitunneilla. Jos esimerkiksi olen pöytäasennossa (11) ja joku liikkuu pöydän päällä, on minun jatkuvasti haettava oikeaa linjausta luiden läpi, jotten romahtaisi kasaan. Pelkällä lihastyöllä ei ainakaan itseni kokoinen suhteellisen pieni tanssija siihen pystyisi.

Tanssitaiteilija Riikka Theresa-Innanen puhui improvisaatiokurssillamme Teatterikorkeakoulussa syksyllä 2007 luiden arkkitehtuurista sekä yhden kehon sisällä että useampien kehojen välillä yhteisen tasapainopisteen kautta. Kontakti-improvisaatiossa tämä arkkitehtuuri on jatkuvassa muutoksessa ja auttaa näin hahmottamaan kehon linjausta elävänä, jatkuvasti liikkeessä olevana asiana.

Kuten Nancy Stark Smith (2003a, 156) on artikkelissaan kuvannut, kontakti-improvisaatio perustuu luonnollisiin liikkeen lainalaisuuksiin, jotka ovat olemassa olipa kontakti-improvisaatiota tai ei: ”Contact bases its language on the natural laws that govern motion (gravity, momentum, inertia etc). The truth we find in contact, whether basic or elevated, are truths that exist with or without contact improvisation as a means of revealing them to us.” Uskon kuitenkin, että keskittymällä ja paneutumalla näihin kysymyksiin kontakti-improvisaation kautta, on helpompi löytää niiden merkityksellisyys myös muussa elämässä.

Itse olen tuntenut kehoni vapautumisen usein silloin, kun olen saanut tanssia kontaktia intensiivisesti pitkän aikaa ja koko kehoni on monien toisten kehojen lämmittämä. Tällaisilla hetkillä minulle on saattanut tulla tarve lähteä omaan sooloon ja kokea, millä tavalla olen saamieni kokemusten kautta yhteydessä lattiaan ja kaikkeen ympäröivään:

”Vapaus kehossa lähteä myös lentävään sooloon virraten läpi, hyvä tanssia yksin. Lennän. lennän. lennän (15.10.2007). Valtava energiavirtojen purkaus. Jokin puhuu lävitseni, ääni, virta, purskahdus” (28.10.2007).

Kontakti-improvisaatiossa kehon vapautuminen liittyy myös ajatukseen lapsenmielisestä kehosta ja mahdollisuudesta palautua lapsen kehotietoisuuden tasolle, jolloin ihminen ei vielä ole oppinut monia haitallisia kehonkäytön malleja. Kontakti-improvisaatio onkin usein leikkisää pelailua, jossa sekä keho että mieli voivat vapautua totutuista käyttäytymismalleistaan. Mielestäni leikki on äärimmäisen tärkeä osa elämää, mutta unohdamme sen usein kuvitellessamme, että meidän täytyy koko ajan pyrkiä johonkin ja saavuttaa jotakin. Vasta leikki ja sen kautta vapautuminen mahdollistavat luovuuden. Mielestäni taiteilijan on erityisen tärkeää muistaa leikkiä ja kontakti-improvisaatio tarjoaa tähän hyvän mahdollisuuden.

Maadottuminen

”Valun kohti lattiaa, sen läpi, jokin valuu lävitseni. Tunnistan itseni ja oman paikkani. En tunne jokaista kehoni osaa erillisinä mutta tunnen olevani yhteydessä johonkin itseäni suurempaan ja voimakkaampaan. Maa, äiti-maa. Turva ja koti.” (29.7 2007.)

Nykytanssissa puhutaan paljon maadottumisesta, jolla tarkoitetaan jonkinlaista maan vetovoiman tunnistamista ja tämän painovoimasuhteen kautta työskentelyä liikkumisessa. Toisaalta maadottuminen liittyy myös keholliseen läsnäoloon sekä energian ja voiman keskittämiseen. Itse koen yhä voimakkaammin, että yhteys maahan on myös yhteyttä maailmassa vaikuttaviin peruselementteihin ja energioihin.

Itselleni kontakti-improvisaation suurimpana antina oli varsinkin alkuvaiheessa tällaisen maakontaktin ja juurtumisajatuksen konkretisoituminen. Kun joku noin kaksi kertaa itseni painoinen henkilö esimerkiksi luovuttaa painonsa päälleni, joudun väistämättä olemaan suorassa suhteessa maahan. Tunne maadottumisesta säilyy sekä maatessa, istuessa että seisoessa: ”myös minä nostan ja olen vahva. Vahvistun toisen painon alla. Suora linja lattiaan luiden läpi. Yhtäkkiä tiedän, missä olen ja missä haluan olla. Suuntaan ulos ja kirkkaasti kohti parini lantiota.” (14.10.2007.)

Nancy Stark Smith on opettaessaan kuvaillut liikkumista suhteessa maan painovoimaan mm näin: “the earth is bigger than you, so you might as well co-ordinate with it” (videolla Fall after Newton 1987). Vaikka kontakti-improvisaatiossa esille nousevat asiat ja kysymykset ovat olemassa muutenkin, voivat ne kontakti-improvisaation kautta tulla ihmisille paremmin havaittaviksi. Kontakti-improvisaatio on sen harjoittajille tapa työstää omaa maailmassa olemistaan.

Keskustan tuki ja käyttö

Tanssitunneilla keskitytään usein keskustan tuen löytämiseen. Tämän tuen avulla muut kehonosat yhdistyvät toisiinsa ja liikkuminen mihin tahansa suuntaan helpottuu. Itse olen tanssijana kokenut etsiväni keskustan tukea jo vuosia ja tämä työskentely jatkunee läpi elämäni. Kontakti-improvisaatio on tarjonnut minulle aiheeseen joitakin uusia lähestymistapoja ja varsinkin lajiin tutustumisen alkuaikoina käytin paljon aikaa juuri keskustan tunnusteluun.

Kontakti-improvisaatiossa mielenkiintoista on se, että oman keskustan voi tunnistaa toisen ihmisen keskustan kautta. Vain olemalla itse yhteydessä omaan keskustaani, myös toinen voi löytää yhteyden minun keskustaani ja minä taas vastaavasti hänen. Tällainen yhteys on aluksi helpointa löytää esimerkiksi selät vastakkain tai vatsa vasten toisen selkää seisoen ja siitä vähitellen liikkuen. Myöhemmin yhteyden alkaa tunnistaa yhä helpommin myös käsien ja jalkojen kautta esimerkiksi erilaisissa nojissa tai vedoissa. Tällaisesta tasapainoilusta puhutaan usein termillä counterbalancing. Counterbalancing eli vastavoimaisuuteen perustuva parityöskentely onkin jo osa monien nykytanssiopettajien opetusta. Venytyksiä saatetaan harjoitella kädet käsissä roikkuen ja keskustan voimaa kädet käsiin nojaten (punnerrusasennossa toista ihmistä vasten). Itse olen kokenut esimerkiksi selät vastakkain seisomisen ja selät vastakkain kävelemisen – toinen parista työntää ja toinen antaa periksi – erittäin hyödyllisinä harjoituksina nykytanssia opettaessani. Tällainen työskentely opettaa mielestäni paitsi oman keskustan tuen löytämistä, myös sulautumista ja antautumista toisen kehoon, ilman että oma hallinta katoaa.

Momentum

Momentumilla eli liikemäärällä tarkoitetaan fysiikassa massan nopeutta. Tanssissa momentumista puhutaan usein silloin, kun halutaan käyttää liikkeen oma potentiaali mahdollisimman hyvin hyödyksi. Liikkeen potentiaalilla tarkoitan tässä sellaista liikkeen suuntaa ja mahdollisuutta, joka alun perin syntyy jostain työstä, mutta jota momentum-vaiheessa voi vain seurata. Tällainen momentumin hyväksikäyttö tulee hyvin ilmi esimerkiksi käden swing-liikkeessä, jossa käden heilahdus seuraa liikkeen aloittavaa nostotyötä käden pudotuksen suuntaisesti.

Kontakti-improvisaatiossa momentumin hyödyntämisen oppiminen on tärkeää, koska siinä usein työskennellään painonsiirtojen ja nostojen kanssa. Erityisen hyvin momentumia voi hyödyntää erilaisissa lattialta ylös ponnahtavissa tai pyörivissä nostoliikkeissä sekä esimerkiksi ottaessaan vastaan hyppäävää ihmistä ja siirtymällä samalla tämän hypyn suuntaisesti tilassa. Itse pienikokoisena tanssija voin todeta, että ilman momentumia ja siihen liittyvää tekniikkaa ei nostamisesta usein tulisi mitään. Joskus sekin riittää, että nostettava osapuoli hallitsee tekniikan hyvin: ”Bouncing, bouncing, bojoing. Georg on todellinen vieteriukko. Mutta miten se saakin myös mut hyppimään ylös alas ilman ponnistelua?” (4.8.2007.) Kontaktiparini Georg oli todella taitava käyttämään kehoaan siten, että saatoin itse vähän taitamattomampana helposti nostella hänen noin 90 kg:n painoista kehoaan.

Yksi kontakti-improvisaation mahdollisuuksista onkin perinteisten iso–pieni tai nais–mies -vastakkaisasetelmien kyseenalaistaminen momentumin ja sitä hyödyntävän tekniikan avulla. ”A large person who knows how to move his or her weight may seem much lighter than a small person who does not” (Novack 1990, 128). Sosiaalisesti ja taiteellisestikin kiinnostavaksi tämän mahdollisuuden tekee mielestäni sen sukupuolirooleja murtava vaikutus: nainen voi olla myös fyysisesti yhtä vahva kuin mies, mies taas voi antautua naisen kannettavaksi.

Flow, refleksit ja niiden tiedostaminen

Huis, jalka, käsi, päässä kiinni. Pää ylempänä, pää ylösalaisin. Heilahdan ilman läpi, laskeudun käsille. Olkapäilläni roikkuu jo toinen. Vasemman jalan passé, oikea seuraa toisen selkää.

Käsi liukuu. Vatsan, selän, vatsan, selän kautta: pyörien pyörien.

Ei loppua. Pyörre jatkaa minussa vielä kauan hidastumisemme jälkeen. Triangeli. (30.7.2007.)

Kuvaus on esimerkki kontakti-improvisaation yhteydessä saamistani flow-kokemuksista. Flow-termiä käytetään tanssissa usein kuvaamaan jonkinlaista jatkuvan virtauksen tunnetta sekä helppoutta asioiden ja liikkeiden jatkuvuudessa. Psykologi Mihaly Csikszentmihalyi kuvaa flow-tilaa yksilön täydellisenä syventymisenä johonkin tehtävään niin, että kaikki muu sulkeutuu pois tietoisuudesta. (Wikipedia 19.10.2007.)

Minulle itselleni flow on jotain sellaista liikettä, jossa asiat virtaavat katkeamattomana pyörteenä kehon ja mielen läpi. Minä rakastan tällaista jatkuvan virtauksen tunnetta. Rakastan sitä, kun en välttämättä tiedä, miten päin olen, enkä varsinkaan, mihin olen menossa. Rakastan antautumista ja sitä kun liike virtaa minusta toiseen ihmiseen ja taas takaisin. Rakastan ajan ja tilan häviämistä ympäriltäni.

Koen kuitenkin, että taiteilijana ja ihmisenä en voi tyytyä tähän, vaan minun on samanaikaisesti rakastettava myös edellä mainitun vastakohtia. Minun on etsittävä ristiriitoja, kyseenalaistettava asioita, osattava olla tyhjän päällä ja pysähtyä sekä havainnoitava kaikkea ympärilläni, ei vain sisälläni tapahtuvaa. Joskus minun on vaikea hahmottaa, missä nämä täydellisen uppoutumisen ja avoimen kyseenalaistavan olemisen tilat kohtaavat. Varsinkin kontakti-improvisaatiossa tuntuu usein, että flow-tila vallitsee, kun taas kysyminen ja kriittisyys jäävät vähemmälle. Tässä minun tulee lajin harjoittajana jatkuvasti haastaa itseäni.

Nyky-yhteiskunnassa flow-tilan kokemista haetaan usein itsen ulkopuolelta, jonkinlaisista extreme-tapahtumista, joissa ihminen voi vain heittäytyä jonkun tai jonkin toisen ohjailtavaksi, esim. benji-hyppy. Tällöin flowta ei kuitenkaan mielestäni käytetä sen alkuperäisessä merkityksessä tarkoittamaan uppoutumista ja keskittymistä. Itse olen kiinnostunut etsimään arjen flowta: täydellistä syventymistä johonkin kulloinkin menossa olevaan asiaan. Samalla mietin, onko kontakti-improvisaatiossa ajoittain saavuttamani flow extremeä, kun annan itseni esimerkiksi pyöritettäväksi parini olkapäille vai vain luonnollisen olemisen ja kehollisuuden mahdollistumista. Tai ehkä vähän näitä molempia?

Seuraavassa kontakti-improvisaatiotilanteessa syntyneen flow’n katsomiskokemuksessa Sini Haapalinnan opinnäytetyön tanssijoita seuratessa korostuu mielestäni luonnollinen kehollisuus. ”Virtaa virtaa läpi yhdestä toiseen, kolmanteen. Yhteinen hengitys, perusta ja perusluonne. Lattia hengittää tanssijoiden alla. Näen miten solut liikkuvat tanssijasta A tanssijaan B. Iho toisen iholla. Ihossa sähkövirtaa. Läpi on läpi, monen ja monessa.” (25.8.2007.)

Uskon, että Steve Paxtonille kontakti-improvisaatiossa syntyvä flow tarkoittaa lähinnä arjen ja luonnollisen tapahtumisen flowta. Hän kertoo mm. Fall after Newton (1987) videolla siitä, miten hänen alkuperäinen kiinnostuksensa uuden duettomuodon kehittelyssä liittyi kysymykseen ihmisen luonnollisten vaistonvaraisten refleksien uudelleen löytämisestä. Ihmisellä on kehossaan valtavasti resursseja ja monia vaistonvaraisia mahdollisuuksia nopeaan toimintaan, mutta usein nämä resurssit ovat vuosien ’väärin kouluttautumisessa’ joutuneet unohduksiin. Väärin kouluttautumisella tarkoitan tässä esimerkiksi nykyihmisen totuttautumista jatkuvaan keholle epäergonomiseen istumiseen, joka monin tavoin heikentää kehon luontaista toimintakykyä.

Vaikka kontakti-improvisaatio on syntymästään asti ollut vauhdikkaan virtaavaa ja jopa akrobaattista, liittyvät sen tavoitteet nimenomaan ihmisen luonnollisen liikkeen ja toiminnallisuuden uudelleen löytämiseen. Samalla sen avulla opiskellaan yhä paremmin tiedostamaan omien refleksien toimintaa. ”The support needed from the unconscious reflexive parts of the brain is more present when the conscious mind is not fade” (Paxton Fall after Newton videolla 1987).

Kontakti-improvisaatiossa löydettävän flown avulla voi kohdata omia rajojaan, mutta myös päästä niiden toiselle puolelle. Ensimmäisellä kerralla tämä saattaa tapahtua vahingossa, mutta seuraavalla kerralla refleksit ovat yleensä vähän kehittyneemmät ja silloin voi tarkemmin havainnoida, mitä oikeastaan tapahtuu. Flow ei välttämättä tarkoita sitä, että asiat tapahtuvat itseltä huomaamatta, mutta se voi sisältää myös sellaisia hetkiä. Vähitellen jokaisesta alun perin refleksinomaisesti tapahtuneesta asiasta voi tulla yhä tiedostetumpi.

Mielestäni refleksien kehittäminen ja niiden havainnointi on oleellista jokaisen tanssijan työskentelyssä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi. Itse olen harjoitellut tätä esimerkiksi Feldenkrais-menetelmän avulla, koska siinä pyritään uudelleen kouluttamaan hermoratoja ja parantamaan tällä tavalla kehon reaktiokykyä. Uskon, että myös kontakti-improvisaatiosta olisi apua nykytanssijan reaktionopeuden kehittämisessä.

Antautuminen, vastustaminen ja oma voima

Pyrkimys saavuttaa flow sisältää minulle usein ajatuksen antautumisesta: joko vain liikkeen virralle ja painovoimalle tai sitten partnerini vietäväksi. Tällainen antautuminen ei mielestäni kuitenkaan yksinään ole kiinnostavaa, vaan vaatii vastavoimakseen vastustamista. Vastustamista voi kontakti-improvisaatiossa harjoittaa esimerkiksi estämisen kautta tai siten ettei automaattisesti seuraakaan liikkeen virtaa tai esimerkiksi mukaudu partnerin energiaan: ”Petri kyseenalaisti tänään konsensus-pyrkimykseni. Vaikka hän on laiskottelutuulella, tarvitseeko minun olla? Voisimmeko silti tanssia yhdessä erilaisista energioista käsin? Miten nämä energiat kohtaavat? Minun vain on niin paljon helpompi mukautua.” (21.10.2007.)

En tiedä liittyykö se johonkin sisäänrakennettuun konfliktien pelkoon tai haluun tulla hyväksytyksi, mutta itse lähden yleensä mieluummin seuraamaan liikkeen virtaa tai partnerini liikettä kuin vastustamaan niitä. Toisaalta kontakti-improvisaatiossa annan tämän välillä tapahtua siksi, että vähemmän lajia harjoittaneena koen oppivani todella paljon, kun joku kokeneempi vähän ohjaa. Lisäksi konsensushakuisuus lienee ymmärrettävää näin alkuvaiheessa, koska minulla on paljon oppimista kontakti-improvisaation perustaidoissa. Esimerkiksi Nancy Stark Smith on kertonut, miten hän vasta vähitellen alkoi kyllästyä jatkuvaan myötäilyyn ja sitä kautta toimia myös liikkeen luonnollista virtausta vastaan:

I’ve learned a lot with the forces-that-be: accepting gravity, falling, following momentum, blending with a partner’s movements. But lately, I’ve been feeling feisty… I find myself playing against the forces – making myself heavy instead of light when a lift starts, adding a splash to the easy pouring of weight, insisting instead of yielding, adding fierce to gentle, no to yes. It’s a start. (Stark Smith 2003a [1984], 162.)

Näin Stark Smith kirjoitti Contact quarterly lehdessä vuonna 1984, harjoitettuaan lajia yli kymmenen vuotta.

Tanssitekniseltä kannalta vastustamisen opettelu liittyy mielestäni oman voiman löytämiseen sekä sen käyttöön ja hyödyntämiseen mahdollisimman ekonomisesti erilaisissa tilanteissa. Myös ihmisyyden kannalta oman voiman löytäminen on tärkeää. Oma voima syntyy mielestäni vain luottamuksesta sekä itseä että toista kohtaan. ”Puskee, puskee, luovuta jo. En. Nyt vasta tiedän, missä mennään. Voisin painia sinut seinän läpi, jos vain sinun keskustasi ei olisi voimakkaampi kuin minun… ” (11.9.2007.) Lausahdukseni liittyy Soile Lahdenperän kanssa tekemäämme harjoitukseen, jossa etsimme erilaisia tapoja estää pariamme. Tietoisuus itsestä lisääntyi, kun pääsin ”puskemaan” kehoani jotain toista vastaan – vaikka loppujen lopuksi olinkin heikompi osapuoli.

Kontakti-improvisaatiossa on joskus vaikea tietää, kuka oikeastaan johtaa ja kuka seuraa. Toisaalta tämä on tavoiteltavaakin yhteisen mielen löytymisen kannalta, mutta toisaalta tapahtumien kirkkaus usein häviää. Kontakti-improvisaatiossa voi onneksi harjoitella erilaisia johtamisen ja seuraamisen tapoja. ”Aargh. Suuri turhautuminen. Magneettikäsi muka vetää minua hyvin hennolla kosketuksella. Minun pitäisi vain seurata = työntämistä (ilman eforttia?). Herkkyys hikoiluttaa.” (16.10.2007.) Usein kontakti-improvisaatiossa, niin kuin ehkä muutenkin elämässä, ohjaaminen tapahtuu voiman käytön ja työntämisen tai vastustamisen kautta, mutta edellä viittaamassani Angela Donyn teettämässä harjoituksessa meidän tuli ohjattavan roolissa seurata ja jopa kevyesti työntää edessämme liikkuvaa kehon osaa. Tuntui haastavalta mutta mielenkiintoiselta tutkia, miten kevyestä ja lempeästä tulikin vallankäyttäjä.

Muutamia kertoja olen kokenut oman voiman syvällisen löytymisen juuri toisten kohtaamisen ja kosketuksen kautta. ”Yhtäkkiä energiapurskahdus. Hyvin voimakasta liikettä, keskustasta ulos syöksähdellen, ääni nopeasti mukaan. Jotain kummalista tapahtui tilassa ja siellä liikkuvissa energioissa. Pakko lähteä käytävälle laulamaan ja huojumaan, vaikka muut jatkavat ’tavallista’ tanssiaan.” (29.10.2007.)

Selkärankaisuus

Kontakti-improvisaation kautta olen oppinut uudella tavalla hahmottamaan minulle usein jäykkyydessään hieman ongelmalliselta tuntuvaa selkärankaani. Chris Aikenin kanssa esimerkiksi teimme harjoitusta, jossa pyrimme liikuttamaan monipuolisesti rintarankaamme pysyen koko ajan tiiviissä kontaktissa parimme kanssa. Erityisesti silloin, kun teimme tätä selät vastakkain, pystyin hahmottamaan rankani liikkeitä aiempaa selkeämmin.

Myös toisen kontakti-improvisaatiotanssijan katsominen voi avata selkärankaisuutta uudella tavalla. ”Ilona kiertyy ja kaartuu joka suuntaa. Silmistä häntäluuhun yhtä käärmemäistä jatkumoa: kaareva liike ei koskaan pysähdy – kierron suunta vain välillä vaihtuu.” (11.11.2007.)

Kontakti-improvisaation avulla olen voinut löytää myös sellaista tuntumaa selkärankaani, joka ennen kaikkea korostaa sen pituutta sekä tilaa nikamien välissä. ”Rangassa veto kahteen suuntaan, kosketus ja paino/veto sen aiheuttaa. Painetta päähän ja painetta häntäluuhun. Pituus, pitempisyys, vaikka vähän kierteelläkin”. (3.10.2007.) Tällaista paineen käyttöä harjoittelimme Angela Donin kurssilla, esimerkiksi puskemalla päätämme paria vasten, mikä tuntui varsinkin paineen vapautuessa nikamia avaavalta kokemukselta. Angela itse kertoi sähköpostimainoksessaan harjoitteiden olevan tapa löytää uudelleen luonnollisia lapsi-vanhempi-toimintamalleja toisen kehon tukemiseksi ja nostamiseksi: ”We will use parent -child patterns to look for the natural instinctual reactions imbedded in the body to support somebody and to be lifted. It will build up the structural support through the skeleton in order to be able to take physical risks.” (Doni 2007.)

Selkärangan mahdollisimman hyvä liikkuvuus ja monipuolinen käyttö ovat ikuisuusaiheita tanssin opiskelussa. Toisaalta joidenkin rangan osien yliliikkuvuus aiheuttaa usein ongelmia ja vaatii tuekseen hyvää lihaksiston hallintaa. Mielestäni kontakti-improvisaatio tarjoaa selkärangan harjoittamiseen joitakin hyviä keinoja. Itselleni hyödyllisiltä ovat tuntuneet mm. yksinkertaiset harjoitukset, joissa pari tekee toisen selkärankaa näkyväksi sekä itselleen että toiselle selkärankaa koskettelemalla tai esimerkiksi okahaarakkeista liikuttelemalla. Tällöin oppimisprosessi käynnistyy sekä liikuttajalla että liikutettavalla. Steve Paxton on itse käyttänyt valtavasti aikaa selkärangan liikkeen tutkimiseen, koska sen avulla esimerkiksi kontakti-improvisaatiossa oleellinen spiraalien (12) kanssa työskentely helpottuu.

Ihollisuus

Mitä on olla ihollinen olento? Iho pitää minut koossa, iho pitää minut aistimassa, ihoni tuntemusten kautta voin hahmottaa ympäristöäni ja omaa olemistani siinä. Kontakti-improvisaation kautta taas voin paremmin ymmärtää tätä minua joka puolelta ympäröivää pintaa. Ja kun ymmärrys ihollisuudestani kehittyy, laajenee myös havaintokenttäni kokonaisuudessaan. Paxtonin mukaan ihollisuutta voi verrata siihen, että on silmät joka puolella kehoa: ”what it would be like to have a visual surface all over my body instead of skin … but skin is the best source for the image because it works in all directions at once.” (Paxton videolla Fall after Newton 1987.) Iho on hänen mielestään kuitenkin silmiä parempi aistimisen väline, koska se toimii kaikilla suunnilla yhtä aikaa.

Kokemukseni mukaan syvällisen ihollisen havainnointikyvyn kehittäminen ei ole helppoa, koska olemme ihmisinä niin tottuneita luottamaan ennen kaikkea visuaalisiin havaintoihimme ja maailman hahmottamiseen sitä kautta. Tanssijoiden on kuitenkin pystyttävä laajempaan havainnointiin ja mielestäni kontakti-improvisaatio tarjoaa mahdollisuuksia sen harjoittamiseen. “Keskityn kämmeneeni. Hipaisu polven takana, ja sitten on yhteys. Kosketus kyljessäni, hipaisu naamallani ja lattia jalkapohjieni alla – olenko olemassa niissä kaikissa yhtä aikaa?” (28.7.2007.)

Oppiessaan ymmärtämään paremmin omaa ulointa kosketuspintaansa, ihoaan, voi myös paremmin luottaa siihen ja sen kykyyn suojella itseä, varoittaa itseä ja antaa itselle palautetta. Paxton (1987) kuvailee Fall after Newton videolla asiaa näin: “the skin works automatically most of the time … but in contact improvisation I’m hanging by my skin and relying to its ability to protect me, warn me, to feedback me.”

Itse olen viime aikoina tullut herkemmäksi tuntemaan erilaisia pintoja sekä ilmavirtaa ja ilman kosteutta tai kuivuutta ihollani. Tällaiset ominaisuudet eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen hyvän tanssijan ominaisuuksia lueteltaessa, mutta mielestäni on tärkeää mieltää, ettei ihminen ole vain luita ja lihaksia, kuten tanssissa usein puhutaan, vaan myös mm. ihoa, hermoratoja ja sisäelimiä. Tällaisiin elementteihin kiinnitetäänkin nykyisin enemmän huomiota myös muissa tanssijoille opetettavissa kehotekniikoissa, kuten erityisesti Body Mind Centering (13).

Kontakti-improvisaatio ihmisyyteen ja taiteilijuuteen liittyvien kysymysten kautta

Kosketuksen avulla oppiminen

Ihollisuus liittyy suoraan kosketukseen ja erilaisten koskettamisen tasojen ja tapojen hahmottamiseen. Voin koskettaa ihoasia, tai lihastasi; luutasi tai niveltäsi. Voin koskettaa kuunnellen, antaen, pyytäen tai vaatien – mahdollisuudet ovat rajattomat. Kosketuksen ja sen erilaisten merkitysten tutkiminen on yksi suurimpia mielenkiinnon kohteitani tällä hetkellä sekä tanssissa että muussa elämässä. Kontakti-improvisaation kautta olen kokenut voivani tutkia tätä aihetta monella tavalla.

”Kosketan ihoasi, jotain sinussa.
Mikä minussa koskettuu?
Havahdun kananlihalle.
Sitten hetki on ohi. Pyörin jo toisella iholla.” (10.9.2007.)

Yksi kosketuksen tärkeimpiä ulottuvuuksia on se, miten sen avulla voi oppia asioita suoraan toiselta. Kosketus itsessään opettaa paljon, ilman, että tanssijoiden tarvitsee koettaa ohjata tai jotenkin parantaa toisiaan. Tällaista kosketuksen kautta oppimista käytetään paljon myös esimerkiksi Alexander-tekniikassa, jossa opettajan kevyt kosketus voi auttaa oppilasta tulemaan tietoiseksi omista kehonkäytön tottumuksistaan.

Kontakti-improvisaatiossa kosketuksen kautta oppiminen on jatkuvasti läsnä. Jos vaikka vain seison partnerini kanssa selät vastakkain, saan kosketuksen kautta jatkuvasti paljon informaatiota sekä omasta että toisen kehosta. Itselläni tällainen kosketuksen kautta oppiminen vaatii tosin edelleen paljon aikaa ja hiljaisuutta: nopeammassa liikkeessä joudun keskittymään enemmänkin painon siirtojen ja sen aiheuttamien liikkeiden seuraamiseen.

Touchdown tanssiryhmä Englannissa on tutkinut kosketuksen käyttöä oppimis- ja opettamisprosesseissaan pyrkien tuomaan koskettamisen eri merkityksiä esille. ”Our specialism is in the use of touch as a mirror in the learning process and the excavation of touch as a language of communication, with the intention to normalize the perception of touch and to reaffirm its potency in both learning and teaching practices” (Touchdown 9.10.2007).

Kontakti-improvisaation ansiosta olen oppinut arvostamaan yhä enemmän kuuntelevaa kosketusta. On huikeaa, miten paljon sekä oman, että toisen kehon toiminnasta oppii vain pitämällä käsiä esimerkiksi toisen olkapäiden ympärillä hänen liikuttaessaan niitä. Angela Doni kehotti meitä kurssillaan:”be home there where your hands are”. Tällainen toisen kehonosan mieltäminen omaksi kodiksi tuntui hyvältä ja konkreettiselta ajatukselta: koko keskittymiseni saattoi rauhassa levätä jossain tietyssä paikassa, koska se oli kotini.

Aivan yhtä merkitykselliseltä tuntui se, kun joku toinen piti minun olkapäätäni kotinaan: lämpimien käsien pitelemänä saatoin paljon kirkkaammin tuntea oman olkapääni ja lapaluuni liikkeet. Kuuntelevan kosketuksen merkitys myös korostui, jos se alkoikin yhtäkkiä muuttua manipuloivammaksi: tällöin koin, etten enää tuntenut omaa kehonosaani. Kun parini ei enää keskittynyt kuuntelemaan minun olkavarttani, en minäkään enää selkeästi kuullut sitä. Kontakti-improvisaatiossa tarvitaan monenlaista koskettamista, mutta anatomisen oppimisen kannalta koen kuuntelevan kosketuksen tärkeimmäksi.

Tällainen anatomian opiskelu on ainakin minulle tanssijana antoisaa. On tärkeää opiskella asioita myös kirjoista, mutta kosketuksen avulla asiat konkretisoituvat aivan toisella tavalla. Toki olen aiemmissakin tanssiopinnoissani joskus saanut tutkia toisen kehoa, mutta en koskaan yhtä perusteellisesti kuin kontakti-improvisaation parissa. Lisäksi esimerkiksi Angelan kurssilla sain kokea, että tehtyämme parini kanssa perusteellinen kosketustutkimusmatkan esimerkiksi lonkkien alueella, olimme yllättäen valmiita hyvin dynaamiseen ja paljon voimaa käyttävään kontaktiduettoon, jossa nostoja ja ilmalentoja tapahtui lähes huomaamatta.

Kosketuksen inhimilliset ulottuvuudet

Minulle kosketus on viime aikoina noussut yhä tärkeämmäksi ihmisyyden ja ihmisenä olemisen mittariksi. Olen itse kokenut saavani kontakti-improvisaation kautta runsaasti mahdollisuuksia tyydyttää omia koskettamisen ja kosketuksi tulemisen tarpeitani. Samanaikaisesti olen nähnyt ympärilläni niin paljon koskemattomuutta ja kliinistä suhtautumista kanssaihmisiin, että haluaisin julistaa kosketuksen ilosanomaa joka puolella. Olen varma, että Suomessa olisi vähemmän esimerkiksi masentuneita ihmisiä, jos koskisimme ja halaisimme enemmän toisiamme.

Näin ollen olen henkilökohtaisista tarpeistani käsin löytänyt koskettamisen myös poliittisena kysymyksenä. Olen miettinyt mm sitä, miten koskettamisen normalisoituminen yhteiskunnassa voisi auttaa ihmisiä kohtaamaan toisiaan ja miten yhteisöllisyyden ylipäätään tulisi olla yksi yhteiskuntamme perusarvoista. Chris Aiken viittasi tähän Freiburgissa näin: ”Touching and getting touched is not only a personal, but also a political issue. How do we people learn to meet each other if there’s no touch among the family members?” (2.8.2007.)

Mielestäni kysymys on entistä ajankohtaisempi nyt, kun inhimillinen kanssakäyminen tapahtuu yhä useammin koneiden välityksellä esimerkiksi internetissä ja toisaalta koskettamista on alettu jopa kriminalisoida esimerkiksi kouluissa. On tärkeää, että kysymykset ruumiillisesta kurittamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ovat esillä, mutta ne eivät saisi vähentää jokapäiväistä inhimillistä koskettamista. Ääriesimerkkinä tästä kliinisyydestä ovat erilaiset vanhoja tai kehitysvammaisia ihmisiä hoitavat laitokset, joissa ei ehditä enää olla edes läsnä, saati sitten koskettaa. Itse uskon, että tällainen kehitys johtuu myös siitä, että ihmiset eivät enää muista suoran kosketuksen merkityksellisyyttä inhimillisessä kanssakäymisessä ja itse kunkin elämänlaadun parantamisessa. Kontakti-improvisaation levittäminen yhä laajemmin ihmisten tietoisuuteen on yksi yritys vastata tähän.

”Puristus eri puolilla kehoa todentaa minua, todentaa osieni olemista. Haluan puristaa enemmän, kauemmin. Haluan olla kauemmin tosi. Säilyvätkö kaikki kosketukset osana minua?” (3.10.2007.)

Kosketusta voi olla hirveän monen tasoista ja joskus sen intimiteetti ja seksuaalisuus voivat kontakti-improvisaatiota harjoittaessa hämärtyä. Itse olen kokenut hetkiä, jolloin en ole osannut pitää omista rajoistani ja itsestäni huolta, mutta olen myös huomannut, että kosketuksen eri tasoja oppii tunnistamaan sitä herkemmin, mitä enemmän sen kanssa työskentelee. Kosketuksen antamisessa ja vastaanottamisessa ei myöskään ole koskaan vain yhtä totuutta: ihmisinä tulkitsemme kosketusta monin eri tavoin tilanteesta riippuen. Puhtaimmillaan kontakti-improvisaatioajattelussa keho koetaan ennen kaikkea massana ja painona, mikä sulkee seksuaalisuuden kokemisen ulkopuolelleen.

Contact improvisation, which posits as its central technique the physical encounter between two bodies considered as weight and mass, usually conveys sensuality. But its construction of the body as not gendered enables perception of interactions as not sexual. (Novack 1990, 163.)

Kun kaksi aikuista ihmistä kohtaa tanssikontaktin kautta, on kuitenkin luonnollista kokea myös seksuaalisia tuntemuksia, eikä tätä osa-aluetta voi tai tarvitse sulkea kokonaan pois. Kysymys on siitä, miten sen kanssa haluaa toimia ja voiko aina olla tietoinen valinnoistaan. Uskon, että turvallinen seksuaalisuus on jamitilanteissa mahdollista, jos parin kumpikin osapuoli kykenee pitämään huolta itsestään. Näin ei kuitenkaan aina ole. ”Joskus käy niin, että uusi tulija jameissa … toistaa läheisyyden ja kosketuksen ulkoista muotoa kuuntelematta vuorovaikutusta ja kunnioittamatta toisen ihmisen rajoja” (Luukkonen 2006, 33). Tällöin voi kuitenkin aina sanoa myös ei, ja tämä tulee tehdä selväksi jokaiselle uudelle kontakti-improvisaation harjoittajalle.

Itse olen kontakti-improvisaation kautta tullut herkemmäksi kosketuksen käytössä omassa opetustyössäni. Vaikka koen koskettamisen koko ajan tärkeämmäksi välineeksi opettamisessa, ymmärrän samalla yhä paremmin, miten tarkkana sen käytössä tulee olla. Ensinnäkin on tärkeää luoda sopimus oppilaan/oppilaiden kanssa kosketuksen käytöstä ja sen laadusta. Lisäksi tulee pohtia sitä, minkälainen kosketus loppujen lopuksi toimii kaikkein parhaiten. Itse olen huomannut, että kevyt, ikään kuin muistutteleva kosketus auttaa usein enemmän kuin manipuloiva tai varsinaisesti korjaamiseen pyrkivä.

Ihomme ja kehomme kantavat mukanaan monia muistoja. Kosketuksen kautta nämä muistot saattavat palautua mieliimme sekä hyvässä että pahassa. Itse koen toisen kosketuksen kautta usein turvallisuuden ja rauhallisuuden tunteita.

Toiset samantyyppisiä tunteita kokeneet ja tutkineet ovat liittäneet tällaiset kokemukset muistumiksi äiti-lapsi-suhteesta, joka on ollut ravitseva kumpaankin suuntaan. Kuten lapsi turvautuu äitiinsä, niin myös kontaktitanssija voi turvautua partneriinsa, tai kuten äiti suojelee lastaan, niin myös kontaktitanssija koettaa suojella partneriaan. (Novack 1990, 169–171.) Itse turhaudun usein siitä, että muistini on niin huono. Tällöin minua lohduttaa ajatus, että voin luottaa ihoni muistiin sekä mahdollisuuteen palata kosketuksen avulla ajassa taaksepäin – vaikka en tietoisella tasolla hahmottaisikaan selkeästi, että minne.

Kuuntelu, havainnointi ja tämä hetki

Minulle yhdeksi tärkeimmäksi ominaisuudeksi tanssijassa ja esiintyjässä on viime aikoina noussut kyky jatkuvaan itsen, toisen ja ympäristön kuunteluun sekä kyky työskennellä koko ajan tästä hetkestä käsin. Nämä kysymykset ovat olennaisia myös kontakti-improvisaatiossa ja niinpä niitä voi sen avulla myös työstää eteenpäin.

Bruce Curtis (2003) puhuu sanattomasta luottamuksesta kontakti-improvisaatiossa ja siitä, miten se perustuu täydelliselle havainnoinnin keskittämiselle kyseiseen hetkeen. Jokainen liike syntyy tällöin sanattomasta yhteisymmärryksestä, ei jostain päässä olevasta mielikuvasta.

Keep your eyes open, don’t get lost inside your head. Don’t give or take weight without the listening for the agreement of your partner’s body. Let each move evolve from mutual agreement rather that having an image in your mind dictate what happens next. Mutual trust is based on uncompromised attention so stay in present moment. (Curtis 2003, 15.)

Kontakti-improvisaatio pakottaa toimimaan tästä hetkestä käsin. Erilaisten kehojen ja kehon liikuttelutapojen jatkuva kohtaaminen auttaa kyseenalaistamaan omia valintoja. Kontakti-improvisaatiossakin voi toki rutinoitua ja toimia omien maneeriensa kautta, mutta viimeistään itselle uuden tanssipartnerin kanssa nämä maneerit usein osoittavat toimimattomuutensa. Kokemukseni mukaan minulla ja partnerillamme saattaa taustoistamme riippuen olla enemmän tai vähemmän yhteisiä sanoja mutta loppupelissä meidän on kehitettävä uusi yhteinen kielemme pystyäksemme todella toimimaan yhdessä. Tällainen uuden kielen luomisen mahdollisuus tuntuu minusta kiinnostavalta ajatukselta uusien ihmisten kohtaamisessa ylipäätään – ehkä vasta sitä kautta todellinen kommunikaatio tulee mahdolliseksi.

Kontakti-improvisaatiossa kuuntelu ja havainnointi kohdistuvat yleensä ensisijaisesti omaan partneriin, mutta kehittyessään itse lajissa voi yhä enemmän alkaa havainnoida koko ympyröivää tilaa, tilannetta ja toisaalta omaa sisäistä tilaansa. Luukkosen haastattelemille kontakti-improvisaation harjoittajille havainnoinnin kehittyminen oli yksi merkittävä oppimisen alue. ”Kaikille haastateltaville kontakti-improvisaatio on opettanut oman kehollisen ja henkisen olotilan kuuntelua ja niiden vuorovaikutuksen sulamista itsessä yhdeksi olemisen tavaksi, jossa ihminen hyväksyy siinä hetkessä olevan ja antaa sen virrata itsen läpi” (Luukkonen 2006, 37).

Tällainen hyväksyminen ja hetken kysyminen mahdollistavat mielestäni myös luovuuden. “Creativity is to find out something and see what happens”, kuten Chris Aiken ilmaisi Freiburgissa Yoko Onoa lainaten. Tällä tavalla opettajamme avasi meille omaa tanssifilosofiaansa Freiburgin festivaaleilla. Luovuus ei minunkaan mielestäni ole uuden keksimistä, vaan enemmänkin tässä hetkessä olemista ja sen avaamille mahdollisuuksille antautumista. Kontakti-improvisaatio on siinä mielessä hedelmällinen luovuuden lähde, että siinä toisen ihmisen ja tämän tarjoaman fyysisen maiseman kautta tällaisia mahdollisuuksia avautuu jatkuvasti.

Mielestäni tässä ja nyt -kysymys tulee hyvin esiin myös lajin harjoittamiseen perinteisesti kuuluvassa ’circlessä’ , jossa istutaan yhdessä piirissä jakaen kokemuksia ennen jameja tai niiden jälkeen. Usein jokainen sanoo vuorollaan vain oman nimensä ja esimerkiksi yhden sanan tai lauseen omista tunnelmistaan. Oman kokemukseni mukaan yhteinen piiri mahdollistaa paitsi yhteisöllisyyden myös jokaisen yksilön voimakkaamman läsnäolon – siinä saa ja joutuu olemaan selkeässä suhteessa kaikkiin muihin ja sitä kautta itseensä.

Piirimuotoa toki käytetään myös muissa tanssikonteksteissa, mutta minulle se on ilmentynyt voimakkaimpana nimenomaan kontakti-improvisaation alku- ja loppukokoontumisissa. Sittemmin olen ottanut erityisesti alkupiirin osaksi muuta opettamistani. Koen, että sen kautta jokainen oppilas tulee ainakin kertaalleen kunnolla huomioiduksi ja samalla ryhmä voi yhdessä keskittyä alkavaan tuntiin.

Tyhjyyden kokeminen ja muita pelkoja

Keväällä 2007 osallistuin Nancy Stark Smithin vetämiin Underscore nimellä kulkeviin jameihin, sekä niitä edeltävään luentotilaisuuteen Helsingissä. Yhdeksi suurimmaksi oivallukseksi ja pohdinnan aiheeksi minulle nousi Nancyn ajatus gapeistä: eräänlaisista tyhjyyden hetkistä kaiken liikkeen keskellä, jolloin ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tällaiset hetket saattavat vähän venyessään tuntua hyvinkin pelottavilta ja niinpä niitä usein lähtee täyttämään vain jollain ylimääräisellä tekemisellä, olematta todella enää läsnä tilanteessa. Kontakti-improvisaatiossa tällaisia hetkiä syntyy usein erityisesti jonkin dueton loputtua ja ennen kuin seuraava on vielä alkanut. Nancyn rohkaisemana aloin tutkia näitä gap -tiloja ja kiinnostua yhä enemmän niiden sisältämästä potentiaalista sekä toisaalta pelottavasta paljastumisesta.

”Where you are when you don’t know where you are, is one of the most precious spots offered by improvisation” (Stark Smith 2003b, 246). Mielestäni tällaisesta tyhjyydestä ammentaminen on hyvin tärkeää esiintyjyydessä ja erityisesti improvisaatioesityksissä. Minulle oleellinen osa tanssijan läsnäolosta muodostuu siitä, että hän uskaltaa avautua ja paljastua myös tietämättömyyden hetkillä. Niinpä olen kokenut Nancyn opit suureksi avuksi omassa esiintyjyyden harjoittamisessani.

Aihe oli paljon esillä myös Soile Lahdenperän ohjaamalla Improvisaatio tänään -kurssilla Teatterikorkeakoulussa syksyllä 2007. Kurssilla työskentelimme pienryhmässä intensiivisesti erilaisten improvisaatioharjoitteiden ja rakenteiden parissa ohjaten aina välillä toinen toisiamme. Usein työskentelimme yhden improvisaation parissa pitkään ilman taukoja, ja näin ollen tyhjyyden hetkistä tuli olennainen osa harjoittelua. En usko, että olisin voinut kurssilla työstää tietämättömyydestä nousevia mahdollisuuksia niin hyvin ilman kokemuksiani Stark Smithin ohjaamista jameista. Kontakti-improvisaation harjoittaminen ei siis välttämättä ole pelkästään sen opettelua lajina, vaan se voi sisältää myös sen piirissä vaikuttavien ihmisten ajattelun ja maailmankuvan omaksumista tai pohdintaa.

Hienolla tavalla tietämättömyyden tilaa kuvaa mielestäni myös Luukkosen haastattelema kontakti-improvisaation aktiiviharjoittaja: ”Et se mitä yrittää tehä on et on ensin tietonen omasta läsnäolostaan, että miten on, ja sitten sen toisen. Ja suostuu tulemaan siihen keskelle, missä ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaks… sillon sen toisen läsnäolo alkaa liikuttaa mua jollain tavalla.” (Luukkonen 2006, 22.) Juuri minun olemiseni ja sinun olemisesi välissä on se tila, jota kumpikaan ei etukäteen tunne.

Toisaalta omien pelkojen voittaminen voi kontakti-improvisaatiossa liittyä konkreettisiin turvattomuuden tunteisiin esimerkiksi ylösalaisin olemisesta ja käsillä seisomisesta. ”A student of contact improvisation must accept disorientation and learn to be turned upside down or sideways, moving through space in spiraling or curving motions” (Novack 1990, 151). Itse en ole erityisen akrobaattinen tanssija, mutta kontakti-improvisaation avulla olen saanut lisää rohkeutta tässä suhteessa. Olen mm. oppinut seisomaan hetken käsieni varassa ilman, että olisin itsetarkoituksellisesti opetellut käsiseisontaa uutena taitona. Itselleni kontakti-improvisaation periaatteiden soveltamisesta on ollut apua myös muuhun elämään ja uusiin asioihin heittäytymisessä. Nykyisin en esimerkiksi liikaa kyseenalaista uusia asioita tai ihmisiä ennen kuin olen oikeasti tutustunut niihin/heihin.

Tilallisuus ja tilan hahmottaminen

”Tila takana, vieressä yläpuolella. Tila välissämme – käteni lävistämä. Invisible space. Jalkani halkaisee tilan ja jatkuu seinän läpi toiselle puolelle. En uskalla jatkaa matkaa, kun pelkään tilan katoavan.” (31.7.2007.)

Opettajamme Chris Aiken puhui Freiburgissa paljon invisible spacestä – näkymättömästä tilasta – jolla hän tarkoitti kaikkia niitä tiloja, joita syntyy tanssijoiden välille, omien kehonosien välille ja esimerkiksi tanssijan ja seinän välille. Kontakti-improvisaatiossa tila ei ole ainakaan minulle ensimmäinen elementti, johon tulee kiinnitytetyksi huomiota. Kuitenkin edistyneemmällä tasolla ja erityisesti kontakti-improvisaatiota esitettäessä tila nousee merkittävään asemaan. Itse paljon kontakti-improvisaatiokontekstissa esiintynyt Aiken sanoi, ettei hän ole tyytyväinen omaan esitykseensä, jos katsojat näkevät vain hänet, mutta eivät tilaa hänen ympärillään.

Kontakti-improvisaation kautta on siinä vähän pidemmälle kehittyessään mahdollista harjoittaa myös muussa tanssijan työssä tarvittavaa tilan hahmottamista ja tilan näkyväksi tekemistä. Minulla on kokemuksia, jolloin olen yhtäkkiä alkanut hahmottaa enemmän tilaa minun ja partnerini välillä, tai kun olen hetkellisesti tajunnut, miten voin ulottua tilaan esimerkiksi jaloistani, vaikka samaan aikaan makaisinkin toisen ihmisen selän päällä. Minulle tilallisuus merkitsee paljon myös ajatusten keskittämistä siihen, mihin katsoo tai liikettään projisoi.

Uskon, että joidenkin ihmisten kokemukset kontakti-improvisaatiosta jossain määrin epämääräisenä liittyvät usein juuri tilaelementin unohtumiseen. On ymmärrettävää, että toimiessaan hyvin kiinteässä kontaktissa yhden tai useamman ihmisen kanssa, kontakti-improvisoija ei välttämättä enää havainnoi tilaa laajemmin. Mielestäni kuitenkin vasta, kun tämä tapahtuu, alkaa koko tilanne elää ja muuttua kiinnostavaksi myös mahdollisten katsojien kannalta.

”Liitävä olotila, vaikka istuin itse paikallani. Tila hengittää tanssijoiden viuhahtaessa ohi. Hetki ilmassa, pysähdys, ohi on. Kanavat auki, virraten läpi. Nappasin katseen ilmasta. Mirva pyörii, pyörii – vertikaalijana.” (20.5.2007.) Tällaisin ajatuksin lähdin Nancy Stark Smith’in ohjaamasta kontakti-improvisaatioesityksestä Zodiakista keväällä 2007 (14) yhä vakuuttuneempana siitä, että tällä lajilla on minulle jotain sanottavaa ja annettavaa ihmisyydestä. Esityksessä korostui nimenomaan kokeneiden tanssijoiden ja erityisesti heidän ohjaajansa tilallinen ymmärrys ja halu hengittää yhteisessä olemisessa.

Opettajamme Ray Chung puhui Freiburgissa siitä, miten hänen mielestään esitystilanteessa on kyse enemmän improvisaatiosta ja vähemmän kontaktista, kun taas harjoitellessa tai jameissa tilanne saattaa olla toisin päin. Itse koen, että kontakti-improvisaatiota on aivan mielekästä välillä harjoittaa vain sosiaalisena yhdessäolon muotona tai tanssitekniikkana ja välillä taas todella paneutua sen improvisatoriseen luonteeseen ja mahdollisuuksiin maailmaa avaavana todellisuutena.

Yksi kontakti-improvisaation peruselementeistä on kehon synnyttämä kolmiulotteinen tila: ”using 360-degree space: three-dimensional pathways in space, making spiraling, curved or circular lines with the body” (Novack 1990, 120). Minulle tämä kolmiulotteisuus korostui erityisesti Juha Viitamäen spiraalikurssilla, kirjoitin “kehon kolmiulotteisuus korostuu spiraalin myötä – myös ulottumien joka suuntaan, tilaantuminen” (27.10.2007). ”Samansuuntainen spiraali alkoi jäädä itseen kiinni. Samaan suuntaan sukkuloiden, avaruussukkula. Spiraali avautuu avaruuteen” (28.10.2007.)

Kontakti-improvisaatio sosiaalisten ja yhteiskunnallisten kysymysten kautta

“Contact gave me incredible appreciation for who we are, for the journey of life, energetic body as well as physical body” (Shelton Mann suullisesti 2.8.2007). Yhdyn tanssitaiteilija Sarah Shelton Mannin sanoihin kontakti-improvisaatiosta: se todella opettaa arvostamaan elämää ja sitä keitä me olemme.

Merkityksellisyys liikkeessä

Kahden tai useamman ihmisen kohtaaminen on aina itsessään merkityksellistä. Ja kontakti-improvisaatiossa kohtaaminen on yleensä koko harjoittamisen perimmäinen tarkoitus. Kohtaamiset voivat eri duetoissa kuitenkin olla hämmentävän erilaisia: ”Niin monenlaista, niin monella tasolla: deeply spiritual with Eric, todella leikkisää ja pelailevaa Magdan kanssa ja vanhemman lettipää-miehen kanssa, äärimmäisen fyysistä Matteon kanssa, teknistä opettelua Isabellan kanssa…” (2.8.2007). Kaikki nämä Freiburgissa kokemani tasot tuntuivat jotenkin yhtä tärkeiltä. Mielestäni näin on myös elämässä: välillä on tärkeää muistaa leikkiä tai antautua, välillä taas pitää olla dynaaminen ja tietoinen suunnastaan.

Kohtaamistavoitteen ansiosta kontakti-improvisaatio näyttäytyy minulle hyvin harvoin merkityksettömänä. Se, miten paljon tästä merkityksellisyydestä välittyy mahdolliselle kolmannelle osapuolelle (yleisölle) on oma kysymyksensä esityskontekstissa, mutta puhtaasti kontakti-improvisaation harjoittamista ajatellen merkityksellisyys on läsnä itse perusteissa. Avoimen kohtaamisen tavoite voi tietenkin välillä hämärtyä ja usein minulle on tapahtunutkin niin ollessani väsynyt ja tanssiessani jonkun hyvin tutun parin kanssa. Tällöin harjoittamisesta tulee herkästi esimerkiksi joidenkin teknisten taitojen opettelua.

Useimmille tapaamilleni lajin harjoittajille kontakti-improvisaatio on ennen kaikkea kohtaamista ja tällöin tekninen harjoittelu saattaa tuntua jopa loukkaavalta. Petri Taipale (2007) kuvailee tuntemuksiaan Outokummun tanssikoulutuksen alettua näin: ”tuntui oudolta, että kontakti-improvisaatiota voitiin pitää tanssilajina ja tekniikkana. Sehän oli ennen kaikkea ihmisyyttä ja kohtaamista. Ihme joka kerta.”

Kontakti-improvisaation synnyttämä merkityksellisyys liittyy myös sen ei-arvottavaan ajatteluun. Jos kohtaaminen ja ihminen itsessään koetaan merkityksellisinä, voidaan myös kontakti-improvisaatioesityksiin suhtautua niiden omilla ehdoilla: jokaisen tapahtumisen itseisarvo tunnustaen. Mielestäni tällaisessa katsomisen tavassa on opittavaa myös suhteessa muihin tanssi- tai esimerkiksi teatteriesityksiin. Miten voisin katsojana/kokijana suhtautua jokaiseen teokseen sen omista lähtökohdista käsin? Voinko tavoittaa teoksen uusia maailmoja avaavana kokemuksena ilman, että takerrun esimerkiksi esteettisiin mieltymyksiin perustuvaan arvottamiseen?

Kontakti-improvisaatio saattaisi hyvinkin edesauttaa myös muuta tanssin yleisötyötä (joka on tällä hetkellä Suomen tanssikentän ja sen tuottajatahojen eniten käyttämiä termejä). Koska kontakti-improvisaatio nimenomaan on sekä sosiaalinen, että taidetanssimuoto, saattaisi se edistää ihmisten siirtymistä esimerkiksi jamitilanteesta esityksen katsomiseen.

Yhdessä oppiminen

Kuten kosketus-teeman kautta on tullut ilmi, kontakti-improvisaatiossa oppiminen ja kehitys tapahtuvat välittömässä yhteydessä toiseen ihmiseen. Minulle itselleni ja minun usein individualistiselle tavalleni ajatella ja oppia tämä on yksi kontakti-improvisaation suurimmista anneista ja siihen liittyvistä oivalluksista. Joitakin kontakti-improvisaatiossa tarvittavia teknisiä taitoja, kuten kehon eri osien spiraaleja ja lattiaan maadottumista voi harjoitella myös itsekseen, mutta todellinen oppiminen ja asioiden avautuminen tapahtuvat yleensä vasta jonkun toisen kanssa työskennellessä.

Yhdessä oppiminen liittyy koko lajin kehitykseen ja perustuu alun perin aikidon periaatteisiin, joihin kuuluu toinen toisensa auttaminen oppimisessa (Novack 1990, 190). Tällaista ajattelua käytämme tällä hetkellä Maija Hirvasen ohjaamassa Yeah yeah yeah – ja muita sanoja esityksessä Turussa joulukuussa 2007. Sen sisältämässä painikohtauksessa meidän tavoitteenamme ei ole selättää vastustajaamme, vaan auttaa toinen toistamme löytämään sellainen asento, jossa kumpikin voi käyttää 100-prosenttista voimaa toisensa vastustamiseen ilman, että kumpikaan voittaa. Tämä on itse asiassa hämmästyttävän vaativa tehtävä, sillä jos olen voimakkaampi kuin vastustajani, on minun saatettava itseni vähän heikompaan asemaan, jos taas olen heikompi, on minun päästävä vahvemmalle paikalle.

Fyysisen kontaktin kautta vuorovaikutuksesta ja kommunikoinnista tulee välitöntä. Tällaisella työskentelyllä olisi varmasti suuri potentiaali myös muissa tanssinopiskelu tai tanssiteosprosesseissa, jos se osattaisiin ottaa laajemmin käyttöön. Toki monet nykytanssiopettajat välillä käyttävätkin parityöskentelyä, mutta eivät aina välttämättä täysin tietoisina sen juurista tai kaikista mahdollisuuksista. Jokin aika sitten teimme opettajamme Katri Soinin aamutunnilla alkuherättelyksi hyvin lyhyen bodyworkin parin kanssa syksyllä 2007. Siinä sivelimme ja puristelimme nopeasti seisovan partnerimme kehon ja vedimme lopuksi ’voimalinjat’ pään yläpuolelta kehoa pitkin maahan. Tämä tuntui vaikuttavan hyvin positiivisesti sitä seuraavien harjoitteiden sujumiseen ja Katri itse oli ilahtunut muutoksesta aiempiin tunteihin verrattuna.

Itse olen viime aikoina opettajana tuonut fyysisen kosketuksen mahdollisuuden avoimemmin jopa lastentanssitunneille ja huomannut, että lasten keskittyminen on tätä kautta parantunut. Toisen keho on niin mielenkiintoinen ja monimuotoinen, että lapsi uppoutuu sen tutkimiseen mielellään.

Erityisen hedelmälliseltä yhdessä oppimiselta tuntuu mestarilta kisällille -oppiminen, jolloin kisälli saa itseensä uutta informaatiota esimerkiksi jonkin noston toteuttamisesta suoraan kehosta kehoon. Mestari-kisälli-suhde on usein elävä ja jatkuvassa muutoksessa, kun yksi kontakti-improvisoija opettaa parilleen jotain ja tämä vastaavasti takaisin jotain muuta. Sanoja ei useinkaan tarvita. Juuri tämän takia kontakti-improvisaatiota voi harjoittaa kaikkein parhaiten jameissa ilman, että teknistä opettaja-oppilassuhdetta on välttämättä ollenkaan.

Mielestäni on hyvin tärkeää harjoittaa kontakti-improvisaatiota sekä todella kokeneiden että sitä vähemmän aikaa harjoittaneiden tanssijoiden kanssa, koska tällöin suhde omaan tekemiseen säilyy avoimempana ja nöyrempänä. Kontakti-improvisaatiotanssija ja koreografi Nina Martin kuvaa Cynthia Novackin (1990, 223) mukaan suhdettaan edistyneisyyteen näin: ”I refused to teach ’advanced’ classes. Everyone dancing together is inherent to the beauty of the form”.

Suora kontakti kasvattaa halua antaa ja ottaa vastaan. Samalla säilyy tietoisuus asioiden hetkellisyydestä ja toisen erillisyydestä: jaamme tämän hetken nyt ja kohta olemmekin jossain aivan muualla, mutta jotain tästä hetkestä tai jotain sinun kosketuksestasi jatkaa minun mukanani seuraavaan kohtaamiseen.

Erilaisten ihmisten ja kulttuurien kohtaaminen

Kontakti-improvisaation perusideologiaan on kuulunut lähes sen kehityksen alkuajoista lähtien hyväksyä jokainen ihminen sellaisena, kuin tämä on. ”CI necessitates mutual support and trust which means that there are many levels of learning so that the dancers can work within their range of ability, experience and inhibition” (Touchdown/contact improvisation 22.10.2007).

Jameissa esimerkiksi 80-vuotias voi tanssia yhdessä 15-vuotiaan kanssa ja pyörätuolissa istuva yhdessä kävelevän kanssa. Monissa paikoissa tämä on tosin edelleen enemmän ideologinen tavoite kuin käytäntö, mutta silti laji sisältää paljon potentiaalia toimia ihmisten yhteen tuojana ja jopa rauhan rakentajana maailmassa: ”We should invite politicians and leaders of the world to do contact improvisation because it changes the way you feel and sense the world.” (Shelton Mann suullisesti 2.8.2007).

Kontakti-improvisaatio liittyy tällä hetkellä kiinteästi omaan pyrkimykseeni kasvaa ihmisenä. Ihmisyys ja humanismi taas ovat osa – ja toivottavasti koko ajan yhä suurempi osa – tanssijuuttani. Olenko ennen kaikkea tanssija vai ennen kaikkea ihminen? Kysymys on naiiviudessaankin tärkeä minulle. Näitä kahtahan ei voi eikä tarvitse erottaa, mutta joskus on tärkeää muistaa kysyä itseltään, mitä tanssilta ja elämältä itse asiassa haluaa. Tässä mielessä kontakti-improvisaatio on tarjonnut minulle jonkinlaisia vastauksia ja tarttumapintaa omasta olemisestani.

Kollegani Anni Rissasen kanssa olen keskustellut paljon siitä, miten erilaisten ihmisten kanssa työskentelyn kautta voi oppia ennen kaikkea omasta itsestään. Vuorovaikutuksessa toisen, esimerkiksi eri-ikäisen ja erilaisen kokemustaustan omaavan ihmisen kanssa, omat stereotyyppiset ajattelu- ja/tai toimintatavat peilautuvat ja kyseenalaistuvat hyvällä tavalla. Kollegani Ilona Kenova ilmaisi asian Freiburgissa keskustellessamme näin: ”it’s always about learning about self this contact: there’s always so much to reflect and mirror with” (Kenova suullisesti 2.8.2007). Uskon, että mitä tahansa tunnemme tai ajattelemme partneristamme, se itse asiassa vain heijastaa sitä, keitä me itse olemme.

Tämä tekee kontakti-improvisaatiosta hyvin haastavaa ja joskus jopa ylivoimaista. Olen itse osallistunut kurssille, jolla kontakti-improvisaatio oli vain yksi monista improvisaation muodoista, mutta yhdelle osallistujalle sen kautta toimiminen juuri sillä hetkellä tuntui liian pelottavalta. Toisen kosketuksen kautta saattoi ehkä päästä liian lähelle omaa sisintään. Kuitenkin silloin, kun pystymme altistamaan itsemme tähän, pystymme myös liikkeen avulla kommunikoimaan yli hyvin monenlaisten rajojen: “Using movement to communicate across boundaries – cultural, age, experience, gender etc – is a challenge that can teach us a great deal, about ourselves, each other, nature of nature, and the power and complexity of the language of movement” (Stark Smith 2003a, 165).

Yhdenvertaisuusperiaatteen kautta syntyi myös eräs kontakti-improvisaation alalaji, amerikkalaisen Alito Alessin luoma Dance ability -tanssimuoto, jonka periaatteena on, että jokainen joka voi hengittää, voi myös tanssia. Dance abilityn perusharjoitusten avulla vammaiset ja ei-vammaiset tanssijat voivat luontevasti kohdata toisiaan. Tanssimuoto hyödyntää kontakti-improvisaation oppeja koskettamisesta ja kohtaamisesta, mutta siinä esimerkiksi painon antaminen ja vastaanottaminen eivät ole niin tärkeitä. Itse olen tutustunut Dance abilityyn Alito Alessin kurssilla Pyhäjärvellä vuonna 2005 sekä sittemmin tanssiessani dance ability -ohjaajien Pauliina Ruhasen ja Gunilla Sjövallin kanssa Helsingissä.

Myös englantilainen Touchdown Company on vienyt kontakti-improvisaation yhdenvertaisuusperiaatetta eteenpäin omassa työskentelyssään näkövammaisten ja ei näkövammaisten tanssijoiden kanssa. Heille tanssijoiden välinen luottamus on ensiarvoista ja sitä kehitetään työskentelemällä erilaisten rajojen ja rajallisuuksien kanssa:

Trust comes from the fact that the agreement in the dance is to remove the boundaries of ability by working with them. This means that if one person is more mobile than their partner they learn to create movement at the place which is accessible to both, to explore and discover that place to dance freely and uninhibited together. (Touchdown/contact improvisation 22.10.2007.)

Itse voin sanoa kokeneeni suurta tasa-arvoisuutta kontakti-improvisaation parissa. Kun menin elokuussa 2007 berliiniläisiin jameihin, huomasin pian tanssivani monien huipputanssijoiden kanssa. Kokemukseni tuli todistetuksi, kun lähdin ulos K77-studion tilasta ja näin sen ulkopuolella esitysjulisteita, joissa oli tanssipartnereideni kuvia. En usko, että olisin millään muulla tavalla voinut näin nopeasti ja ennen kaikkea välittömästi tutustua paikallisiin tanssintekijöihin.

Myös Caroline Waters (2007) puhui Freiburgissa kontakti-improvisaation mahdollisuuksista toimia yhdistävänä tekijänä globalisoituvassa maailmassa: ”I want to go all over the world. And contact you can do or bring to all parts of the world”. Mielestäni ajatus kuulostaa hienolta, mutta lienee silti aika yksinkertaistettu. Kaikista pyrkimyksistään huolimatta kontakti-improvisaatio ja sen ideologia nojaavat kuitenkin länsimaisiin ja alun perin amerikkalaisiin ihanteisiin. Niinpä kontakti-improvisaation vieminen esimerkiksi muslimikulttuurin ei liene kovin helppoa.

On joka tapauksessa ihanaa, että kontakti-improvisaation ja siihen liittyvän yhteisöllisyyden kautta minulla on yhtäkkiä ystäviä ympäri maailmaa. Nancy Stark Smith (2003a, 167–168) kuvailee kontakti-improvisaatiota kielenä: heti perustaidot opittuaan sitä kannattaa mennä puhumaan muiden kanssa. Tällä tavalla myös itse kontakti-improvisaatio pysyy jatkuvassa kehityksessä ja liikkeessä itse: ”each partner poses their own kinetic puzzles which we dance through contributing new elements to the body of work, the network of contact improvisation” (Paxton videolla Fall after Newton 1987). Jokainen tanssija tuo oman kehonsa sekä omien mielenkiintojensa ja osaamisensa kautta oman panoksensa itse lajin.

Erilaisuuden kohtaaminen myös tekee kontakti-improvisaation merkitykselliseksi sen harjoittajille. Näin kokemuksiaan kuvaa eräs Luukkosen haastattelema aktiivinen kontakti-improvisoija:

Mä tanssin sellasten isäni ikäisten miesten kanssa, joissa on hirveen näkyvää sen miehen ihmisyys, ja feminiininen puoli ja kaipuu kontaktiin…se täysi ihmeellisyys miten mä voin erittäin intensiivisesti, emotionaalisesti, jopa aistillisesti tanssii miehen kanssa… Nää on ollu sellasii kokemuksii et on kokenu ikäkuilun ylittämistä, tai sit erilaisuutta. (nimetön tanssija Luukkonen 2006, 24.)

Yhteisöllisyys ja oman yksinäisyyden kohtaaminen

Kontakti-improvisaatioon on alusta alkaen liittynyt voimakas yhteisöllisyysajattelu, jota pyritään edelleen edistämään monissa kontakti-improvisaatioyhteyksissä. Tosin nykyisin jotkut kontakti-improvisaatiotapahtumat ovat myös kaupallisia, mutta puhtaimmillaan lajia harjoitetaan nimenomaan yhteisöissä. Yhteisöllisyys on edelleen vahvasti läsnä myös useimmissa kontakti-improvisaatiotapahtumissa. Esimerkiksi Freiburgissa jokainen 200 festivaaleille osallistujasta oli vuorollaan tiskivuorossa tai auttamassa keittiön henkilökuntaa. Palkattua henkilökuntaa ei juuri ollut, vaan ne jotka tekivät enemmän töitä, maksoivat sillä tavalla omat kurssi- ja ruokakulunsa. Vaikka itse olin festivaaleilla ensimmäistä kertaa, sain heti tuntea olevani osa laajempaa yhteisöä ja sen toimintaa.

Myös Helsingin kifi-yhteisö toimii vahvasti ihmisten yhteenliittymänä pyrkien pois hierarkkisuudesta sekä pyrkien olemaan mahdollisimman helposti lähestyttävä. Minusta tosin tuntui aluksi joskus vaikealta mennä jameihin juuri sen takia, että ihmiset tunsivat siellä niin hyvin toisensa, kun taas minä en tuntenut ketään. Olen hyvin kiitollinen kontakti-improvisaatiokonkareista mm. Petri Taipaleelle, Otto Akkaselle ja Mirva Mäkiselle, jotka hyvin nopeasti saivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi jamitilanteessa. Seuraavaksi haasteeksi olen asettanut itselleni pyrkiä toimimaan mahdollisimman helposti lähestyttävänä partnerina seuraaville uusille tulokkaille. Tähän mennessä en ole onnistunut tässä kovin hyvin, vaan olen usein itsekkäästi hakeutunut tanssimaan itseäni kokeneempien tanssijoiden kanssa.

“Entä jos tylsistyttää ja pelottaa? Pelottaa ehkä ihmiset ympärillä, joihin hetkeksi kosketus ja sitten ei taas mitään. Tyhjyys on ehkä liikaa.” (15.10.2007.)

Välillä olen jamitilanteissa kokenut olevani todella yksin, paljon yksinäisempi kuin koskaan muulloin. Tämä on hurja kokemus ison toisiinsa kontaktissa olevan joukon keskellä. Itselläni nämä hetket eivät usein ole kestäneet kovin kauaa, mutta ne ovat silti olleet tärkeitä havaitsemisen hetkiä. Loppupelissä minun on löydettävä voima itsestäni ja vasta sitä kautta voin todella turvautua toisiin tai olla turva toisille. Niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin, herättää kontakti-improvisaatio mielestäni omalla tavallaan kohtaamaan yksinäisyyttä sekä auttaa voimistumaan tällaisen kokemuksen kohtaamisessa. Jos pystyn yksinäisyyttä tunteissani aluksi keskittymään oman hengitykseni kuunteluun ja minua tukevan lattian tuntemiseen, pystyn ehkä pian jo arvostamaan esimerkiksi toisten ihmisten katsomista ja ympärilläni pyörivän massan tuntua.

Toisaalta mahdollisuus yhteisöllisyyden kokemiseen on valtava voimavara nykyisen individualismin aikana, kun siihen ei varsinkaan kaupungissa eläessään välttämättä tarjoudu juuri mahdollisuuksia. Monet ihmiset löytävätkin tiensä jameihin vaikeassa elämäntilanteessa, tai kokiessaan kaipuuta läheisyyteen ja yhteisöllisyyteen. Itse en kyllä varsinaisesti tunnistanut näitä tarpeita jamikäynnit aloittaessani, mutta silti näihin tarpeisiin vastattiin.

Kriittistä pohdintaa ja jälkisanat

Niin kontakti-improvisaation pioneerit kuin monet sen nykyisetkin harjoittajat ja kehittäjät ovat tietoisesti pyrkineet pois jonkin tietynlaisen estetiikan mukaan liikkumisesta. Samanaikaisesti kontakti-improvisaation harjoittaminen tuottaa kuitenkin jonkinlaista estetiikkaa, eikä sen omaksumiselta voi täysin välttyä. Jotkut esimerkiksi keholliset asiat, joista olen tanssijana kokenut kontakti-improvisaation kautta oppivani, saattavat jossain määrin vaikuttaa tanssijan kehitykseeni myös leimallisesti ja jopa häiritsevästi. Minusta on esimerkiksi ollut ihanaa löytää kehooni lisää pehmeyttä ja rentoutta, mutta samalla pehmeän ja soljuvan liikelaadun käyttö on välillä häiritsevästi alkanut leimata liikkumistani.

Tämän takia on mielestäni tärkeää päästä harjoittamaan lajia erilaisissa yhteyksissä ja eri maissa. Niin paljon kuin Helsingin jameista nautinkin, tunnistan niissä myös paineen liikkua tietyllä tavalla, etsiä tietynlaista kontaktia ja jopa tietynlaisia liikeratoja. Improvisaatio tällaisissa tilanteissa on aina suhteellista.

Toisaalta on huomattava, että Steve Paxtonin alkuperäisen ajattelun mukaan kontakti-improvisaation ei ollut tarkoituskaan sisältää kaikkia improvisaation kysymyksen asetteluja, vaan keskittyä nimenomaan painovoiman kysymiseen. ”Paxton had intended contact improvisation to be a clearly defined and limited structure so that all the issues of improvisation would not be raised and a particular area (the physical give and take of weight) could be explored” (Novack 1990, 217).

Itselleni hyvin tärkeää on voida tanssia, kokea ja työskennellä monenlaisissa ympäristöissä. Pystyäkseni näkemään kontakti-improvisaatio laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa ja kyetäkseni toisaalta hyödyntämään sen kautta saamiani oppeja ja oivalluksia mahdollisimman laajasti on tärkeää, ettei kontakti-improvisaatio ole ainoa kiintopiste elämässäni ja tanssissani. Myös Cynthia Novack (1990, 21) puhuu tällaisesta ‘itsesuojelusta’ kuvatessaan omaa sukkulointiaan kontakti-improvisaatiomaailman ja yliopistomaailman välillä todetessaan:

alternation of roles was of great benefit, enabling me to experience different perspectives while serving as a caution against getting lost in any of them. … I could not forget the absence of ‘body’ in academia, the stubborn denial of the physical self. Nor could I become immune to the potentially problematic skirting of sexual/emotional boundaries in contact improvisation.

Joskus kontakti-improvisaatio tuntuu minusta ongelmalliselta myös nimenomaan niissä asioissa, joista olen oppinut ja saanut sen kautta paljon. Olen esimerkiksi huomannut, että niin tärkeää kuin kosketus minulle onkin kontakti-improvisaatiossa, olen kokenut siinä myös jonkinlaista inflaatiota lajia harjoittaessani. Myös Peter Ryan kuvailee tällaista inflaatiota puhuessaan siitä, miten toisen keho saattaa esinneellistyä, kun se koetaan vain pintana muiden joukossa: ”some danger in constantly treating another body as if it were the floor – it starts to feel just like the floor, like an impersonal object” (Novack 1990, 172). Kun kaikki myös eri sukupuolten välillä tapahtuva kosketus arkipäiväistyy, on vaikea tietää, mitä jää enää jäljelle esimerkiksi intiimejä yksityisiä hetkiä varten. Tämä liittynee minun kohdallani myös jonkinlaiseen ”aloittelijan” problematiikkaan, joka selkenee vähitellen omien kokemusten lisääntyessä.

Välillä minussa herää myös kysymyksiä kontakti-improvisaation demokraattisuudesta (tai näennäisdemokraattisuudesta?) ja ihmisten samanmielisyydestä. On hienoa, kun kaikki päätökset sekä tanssin sisä- että ulkopuolella pyritään tekemään yhdessä ja jokaisen mielipidettä kunnioittaen, mutta välillä minusta tuntuu, että tällaiseen tekemiseen liittyy myös piilovallankäyttöä – ’vallankäyttäjien’ itsensäkin tiedostamatonta. Puhuttaessa monista koko elämään liittyvistä kysymyksistä kuten ekologisuudesta, seksuaalisuudesta tai ruoasta ikään kuin oletetaan, että kaikki aktiiviset kontakti-improvisoijat ovat asioista samaa mieltä. Näin ollen keskustelua niistä ei välttämättä synny kuin korkeintaan suhteessa kontakti-improvisaation ulkopuolisiin ihmisiin. Tällöin tuntuu, että kontakti-improvisaation harjoittaminen lähentelee jonkinlaisesta uskonnollisuutta tai uskollisuutta omaa ryhmää ja sen jäseniä kohtaan. Edellä sanomani ei ole kritiikkiä kontaktikollegojani, vaan ennen kaikkea minua itseäni kohtaan, koska omaa voimaa etsiessäni menen usein mieluummin ryhmän mukana, kuin kyseenalaistan sitä.

Joka tapauksessa olen onnellinen tämän uuden tanssimisen ja olemisen tavan löytymisestä elämääni. Uskon myös, että se tulee pysymään osana elämääni sen loppuun asti tavalla tai toisella. Kyllästymisen hetkiä tulee varmasti tai niitä on jossain määrin jo ollutkin, mutta lajin rikkaus ja sen kehittämismahdollisuudet moneen suuntaan jaksavat varmasti kantaa vaikeiden hetkien yli. Ja vaikka lajin harjoittamisessa koittaisi välillä vähän pidempikin tauko, ei se varmasti pääse kokonaan unohtumaan kehomuistista.

Epilogi touko-kesäkuussa 2008

Palattuani opinnäytetyöni pariin monta kuukautta sen varsinaisen kirjoittamisen jälkeen hiomista varten huomaan, että monissa asioissa palaan mielelläni aiemmin kirjoittamaani muistuttaakseni itseäni siitä, mikä on todella merkityksellistä. Toisissa kohdin taas olen jo muutamia kokemuksia rikkaampi ja ajatukset sitä kautta kehittyneempiä. En kuitenkaan halua tuomita tuoreen kokijan ja kirjoittajan näkemyksiä, enkä muutenkaan koe voivani päivittää tekstiä loputtomiin, en ainakaan tätä opinnäyteversiota aiheesta. Kontakti-improvisaatiosta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista löytyisi sinällään kirjoitettavaa useiksi vuosiksi, mutta tässä vaiheessa minun on uskallettava myös päästää irti työstäni. Ja ehkä muutaman vuoden päästä jatkan sen kanssa työskentelyä taas paljon viisaampana.

Syvä henkilökohtainen ote näyttää edelleen säilyvän minulle haasteena suhteessa tällaiseen kirjoitustyöhön. Koen kyllä onnistuneeni siinä, miten käytän omia päiväkirjamerkintöjäni lähdemateriaalina, mutta itse koneen ääressä tuottamani teksti pyrkii aina uudestaan ja uudestaan analyyttiselle ja mielestäni turhankin teoreettiselle tasolle. Seuraaviksi vuosiksi annan itselleni kotitehtäväksi runojen kirjoittelua…

Kommentti: Tällainen oman tekstin pariin palaaminen tuntuu aina hämmentävältä ja hiukan häiritsevältäkin. Jossain kohtaa alkaa aina nolottaa. Tämän tekstin suhteen myönnän kuitenkin, että luin sitä hyvinkin uteliaana ja kiinnostuneena. Yllättäen hyvin monet kontakti-improvisaatioon, tanssiin ja ehkä elämäänkin liittyvät perusajatukseni ovat pysyneet vuosien saatossa hyvin samanlaisina. Tanssijana ja opettajana minua mietityttävät edelleen kysymykset kuuntelusta, hetkessä olemisesta, tilan ja tilallisuuden ymmärtämisestä sekä yhdessä oppimisesta. Ymmärrän ehkä paremmin, ettei kontakti-improvisaatio yksinään paranna maailmaa tai saa minua valaistumaan, mutta silti sen harjoittamisella on edelleen tärkeä rooli elämässäni.

Ehkä suurin ajattelussa tapahtunut muutosprosessi suhteessa aiemmin kirjoittamaani tekstiin liittyy käsitykseeni ihmisestä ja inhimillisyydestä. Työskenneltyäni Todellisuuden tutkimuskeskuksen ei-inhimillisessä saarekkeessa vuosina 2015–2017 ymmärrän paremmin, että kaikki toimintani on suhteessa ei-inhimilliseen. Ja että teen jatkuvasti yhteistyötä ei-inhimillisen kanssa, havaitsinpa sitä tai en. Toisaalta olen alkanut ymmärtää, että itse asiassa ihminen itsekin on ennen kaikkea ei-inhimillistä: materiaa, energiaa, virtausta ja esimerkiksi bakteereja. ”Inhimillisyyttä” ja siihen liittyviä erityispiirteitä ei oikeastaan ole olemassa paitsi ihmisen itse keksimänä maailmankatsomuksena.

Kontakti-improvisaation kautta olen toki alusta alkaen tutkinut suhdettani mm lattiaan, painovoimaan ja momentumiin mutta olen silti lähestynyt tanssia hyvin ihmiskeskeisestä näkökulmasta. Ajatteluni on edelleen prosessissa enkä vielä täysin hahmota, miten ajattelutavan muutos vaikuttaa minuun kontakti-improvisaation harjoittajana. Uskon kuitenkin, että laji tarjoaa minulle mahdollisuuksia tutkia myös uusia mielenkiintoisia kysymyksiä. Esimerkiksi sitä, miten itsekin yhtenä pintana muiden joukossa teen yhteistyötä minua ympäröivien pintojen kanssa? Miten kuuntelen ei-inhimillisen konserttia, missä ikinä tilassa tai tilanteessa liikunkin? Miten ei-inhimillinen liike kehoni sisällä (esim. imunesteen ja verenkierto) on suhteessa tilan liikkeeseen (esim. valo)?

Haluan kiittää kontakti-improvisaatiota ja kaikkia sen kehittäjiä, että te tarjoatte minulle tällaisen tutkimusalustan.

Viitteet

7) Freiburgin kontakti-improvisaatiofestivaali on vuodesta 2000 alkaen järjestetty jokavuotinen festivaali, jossa 200 lajin harjoittajaa tapaa toisiaan, osallistuu työpajoihin, tanssii jameissa sekä asuu ja syö yhdessä. Festivaali on Euroopan suurin kontakti-improvisaatiofestivaali ja se kerää vuosittain ihmisiä ja arvostettuja opettajia ympäri maailmaa. Tästä huolimatta se toimii yhteisöllisyyden periaatetta noudattaen pääasiassa talkootyövoimin.

8) Mm. esseeni ”Tanssijan identiteettini ja sen muutokset North land – nomade cabaret –tanssiprojektin kautta tarkasteltuina” (2006) Teatterikorkeakoulussa sekä opinnäytetyöni Liikkeen sydämessä – kokemuksia tanssitaiteilija Tommi Kitin työskentelystä (2005) Turun Taideakatemiassa.

9) 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa kehitellyssä Alexander-tekniikassa olennaisinta on niskan, selän ja pään tasapainoisen suhteen löytäminen niin, että kehon liikkuminen helpottuu ja vapautuu. Lisäksi tekniikan avulla pyritään tulemaan mahdollisimman tietoiseksi oman kehon käytöstä, jotta tätä käyttöä voi halutessaan myös muuttaa. Tavoitteita lähestytään paitsi opettajan kevyen ohjaavan kosketuksen avulla, myös ennen kaikkea oppilaan oman ajattelutyön kautta: oppilas voi tietoisesti ajattelemalla olla reagoimatta vanhojen tottumustensa mukaisesti (inhibitio) sekä ajatella kehon läpi kulkevia dynaamisia suuntauksia (esim. vasemman olkapään yhteyttä oikeaan pakaraan tai rintalastan yhteyttä häpyluuhun).

10) 1900-luvun puolivälissä kehitetty Feldenkrais-menetelmä perustuu uuden oppimiseen kehon ja mielen yhteistyönä. Feldenkrais-harjoituksia tehdään rauhallisesti: toistaen paljon ja leväten usein. Tällöin harjoittelija alkaa havaita tekemässään hienovaraisia eroja niin, että hän voi vähitellen vaikuttaa omaan toimintaansa sekä oppia pois epäekologisista tottumuksista. Kehon linjaus paranee ja hengitys vapautuu. Liikekoordinaatio tulee sujuvammaksi ja kokonaisvaltaisemmaksi, turha työ vähenee.

11) Kontakti-improvisaatiossa usein käytettävä termi, joka tarkoittaa sitä, että parin nostava osapuoli on selkä horisontaalitasolla pitkänä joko konttaus-asennossa tai kahdella jalalla, ja lonkat ovat 90 asteen kulmassa.

12) Spiraalilla voidaan tarkoittaa joko liikkeen pyörteisyyttä tai kehon tai sen osien kiertymistä johonkin suuntaan. Kummatkin ovat tärkeitä teknisiä keinoja esimerkiksi momentumin hyväksikäytön mahdollistamisessa.

13) Body Mind Centering on Bonnie Bainbridge Cohenin 1970–1980 luvuilla kehittelemä somaattinen tekniikka, jossa tutkitaan anatomisia, psykologisia ja psykofyysisiä sekä ihmisen biologiseen kehitykseen liittyviä periaatteita. Tekniikkaa harjoittaessaan voi keskittyä liikkumaan esimerkiksi pelkästään ihosta tai pelkästään jostain tietystä sisäelimestä käsin.

14) Nancy Stark Smith vieraili Suomessa keväällä 2007 Z-in-motion -festivaalin yhteydessä. Vierailun järjestivät Helsingin kifi-yhteisö ja Zodiak – Uuden tanssin keskus yhdessä ja sen aikana Nancy Stark Smith opetti viikon työpajan sekä harjoitteli ja esitti teosta Exactness of Weights of Feeling yhdessä muusikko Mike Vargasin ja suomalaisten tanssijoiden kanssa.

Lähdeluettelo

Aiken, Cris & Hauser, Angela. 2007. Sähköpostimainos Freiburgin kontakti-improvisaatiofestivaalien intensiivikurssista.

Curtis, Bruce. 2003.”Exposed to gravity” in Taken by surprise: A Dance Improvisation Reader, eds. Ann Cooper Albright and David Gere. Middletown: Wesleyan University Press, 13–19.

Doni Angela. 2007. Sähköpostimainos Angela Donin kurssista 24.8..

Kenova, Ilona. 2007. suullinen keskustelu 2.8..

Klevering, Jaana. 2007. Sähköposti 26.11., haastattelija Linda Priha.

Luukkonen, Katri. 2006. Inessä kontsuskenessä eli kokemuksia kontakti-improvisaatiosta. Julkaisematon Teatterikorkeakoulun pedagogian laitoksen proseminaarityö.

Novack. Cynthia. 1990. Sharing the Dance: Contact Improvisation and American Culture. Madison (Wis.): The University of Wisconsin Press.

Fall after Newton video. 1987. Color and B&W contactcollaboration.

Pentti, Liisa. 2007. Sähköpostit 26.11.–6.12., haastattelija Linda Priha.

Priha, Linda. 2007. Muistiinpanot kontakti-improvisaatiokokemuksista ja päiväkirjamerkinnöistä, erityisesti Freiburgin kontakti-improvisaatiofestivaali kesällä 2007, sekä Angela Donyn intensiivityöpaja syksyllä 2007.

Shelton Mann, Sarah. 2007. Suullinen keskustelu 2.8..

Stark Smith, Nancy. 2003a. ”A subjective history of contact improvisation” in Taken by surprise: A Dance Improvisation Reader, eds. Ann Cooper Albright and David Gere. Middletown Wesleyan University Press, 153–173.

Stark Smith, Nancy. 2003b, ”Life scores” in Taken by surprise: A Dance Improvisation Reader, eds. Ann Cooper Albright & David Gere. Middletown: Wesleyan University Press, 244–254.

Taipale, Petri. 2007. Suullinen keskustelu 27.10..

Touchdown. Haettu 9.10.2007. www.touchdowndance.co.uk/ graphic/ index.html

Touchdown/contact improvisation. Haettu 22.10.2007. www.touchdowndance.co.uk/ graphic/ contact_improvisation.html

Wikipedia: Wiki/Flow. Haettu 19.10.2007. fi.wikipedia.org/wiki/Flow

Linda Priha on helsinkiläinen tanssi- ja esitystaiteilija sekä tanssinopettaja. Omien koreografioidensa lisäksi hän toimii mm. Go Go Tanssiryhmä Kuumissa Putkissa, Vivarium kollektiivissa sekä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa. Linda on myös intohimoinen improvisaation sekä kontakti-improvisaation harjoittaja ja opettaja. Erityisesti opettajana hän saa innoituksensa luonnosta sekä vuorovaikutuksesta erilaisten ihmisten ja tilojen kanssa. Vuonna 2015 Linda löysi osteopatian opinnot ja keväästä 2017 hän on keskittynyt äitiyden harjoittelemiseen.